1.
Monet ihmiset muistavat, millaista on elämän taitekohdassa, tai juuri ennen sitä. Vanhojen ihmisten mielessä kesä 1939 on parasta aikaa mitä oli, se oli Vanhan Maailman viimeinen kesä. Minäkin muistan. Mutta se ei ole kesä 1939, vaan se on loppiaisen 1993 jälkeinen päivä. Torstai, seitsemäs päivä tammikuuta. Edellispäivänä olimme Mirjan ja poikien kanssa laskettelemassa lähimmässä hiihtokeskuksessa. Illalla ajelimme kotiin, ja silloin aamulla lähdimme kaikki omiin tehtäviimme. Pojat kouluun, Mirja sairaalalle ja minä verstaalleni.
Se torstai on tähänastisen elämäni viimeinen onnellinen päivä. Palailtiin miesten kanssa korjaamolle, ja alettiin töihin. Lama-aika oikeastaan paransi minun bisnestäni. Autoja korjuutettiin, ja töitä meillä tosiaan oli juuri sopivasti. Tarkkana vaan piti olla, viime aikoina oltiin lopetettu laskuun tekeminen kokonaan. Ainoastaan vakuutuskorjaukset luovutettiin ilman käteismaksua. Aika oli silloin sellainen.
Torstai-iltana hain pojat jääkiekkoharjoituksista. Pekka oli yhdentoista, Mika kymmenen vanha. Minä olin neljänkymmenenkahden, Mirja kolmenkymmenenkuuden. Siksi näitä lukuja muistelen, kun sitä haluaa painaa mieleensä sen, mikä on arvokasta. Mentiin kotiin, Mirja oli laittanut ruokaa, ja puheli, että lähdettäisiin perjantai-iltana hänen vanhempiensa luokse käymään. Innostuin, käytäisiin appiukon kanssa laittamassa verkot jään alle. Se oli seitsemänkymmentävuotias jässi, terve kuin pukki. Verkonlaitto olisi mukavaa, ja lämmitettäisiin sitten pihasauna siellä.
Pankista oli tullut suunnilleen kerran kuukaudessa ilmoitus luoton korkoprosentin noususta. Kun meillä laajennettiin 1988 kesällä liikettä, oli tehtävä velkaa, ja se oli sitä helibor- rahaa, joka oli silloin melko edullista. 1990 lähtien oli ollut niin, että korko oli ollut hurjissa lukemissa, parinkymmenen prosentin tietämissä. Sentään liikeasiat sujuivat hyvin, ja korkoihin löytyi rahat, ja vähän saatiin lyhennettyäkin. Tulosta se oli painanut alaspäin, mutta siihen asti oli selvitty. Olin aina hoitanut asiani pankin kanssa moitteettomasti.
Sitten tuli perjantai, kahdeksas tammikuuta vuonna 1993. Aamulla alettiin kukin hommiimme, ja mietin mielessäni, mahtavatko pojat lopetella taas ennen aikojaan, kuten niillä tilipäivisin tapana oli. Viidelle miehelle löytyi sentään palkkarahat helposti, Mirja laski niiden tilit joulun välipäivinä, ja vein laput pankkiin ennen uutta vuotta. Aamusta alettiin heti. Oli palaneita kannentiivisteitä, normaaleja huoltoja, katalysaattoreiden ja pakoputken vaihtoa. Työn äänet täyttivät verstaan, ja tilailin kaupungista osia, jotka Kiitolinjan jakeluauto toisi tunnin kuluttua. Tämä oli kätevä systeemi. Aamulla seitsemältä alettiin, tutkittiin aina autot, katsottiin mitä tarvittiin, ja kymmenen maissa soitin aina tilauksen. Osat tulivat puoli kahdentoista aikaan, ja ruokatunnilta päästiin aina kasaamaan. Iltapäivällä saatiin aina autot valmiiksi, ja asiakkaat pääsivät ne hakemaan. Hyllyssä pidettiin oikeastaan vain öljyjä ja suodattimia ja yleisimpien mallien sytytystulppia ja suodattimia.
Mutta iltapäivällä se sitten tapahtui. Peruutin autoa maalaamosta halliin, ja aioin laittaa suojakankaan siihen päälle, ettei hallissa väistämättä leijaileva pöly laskeudu uudelle maalipinnalle. Senkin muistan, että se oli Jaakkolan Pasin Renault, jota oli kolhittu marketin parkkipaikalla. Olin vaihtanut siihen sivuovet, jotka olivat kasassa, ja sitten maalannut koko auton. Vakuutusyhtiö olisi maksumies, joten saisin siitä vielä ihan kunnon hinnankin. Levitin auton päälle suojakankaan, käytin sellaista puutarhoissa käytettävää harsoa tähän tarkoitukseen. Se oli kevyttä ja pehmeää kangasta, eikä varmasti vaurioittanut maalipintaa. Laitoin sen aina sen takia, etten halunnut vastamaalatulle pinnalle korjaamohallissa leijuvaa pölyä. Pintahan oli sinänsä valmis ja kestävä, kun se otettiin maalaamosta pois.
Silloin soi puhelin, ja kävelin siitä konttorille. Nostin kuulokkeen, ja vastasin. Pankinjohtaja siellä oli. Asianaan oli sellainen, että pankki on irtisanonut korjaamoni lainan, ja minun pitäisi maksaa jäljellä oleva velka, kuusisataatuhatta, maanantaihin kello neljään mennessä. Se toivotti vielä hyvää viikonloppua, ja sulki puhelimen.
Hallin ovesta tuli sisään Jaakkolan Pasi, ja se kyseli, joko hänen autonsa olisi valmis. Sanoin sen olevan, ja käskin sen viedä autonsa pois heti. Se sanoi, että eikö se saisi olla tuossa huomiseen asti, että pinta paremmin kuivuisi. Kysyin, että eikös sillä ole autotalli. Se sanoi olevan, ja kehotin sitä ajamaan autonsa pois. Annoin sen käteen avaimet, otin kankaan pois, toivotin hyvää matkaa, ja sanoin laittavani laskun auton tössineen kaverin vakuutusyhtiöön.
Pasi lähti, ja minulle jäi aikaa miettiä, mitä se pankinjohtaja oikein sanoi. Maanantai-iltapäivään mennessä olisi siis löydettävä kuusisataatuhatta markkaa. Minulla oli viisi kaveria töissä siinä, juuri olin maksanut samana päivänä niiden palkat, sekä vielä veroennakotkin. Tilillä taisi olla jotain nelisenkymmentätuhatta markkaa, joten vajausta oli viisisataakuusikymmentätuhatta.
Kello oli puoli neljä, eikä toisessa pankissa enää vastattu. Työmiehet lähtivät, niille en ehtinyt vielä sanoa, että nyt ollaan pojat kusessa.
Kun tulin kotiin, olivat Mirja ja pojat syömässä, kuten aina tavallisesti. Mirja sanoi, että ota ruokaa, minä sanoin ettei nyt maistu, ja menin sängyn päälle makaamaan. Se tuli kysymään, mikä nyt on, ja kerroin sille.
Mirja sanoi, että mitä oikein höpisen. Sanoin hänen kuulleen ihan oikein. Uusi pankinjohtaja, mikä Rautavuori se nyt oli, oli soittanut ja kertoi, että korjaamon lainat on irtisanottu. Maanantaina kello neljään mennessä kuusisataatuhatta.
Nousin, ja menin konttorihuoneeseen. Pidin firman papereita siellä, sillä hallilla kaikki oli liian altista varkaille tai vaikka tulipalolle. Etsin kassakaapista lainapaperin, ja luin sen läpi. Ja kuinka ollakaan, sieltä löytyi sellainen pykälä, että pankilla on oikeus irtisanoa laina maksettavaksi takaisin välittömästi. Nyt se käytti sitä oikeuttaan. Huikkasin Mirjalle, että tulisi käymään, ja se tulikin. Se alkoi sanoa, että minkä tähden olin mennyt semmoiseen paperiin nimeni laittamaan. Sanoin, että etkö näe, että tämä on painettu paperi. Ei se ole vain tässä minun paperissani, vaan kaikkien muidenkin.
Mirja sanoi että voi vittu, ja paiskasi mennessään oven kiinni, minä laskeuduin takaisin sängyn päälle. Sitten nousin, ja otin puhelinluettelon. Yritin tavoittaa Kopin johtajaa, jonka olin oppinut tuntemaan urheiluseuran hommissa. Sen vaimo vastasi, ja kertoi miehensä olevan koulutusseminaarissa laivalla. Kysyin, millä laivalla, ja vaimo sanoi että Finnjetillä. Takaisin se tulisi tiistaiaamuna. Kiittelin sitä tiedoista, ja toivotin hyvää viikonloppua.
Mirja kävi sanomassa, että he lähtisivät poikien kanssa kaikesta huolimatta katsomaan hänen vanhempiansa, ja jos haluaisin mukaan, olisi minun oltava valmiina heti. Sanoin, ettei minusta ole nyt kylään lähtijäksi. Sanoin, että kertoisi terveisiä. Mirja sanoi, että he olisivat sunnuntai-iltaan saakka, ja kysyi, että pärjäänkö, ja että enhän vain hautoisi joutavia ajatuksia päässäni. Vakuutin pärjääväni, enkä vielä tähän hätään ryhtyväni mihinkään harkitsemattomaan.
Kun Mirjan Astra lähti, katselin sen perään niin kauan kuin perävalot näkyivät. Mieleni täytti huoli. Miten tästä eteenpäin? Firma on kommandiittiyhtiö, minä olen vastuunalainen yhtiömies, Mirja äänetön. Talo on kiinnitetty lainojen takia, samoin halli. Isä oli tämän autokorjaamon perustanut, ja minä olin pikkupojasta lähtien siellä mukana. Kävin ammattikoulun, ja sen jälkeen aloin olla siinä enemmän ja enemmän. Lopulta ostin koko verstaan isältä, kun se sairastui syöpään. Olin silloin kolmenkymmenen vanha, ja juuri mennyt Mirjan kanssa naimisiin. Lykättiin lasten hankkimistakin velkojen takia. Isän kuoltua ostimme vielä äidiltä talon, se muutti rivitaloon asumaan. Elettiin 1980- luvun alkupuolta, ja inflaatio vielä auttoi velanmaksussa. Ensimmäisinä vuosina oli niukkaa, ja jopa ulosottomiehen kanssa jouduttiin tekemisiin, mutta sitten tuossa -83 paikkeilla oltiin jo jaloillaan, ja Pekka oli jo syntynyt. Mirja odotti Mikaa, ja töitä oli varsin mukavasti. Tuli muutama niin sanottu hyvä vuosi, ja tulin tosiaan laajentaneeksi hallia vuonna -88, laitoin sinne uudenaikaisen maalaamon, joka oli kyllä kallis, mutta josta sitten sai tuloja. Se maksaisi itsensä muutamassa vuodessa.
Niin isävainajan kuin minunkin aikanani firmalla oli aina ollut velkaa. Olihan sitä nyt oltava jo ihan sen takia, että sai verovähennyksiä. Verottaja oli kyllä nohevana pussilla, ja joskus oikein harmitti, kun kirjapitäjän kanssa ennakoitiin tulevia mätkyjä tai ennakoiden suuruutta. Laajennuksen jälkeen verot pienenivät jonkin verran, ja homma tuntui vähän mielekkäämmältä.
Ikinä en olisi osannut kuvitella ennen sitä perjantaita, että joudun tällaiseen liemeen. Huomasin seisovani edelleen ikkunan edessä, vaikka Mirja ja pojat olivat varmasti jo kymmenen kilometrin päässä menossa.
Mietin kuumeisesti, miten tästä selvittäisiin. Ensimmäisen kerran elämässäni tuli sellainen tunne, että yksinkertaisesti en tiedä, miten tästä selvitään. Olen yrittäjän poika, lapsesta asti tottunut siihen, että jokaiseen arkipäivään kuuluu pulmia, jotka on ratkaistava, ja että elämä on taistelua erinäisiä hankaluuksia vastaan. Mutta siinä kohdassa konstit loppuivat. Jäljellä oli oikeastaan enää lottokupongin täyttäminen. Sen epätoivoissani teinkin, lähdin ulos kävelemään, ja menin käymään kilometrin päässä olevalla kioskilla.
Kotiin tultuani otin kaapista konjakkipullon, jonka olin aikonut appiukolle viedä. Avasin se ja kaadoin lasiin. Sillä oli sellainen vaikutus, että purskahdin ensimmäisen lasillisen jälkeen itkemään. Tulevaisuudessa ei näkynyt valon pilkahdustakaan. Olin kyllä perillä siitä, mikä nyt odotti. Serkkupojalla oli peltisepänliike, ja se meni konkurssiin kesällä -90. Se oli hoitanut asioitaan vähän leväperäisesti, ja sukulaisten juhlissa oltiin nähty, ja se oli kertonut, millaista kyyti on sen jälkeen.
Kaadoin sen lopun konjakin viemäriin. Kitkerältä se maistui, vaikka oli olevinaan oikein parempaa laatua.
2.
Maanantaina sanoin verstaalla työmiehilleni, mitä meille kuuluu. Sanoin soittavani kaikkiin mahdollisiin paikkoihin ja pankkeihin, mutta kannattaa varautua pahimpaan. Hilpeä jutustelu loppui kuin veitsellä leikaten, ja joku sanoi että kannattaako tässä perkele ees alkaa. Sanoin, että katkeraan loppuun asti. He saisivat kyllä palkkansa konkursshallinnolta tai vaikka Palkkaturvasta, jos huonosti käy. Ei nyt kuitenkaan tässä vaiheessa pyyhkeitä kehään heitetä.
Sitten menin konttoriin, ja tartuin puhelimeen. Soitin kaikki mahdolliset pankit läpi. Kolme johtajaa sain langan päähän, mutta jokainen sanoi, ettei voi auttaa. On liian heikot vakuudet liian suurelle summalle. Perkele, ajattelin mielessäni.
Tiistaina yhdeksän aikaan tuli asianajaja, ja sanoi, että tästä lähtien firmaa hoitaa konkurssihallinto, jonka uskottu mies hän on. Minä saisin lähteä saman tien, ottaa henkilökohtaiset tavarani. Nimismies oli sen mukana, ja alkoi vaihtaa lukkoja oviin. Pojilla jatkuisi työt vielä kaksi viikkoa. Konkurssihallinto laittaisi jonkun katsomaan päältä, että keskeneräiset hommat tehdään pois. Minulla ei olisi hallille enää mitään asiaa, se sanottiin selvästi ja suoraan.
Otin konttorista vähät tavarani, sanoin pojille oikein kädestä pitäen näkemiin. Niillä oli tippa silmässä, sillä olin selittänyt tilanteen heille. He jokainen ymmärsivät, että tässä oli kysymys jostain muusta kuin tavallisesti konkursseissa. Sitten menin autolleni, ja lähdin kotiin.
Satoi lunta. Kolasin talon pihaa, ja menin sisälle. Asetuin sängylle makaamaan, suljin silmäni, ja ajattelin tämän olevan unta. Mutta se ei ollut. Kyllä se oli ihan totta.
Elämässäni alkoi aika, jota on tuskallista muistella. Mirja koetti varmaan parhaansa, yritti keksiä minulle tekemistä. Jätti kauppalistaa, mutten käynyt kaupassa. En tahtonut liikkua talosta mihinkään valoisan aikaan. En kestänyt ajatusta, että joku sanoisi päivää ja sitten alkaisi kysellä, että mites se nyt silleen.
Makailin päivät sohvalla, kävin papereita läpi. Tammikuun mittaan hallin ovet pistettiin lopullisesti kiinni, ja miehet saivat mennä työnvälitykseen. Niille kuului kahden kuukauden irtisanomisajan palkka. Pesässä ei ollut rahaa kuin se muutama kymppitonni, eikä siitä miesten lopputiliin riittänyt. Ne kävivät yhtenä päivänä kysymässä, että mitä he oikein voivat tehdä, ja sanoin, että laittavat hakemuksen Palkkaturvaan.
Pirun pahalta se tuntui. Miehet olivat vihaisia, ja minulla oli tosi syyllinen olo. Kunnia-asiani oli ollut, että työmieheni saavat palkkansa juuri jämptisti oikeana päivänä, ja viimeistä penniä myöten. Joskus olin joutunut tekemään jopa vekseleitä tuon periaatteeni takia, mutta nyt olin voimaton sen edessä. Olisin laittanut vaikka viimeiset rahat tasan miesten kesken, mutta tilien käyttöoikeus oli konkurssihallinnolla, ja arvelin pesänhoitajan kirjoittaneen jo ensimmäiset laskunsa. Siihenhän hänellä oli laillinen oikeus.
En käynyt kertaakaan ulkona koko tammikuun aikana sen jälkeen, kun verstaalta tulin. Annoin puhelimen soida, jos se soi. Mirja toi postin töistä tullessaan, ja ihmetteli, miksen ole hakenut. Se rähjäsi, ettei iso mies saa noin vetämätön olla.
Huhtikuussa rahoitusyhtiö haki käytössäni olleen leasing- Toyotan pois. Mirjan auto oli onneksi ostettu ja maksettu, eikä sitä saataisi häneltä pois millään ilveellä.
Meillä alkoi mennä huonosti. Makailin kaiket päivät ja illatkin sängyllä tai katselin televisiota. Mirja sanoi, että minun pitäisi mennä lääkäriin, mutta sanoin ettei minua mikään vaivaa. Kunhan vaan vituttaa. Se räpätti ja räpätti, ja käskin sen pitää turpansa kiinni. Mutta eihän se pitänyt. Sanoi, ettei alkaisi täysi-ikäistä miestä sairaalan keittiöltä saamallaan palkalla elättämään. Kun hän makselisi asumiskulut ja vielä ruuan, ei tili tahtonut edes riittää. Jotain saisin henkeni pitimiksi minäkin tehdä. Ole elättämättä sitten, tiuskaisin, ja aloin oleskella alakerran askarteluhuoneessa.
Mirja oli vaatinut minua menemään työnvälitykseen. Eikä minun auttanut muu kuin mennä.
3.
Kun menin Työvoimatoimistoon helmikuun alussa, toivoin hartaasti, ettei siellä olisi ketään. Tai semmoinen sivuvastaanottohan se oli, auki maanantaisin. Turha oli toivoni. Odotustila oli täynnä, ja sain sanotuksi päivää. Jotkut vastailivat, ja minuun luotiin katseita. Oli ihan alaston olo. Siinä ne tölläävät minua, ja kun lähden alkavat puhella keskenään, että täällä se on tuokin. Olin soitellut moneen paikkaan, tarjoutunut töihin, mutta missään ei tarvittu. Hyvä kun entiset saadaan pidettyä, on niin perkeleen kireää.
Sain odotella varmaan lähes tunnin, ennenkuin pääsin työvoimaneuvojan puheille. Se otti henkilötiedot, kyseli työtodistuksia. Sanoin olleeni ensin isällä töissä, sitten ostaneeni verstaan häneltä. Ei minulla ole muuta todistuksia kuin ammattikoulun todistus. Se pyysi nähdä sen, eikä se tietenkään ollut minulla mukana. Sentään voisin näyttää sen seuraavalla kerralla.
Töitä ei sekään pystynyt minulle antamaan, mutta päivärahaa voisin hakea. Siinä vain tulisi aluksi karenssi, ja sen pituus olisi kuusi kuukautta. Kysyin, että millä minä sitten sen kuusi kuukautta elän. Virkailija sanoi, että laki sanoo asiasta näin, eikä hän asialle mitään voi.
Niine hyvineni minun oli mentävä kotiin. Kun Mirja tuli, kerroin tehneeni hakemuksen päivärahasta, mutta saaneeni puolen vuoden karenssin. Siihen aikaan lehdissä ja televisiossa oli ilmoituksia, että jos tulee taloudellisesti vaikea paikka, on mentävä sosiaalitoimistoon. Niin minäkin sitten soitin sinne, ja sain ajan seuraavalle viikolle. En olisi mennyt, mutta Mirja sanoi, ettei hänen palkkansa riitä. Se maksoi siitä sairaalasta saamastaan palkasta talovelkaa, ja elämiseen jäi tosi vähän. Sähkölaskut olivat rästissä.
Menin sovittuna aikana sinne sosiaalitoimistoon. Selitin virkailijalle tilanteeni, ja se kuunteli. Sitten se kysyi, että miksen mene töihin. Sitten se teki laskelman meidän perheen menoista. Kysyi Mirjan tulot ja minun tulot viime vuodelta. Katsoi jostain taulukoista menot, ja sanoi että kyllä nämä tulot riittävät. Mutta kun minulla ei ole enää tuloja. Ei ole yritystä.
Tyhjin toimin sieltäkin palasin, en saanut killinkiäkään. Mirja epäili, etten ollut tosissani yrittänyt, ja minun piti lähteä ulos, etten olisi sitä lyönyt. Sosiaalitoimistosta ei apua herunut, en saa korvausta. Mitä tässä oikein teen?
Ei muuta kuin puhelimeen tarttumaan, ja kyselemään vielä kerran töitä. Jos tilapäistäkin. Lopulta tärppäsi sen verran, että tutun kaverin kuljetusliikkeeseen pääsisin autokuskiksi kolmeksi viikoksi. Vakikuski oli menossa käden hermokanavaleikkaukseen, ja olisi sairaslomalla sen verran. Että jos se kelpaa, niin tervetuloa ensi maanantaina.
Ja niin minä pääsin töihin. En kysynyt palkkaa, kaipa se jotain maksaisi. Mirja sanoi, että siitä se lähtee. Soitin työvoimatoimistoon, ja ilmoitin päässeeni töihin kolmeksi viikoksi. Virkailija sanoi että hyvä juttu, toivotteli hyvää jatkoa ja sulki puhelimen.
***
Menin kuljetusliikkeen varikolle maanantaiaamuna hyvissä ajoin. Se homma oli ihan silkkaa tutunkauppaa, ymmärsin sen heti. Sain tehtäväkseni ajaa jakelureittiä. Siis samanlaista, joka oli minunkin korjaamolleni aina poikkeillut. Vein ja hain tavaraa, ja päivät kuluivat tosi nopeasti.
Ensimmäistä kertaa sinä vuonna loppiaisen jälkeen tunsin olevani elossa. Kolmeviikkoinen meni kuin siivillä, ja Hyvönen, kuljetusliikkeen omistaja, oli minuun tyytyväinen. Sanoi, että ottaa yhteyttä heti, kun vähänkin tarvetta olisi. Minä puolestani olin valmis lähtemään vaikka päiväksikin.
Hyvönen maksoi kolmekymmentäviisi markkaa tunnissa, miinus verot. Sain minä siitä ruokarahaa. Piti käydä oikein avaamassa pankkiin tili. Valitsin toisen pankin kuin missä asiani olivat olleet. Minut toivotettiin tervetulleeksi asiakkaaksi, ja sain sieltä sellaisen pankkiautomaattikortin. Pankkikortti minulta oli otettu pois muutama päivä tuomarin ensivierailun jälkeen, eikä minulla sen puoleen ollut mitään tekemistä rahan kanssa ollutkaan sen jälkeen.
Palkkapäivä tuntui ihan hyvältä.
Loppuvuosi kului tällä tavalla. Kesällä sain olla töissä pitemmän aikaa, kun Hyvösen kuskit pitivät lomia. Parisen kuukautta sain olla ratissa, tein mielelläni ylitöitä.
Konkurssipesän lopputilipäivä ilmoitettiin. Se olisi syyskuussa, tarkkaan ottaen torstaina 30. syyskuuta. Mietin, että omaisuuden arvo oli varmasti suurempi kuin pesän velat, ja ajattelin selviäväni muutamassa vuodessa veloistani.
4.
Jos olin kuvitellut, että pahin on ohi, niin väärässähän minä olin. Omaisuuden arvoksi oli tosiaan arvioitu yhdeksänsataatuhatta markkaa, velkaa oli se kuusisataa tuhatta. Pesänhoitaja oli ottanut palkkiota neljäsataatuhatta, halli ja muu omaisuus oli myyty ja saatu rahat pesänhoitajan palkkioon.
Minulle jäi velkaa kuusisataatuhatta.
Kun kerroin Mirjalle, se alkoi itkeä. Ymmärsimme kumpikin, että nyt meiltä menee talo. Avioehdon olimme takavuosina kaiken varalta tehneet, mutta puolet talosta olisi minun, ja sen ne ulosmittaisivat ilman muuta. Ei Mirja pystyisi sitä puoliskoa lunastamaan, ei mitenkään.
Niin me sitten muutimme kunnan omistamaan rivitaloasuntoon seuraavan vuoden alussa. Taloa yritettiin kaupata vapaaehtoisesti, mutta eihän se mennyt kaupaksi.
Ulosottomies otti yhteyttä, ja pyysi minua selvitykseen. Ja niin kävi, että samana vuonna talomme myytiin pakkohuutokaupalla. Mirjalle jäi vielä viisikymmentätuhatta velkaa omalle kontolleen, minun osuuteni lisättiin entisten päälle. Pelkkä korko ulosottomiehen piikissä olevasta velasta teki vuodessa satakunta tuhatta. Laskekoon siitä jokainen, miten hyvät mahdollisuuden siitä on selvitä.
Voidaan sanoa, ettei kotielämämme ollut noihin aikoihin mitenkään ruusuista. Jostain yritettiin kaivaa rahat poikien jääkiekkoharrastusta varten. Mirja sai olla onneksi siellä sairaalan keittiöllä, ja minun korvaukset ja tilapäistyöt auttoivat vähän. Vuoden 1994 alussa kävi niin, että työttömyysturvalakia muutettiin.
Tein edelleen mielelläni Hyvösen kuljetusliikkeessä työpätkiä, mutta jouduin pyytämään jokaisesta pätkästä työtodistuksen ja palkkatodistuksen. Hyvösen konttoristi ei katsonut sitä hyvällä silmällä, se valitti turhaa työtä. Sitä se minustakin oli, mutta ei niillä tienesteillä pystynyt kortistostakaan pois jäämään. Sentään kesällä pääsin taas kahdeksi kuukaudeksi vakikuskien lomia tuuraamaan.
Töissä olossa on hyvät puolensa. Sitä tulee niiden tavallisten, happamina vellovien ajatusten tilalle oikeita asioita, oikeita tehtäviä. Tosin siinä kesäpätkällä joku oli ystävällisesti ilmoittanut ulosottomiehelle töissäolostani, ja se alkoi viemään joka tilistä kolmasosan velkoihin. Se oli sellainen asia, jossa oli ruuvattava päänsä vähän uusiin ajatuksiin. Oli hyväksyttävä se tosiasia, että tämä on nyt loppuelämän tällaista.
Olihan ollut jotain puhetta velkasaneerauksesta, Mirja oli sitä selvittänyt, sellainen laki oli säädetty ihan hiljattain, mutta en jaksanut siitä innostua. Siitä oli riideltykin, ja lopulta Mirja oli sanonut, että kaipa aikuinen mies itse tietää.
Kuinkapa sitä olisi sellaiseen maksuohjelmaan voinut sitoutua, kun ei ollut koskaan tietoa siitä, millä semmoiset maksut maksaisi. Ja jos sitten sellaiseen pääsisi, niin entä jos siitä ei selviäisikään? Tiesin sydämessäni sen, että jos antaisin toivon kipinän valaista sisintäni siinä kohtaa, ja se toivonkipinä sammuisi taas, niin sitä en kestäisi. Ja toisekseen, kuinka enää voisin sitoutua viideksi vuodeksi vielä ahtaammalle kuin jo olin? Kyllä se oli täysin tuhoon tuomittu ajatus.
