Työtä ja taistelua

1980-luvun loppupuolella saattoi äkkiä ajatellen tuntua siltä, että maailma on tulvahtanut täyteen kaikkinaista hyvää. Kaikenlainen yritteliäisyys kukoisti, haettiin kasvua, ja alalle kuin alalle ilmaantui sellaisiakin onnensa koettajia, joilta puuttui kaikki edellytykset menestyä.

Jussi seurasi aikaansa. Hän oli kilhakka mies, luki aamulla aina sanomalehden ja vilkaisipa aina Kauppalehteäkin. Kun alettiin puhua ISO-9000- standardikokoelmasta, hän otti asiasta selvää niin pian kuin mahdollista oli. Omalla kohdallaanhan hän oli täyttänyt standardit jo tehtaalla ollessaan, se oli isävainajalta opittu tinkimätön suhtautuminen työn laatuun. Siltä pohjalta täyttyisivät kaikki vaatimukset.

Kun hän otti standardointi- ja laatujärjestelmäasian puheeksi ensimmäisen kerran työmiestensä taukotilassa, kuului murinaa "kaikista perkeleen vouhotuksista". Joku sanoi, että "meillä on semmoset tantartit, että sorvataan tavaraa ja laitetaan se Vähälän kyytiin". Kun Jussi ilmoitti, että koko porukka osallistuu seuraavan tammikuun aikana kolmen päivän kurssille aiheesta, oli vastahanka miltei käsin kosketellen tunnettavissa. Kun Jussi meni vähättelyn ja kiroilun kimpaannuttamana ulos taukotlasta, tuntui joku sanovan, että nyt se perkele taas vouhkaa.

Kyllähän he Jussin tunsivat. Se maksoi kyllä palkat ajallaan, eikä niissä ollut valittamista. Ja se osasi johtaa ihan luonnostaan jotenkin kannustavasti. Sillä oli silmää antaa urakoita sillä tavalla, että työmies pääsi vähintäänkin kohtuullisille hankkeille. Kun he olivat aikanaan valinneet työmaalle luottamusmiehen ja työsuojeluvaltuutetun, oli Jussi suhtautunut asiaan hyvin ymmärtäväisesti ja asiallisesti.

Mutta hyvää työtä se vaati, ja jos sutta alkoi tulla enemmälti, oli viisaampaa lähteä etsimään uutta työtä. Sen oli muutama ylimielinen nuorukainen saanut tuta, kun oli kesken päivän pois laitettu koeaikana. Kun uusi mies silloin tällön tuli, se oli itse vieressä katsomassa, neuvomassa ja opastamassa. Joskus miehiä ärsytti Jussin pikkutarkkuus. Jos joku kappale, jota se tarkasti, oli toleranssin äärirajalla, se pyysi tekemään uuden. Kyllä siinä oli aimo annos kyylääkin, ja kapinahenkeä miehillä joskus oli. Tosin se loppui siinä vaiheessa, kun Nupposen Pekka sanoi, että tässä taitaa olla kuitenkin pohjimmiltaan meidänkin leivästä kyse.

***

Tammikuussa oli sovittu koulutuspäivät uudenvuoden ja loppiaisen välisiksi päiviksi. Ennen joulua Jussi teroitti miehille, että ne päivät on sitten työpäiviä, ja silloin tullaan töihin. Paikka on aikuiskoulutuskeskus kaupungissa, ja taksi vie sinne ja tuo pois. Lähtö on työmaan pihalta kello seitsemän, ja pois ei saa olla kuin lääkärintodistuksella.

Ja niin vain kävi, että sorvaamon harjasniskat istuivat koulun penkillä. Kouluttajan puheessa vilisi outoja sanoja, kuten standardointi, laatujärjestelmä, organisaatio, laadunhallinta. Alkoi tuskastuttaa, kun Jussi itse ölähti, että nyt kyllä sopisi kouluttajan vähän suomentaa näitä sanoja, että mekin ymmärretään. Hän maksaa tämän lystin, joten lienee kohtuullista, että rahoille saa muutakin vastinetta kuin outojen sanojen helinää.

Kouluttaja, sellainen diplomi-insinööri, meni vähän noloksi ja loukkaantuikin, mutta leipä on hänellekin hyvää syödä. Niinpä joutui hän nielemään ylpeytensä, ja selittämään miehille asioita kansantajuisesti.

Jussin sorvaamossa kävikin sitten sellainen auditoijien ryhmä vuoden 1988 alkupuolella. Diplomi-insinöörin opit oli käyty läpi, ja tarvittavat toimenpiteet tehty, ja näin sorvaamo sai oikein sellaisen sertifikaatin.

***

Kun tavallinen mies laittaa jonkun verstaan, ja hirveällä työnteolla ja uhrauksilla saavuttaa kenties vakavaraisuuden, on sillä luonnollisesti seuraamuksia.

Yksi niistä on kateus.

Jussi oli firmansa jaloilleen saatuaan pyrkinyt ja päässytkin hirviporukkaan. Syksyisin oli mukava lauantaisin ja pyhisin kulkea miessakissa metsässä, istuskella nuotiolla ja joskus saada saalistakin. Herraseurasta, kuten rotareista tai leijonista Jussi ei välittänyt. Niiden touhut tuntuivat vähän vierailta. Kun Lions - klubi kutsui häntä jäsenekseen, kävi hän kerran katsomassa ja tutustumassa tilanteeseen, mutta palaili illasta harmitellen hukkaan heitettyä aikaa. Ei hänestä ollut kabinetissa istujaksi, ylevissä tempauksissa mukana olijaksi. Hän katsoi, että kun tilittää työmiesten veroja neljännesmiljoonan ja omiaan vähän enemmän vuodessa valtiolle, kunnalle ja kirkolle, niin siinä on hänen hyväntekeväisyytensä. Liikevaihtoveroakin yhtiö maksoi ihan isänmaalliset määrät, joten hän katsoi osansa tehneensä yhteisen hyvän eteen siinä.

Mutta metsä! Se oli rauhoittava. Jahdin kiihkeä jännitys vei firman asiat pois mielestä. Ei haitannut, vaikkei itse päässyt ampumaankaan. Tulihan se joskus Jussinkin kohdalle, ja silloin hän tarjoili kaatoryypyiksi paremmanpuolista viskiä, jota kantoi repussaan mukana. Makeisiin suihin ne nautittiin lokakuisessa räntäsateessa. Eipä sen vertaisesta kenenkään ajokykykään huonoksi mennyt, mutta joku pani kyllä merkille juoman merkin...

Jahtikausi meni, ja peijaiset pidettiin. Tarjolla oli hirvipaistia (vähän niinkuin karjalanpaisti, mutta naudanliha korvataan hirvenlihalla) ja pitopöytä, snapseja unohtamatta. Seurueeseen kuului muuan Isolan Jaakko, jota Jussin menestys erityisesti korpesi. Miksi, se ei ole mitenkään ymmärrettävissä, sillä Jaakolla oli suurehko maatila, ja hän pärjäsi oikein hyvin.

Jaakko kumosi snapseja ja katseli kiinteästi Jussia, ja alkoi puhella ilkeästi hymyillen sitä, kuinka jotkut sitä vaan mukuloilleen asunto-osakkeen hintaisia harrastusvälineitä ostelee. Sitten se julisti, että mihin muka maasto-Mersua kukaan tarvitsee, kyllä Toyota Land Cruiserkin sen asian ajaisi, se on turhaa komeutta ja pröystäilyä. Tai että kyllähän sitä hirveen osuu, kun laittaa kivääriin ja kiikariin sen verran mitä tavallinen mies metsästysvarusteisiinsa.

Jussia oli alkanut ärsyttää Jaakon jankutus, ja hän sanoi rauhallisesti, että kyllä hän on ihan työllä tienaamillaan rahoilla maasto-Mersunsa, lastensa harrastusvälineet ja kaiken muunkin hankkinut. Jaakko kimpaantui entistä enemmän, ja karkasi Jussin kimppuun, repi uuden perulaisen käsinkudotun villapaidan (jonka Aila oli syntymäpäivälahjaksi hiljattain ostanut) rikki ja löi sillä seurauksella, että silmä meni mustaksi ja nenästä vuoti verta. Jaakko tosiaan ehti lyödä Jussia kahdesti, ennenkuin toiset kerkisivät väliin ja pistivät riivastuneen Jaakon lattiaan.

Jussi otti servetin, pyyhki nenäänsä ja sanoi, että nyt tämä homma hänen osaltaan päättyy tähän. Hyvät herrat, kiitos seurastanne ja näkemiin.

Seurueen johtaja, Niemelän Matti, soitti taksin ja sanoi, että jos tämä pystyttäisiin sopimaan miesten kesken. Jussi sanoi, ettei aikonutkaan poliisia tähän väliin ottaa. Mutta hänen omistamiensa maiden vuokrasopimus päättyy vuoden lopussa, ja sitä ei uusittaisi. Ja että hän erkaneisi porukasta tällä siunaamalla. Matti sanoi että älä nyt helvetissä. Jussin parikymmenhehtaarinen maatilkku oli aivan keskellä seurueen maita. Hän oli sen vanhemmiltaan perinyt, tai paremminkin sisarosuudet maksamalla itselleen saanut, kuten myös kotitalonsa, jota käytti kesämökkinä. Se oli aikanaan Isolasta lohkottu kylmäksi tilaksi, ja siitä kai Jaakko oli kaunansa alkujuuret saanut.

Isolaista ei käynyt erottaminen seurueesta, ja tilanne oli aika ikävä. Moni kävi ihan verstaallakin asiasta puhumassa, mutta Jussi sanoi, ettei enää keskustelisi asiasta. Tyhjin toimin saivat hirvimiehet lähteä, manaillen sitä, että kateus vie kalatkin vesistä tai jos ei niitä, niin sitten parhaat metsästysmaat. Jussin maat kun olivat valtaosaltaan taimikkoa, joissa hirvet erityisesti viihtyivät. Isolainen sai kuulla miessakissa kunniansa, mutta kyllä Jussinkin jääräpäisyyttä ihmeteltiin.

***

Loppuvuodesta 1990 alkoi kantautua hälyttäviä uutisia. Yksi firma, jonka kanssa oli pitkä alihankintasopimus, meni konkurssiin. Sisään jäi sadantuhannen saatavat, ja selvää oli, ettei sieltä mitään heruisi. Tietenkin konkurssi olisi valvottava, siinä olisi oma hommansa. Tosin siitä ei taitaisi juuri mitään saada, mutta jo periaatteesta se on tehtävä. Jo alkukesästä Jussi oli epäilevästi tuhahdellen lukenut pankin mainoksia sanomalehden sunnuntainumeron etusivulta. Ne tyrkyttivät rahaa tyrkyttämällä, ja melkein antamalla ymmärtää, ettei takaisinmaksulla niin väliä. Kunhan korot...

- Eiköhän vain nuokin pidä takaisin maksaa, eikä raha tyhjästä tule.

Ja Jussin pahat aavistukset toteutuivatkin.

Samalla tavoin, kun kaikki oli levähtänyt 1980- luvun loppupuolella suureksi, alkoi kaikki kutistua 1990- luvun alkupuolella. Jussin sorvaamolla oli asiakkaan konkurssin jäljiltä kaksi kolmasosaa ylikapasiteettia, eikä auttanut muu kuin alkaa irtisanoa miehiä. Muut hän irtisanoi, mutta Nupposen Pekan ja Hämäläisen Hannun hän lomautti. Sanoi, että jos aika tästä joskus paranisi, niin sitten aletaan taas. Kyllähän etenkin Pekka ja Hannu ymmärsivät tilanteen, niille Jussin sorvaamo oli melkein kuin oma firma, vaikka palkkalaisia olivatkin. Jotkut lopputilin saaneet miehet lähtivät yrmeinä ja katkerina, pahaa ääneen toivoen, toiset alistuneina ja huolen valtaamana.

Hyvinä vuosina rahaa oli tullut, ja sitä oli sijoitettu muun muassa osakkeisiin. Olihan siellä salkussa sellaisiakin osakkeita, jotka lakkasivat merkitsemästä mitään. Kortti tuo, kortti vie, samoin pörssi. Ailaa itketti, sillä puolen vuoden aikana oli sadantuhannen osakesalkku kutistunut arvoltaan pariksikymmeneksi tuhanneksi.

Aapo oli Sibelius- akatemiassa opiskelemassa. Se valmistuisi ilman tietoa töistä. Se oli soittanut toiseksi ylimmän tutkinnon, ja valmisteli diplomia - minkä vuoksi, sitä ei Jussi käsittänyt. Jos tässä kerran yleinen konkurssi tulee, niinkuin näyttää, niin kuka tarvitsee pianon pimputtelijaa. Olisi lukenut edes kanttoriksi, niillä kai töitä sentään olisi. No, poika opiskelisi vielä ainakin kolme vuotta. Sille oli sanottu, että nyt ei pystytä enää kotoa tukemaan, että olisi sitten aika ruveta opintotukea ja - lainaa ottamaan. Poika suhtautui asiaan yllättävän reippaasti, ja rupesi sitten hengenpitimikseen soittelemaan tanssiorkesterissa.

Mutta Jussi ei meinannut pysyä mukana menossa. Faksi pysyi hiljaisena, puhelin ei soinut. Ei tullut tarjouspyyntöjä. Maailma oli kerta kaikkiaan tullut valmiiksi. Ainut myönteinen seikka oli se, että yhtiöllä ei ollut markkaakaan velkaa. Kirjanpitäjän mukaan ennakkoveroa oli maksettu riittävästi, joten verottajan kanssa tänä vuonna pärjättäisiin.

Jussi soitteli sinne ja tänne, kyseli ja tarjosi, mutta ei mitään merkittävämpää tullut. Päivän työt tulivat tunnissa parissa tehdyksi, ja alkoi tuntua siltä, että kaipa hallin voisi laittaa kylmilleen. Mitä sitä tyhjää kallista sähköä polttamaan. Hän laski vesijohdot ja lämpöpatterit tyhjiksi ja käänsi sen jälkeen pääkatkaisijasta.

Taloudellisesti heillä ei ollut hätää. Osakesalkun kutistuminen ei heidän asioitaan hunningolle suistanut, eikä mikään muukaan. Mutta aikaansa ei Jussi meinannut saada kulumaan. Televisiota hän katseli. Ceausescun teloituksen aikoihin oli vielä verstas pyörinyt täysillä, mutta Neuvostoliiton hajotessa oli jo hiljaista, ja maailman tapahtumia mies seurasi tarkasti. Elettiinhän suuria historiallisten mullistusten aikoja. Vaan mitä siitä. Entinen Jugoslaviakin, josta oli tullut hyviä mäkihyppääjiä, muuttui raa'aksi sotatantereeksi. Jussia inhotti.

Jussin ajatukset alkoivat synkistyä ja kiertää kehää. Sotatouhu tuntui menestyvän, oli ollut Persianlahtea, Romanian levottomuuksia, Liettuassa jyräsivät panssarit kadulla, Jugoslaviasta oli tullut pahuuden pesäpaikka, jossa ihmishenki ei ole puupenninkään arvoinen. Hänen itsensä tarjoamaa ei kukaan tuntunut tarvitsevan. Hän olisi mielellään kutsunut aikanaan palkkaamansa miehet takaisin töihin, ja sorvannut osia uusiin koneisiin tai vaikka vanhoihinkin varaosiksi. Lisäksi mieltä tuntui kangertavan se, että joutui nuo kaikki hyvät miehet laittamaan kortistoon. Jussi oli uskonut siihen, että ahkeruudella ja tinkimättömällä laadulla pysyy leivän syrjässä, mutta nytpä nähtiin sekin ihme, ettei niin olekaan. Se, mille Jussin arvot perustuivat, tuntui romahtavan kasaan kuten hiekalle rakennettu korttitalo, vaikka hän kalliolle oli teräksestä rakentavinaan...

Aila alkoi olla huolissaan. Ennen niin tarmokas ja aikaansaapa mies saattoi kuluttaa päivänsä katselemalla televisiota tai makailemalla ja kattoon katselemalla. Jos siltä kyseli jotain, se vastasi kyllä, mutta selvästi kyllä näki, etteivät asiat olleet oikein. Aila alkoi varovasti puhua, että pitäisikö mennä lääkäriin. Jussin painokin oli alkanut nousta, eikä en päälle mahtuneet enää muut kuin verkkarit. Eihän Jussi lääkäriin lähtenyt, vaan kirosi ja sanoi, että maataan nyt, on sitä joskus siitäkin edestä lähdetty.

***

Tuli paha vuosi 1993. Sorvaamo oli ollut seisokissa edellissyksystä lähtien, kaupungin uusimmat liikekeskukset olivat kirpputoripaikkoina. Aila oli pakottanut pakottamalla Jussin lääkäriin, ja se oli ohjannut edelleen psykiatrian poliklinikalle.

Se oli raskas vuosi heille. Alkoi selvitä, että Jussi ei enää kykene ainakaan entisiin töihinsä. Firma laitettiin myyntiin, mutta vähäiset olivat toiveet. Ostajakandidaatteja ei juurikaan ilmoittautunut, tai jos joku kysyikin, oli hintakäsitykset hyvin erilaiset toisistaan.

Jussi sai lääkityksen, ja alkoi voida hieman paremmin. Loppukesästä lopulta ilmaantui todellinen ostaja hallille ja koneille, ja he möivät yhtiön pois. Jussin lähes kaksikymmentävuotinen yrittäjyys metallisorvaamon omistajana oli lopussa.

Sen verran paremmin hän alkoi voida, että rupesi tuntumaan siltä, että tässä voisi jotain tehdäkin. Ei enää mitään suurimuotoista, ei muita työllistävää. Sen verran oli kaikesta huolimatta jäänyt sukanvarteen, että mitään pakkoa ei ollut. Mutta jos ajankulukseen jotakin, sitä he miettivät.

Aila laittoi pienen lahjatavarakaupan lähikaupunkiin. Jussi autteli sen pitämisessä, ja sairaspäivärahan loputtua hän rupesi ottamaan siitä pientä palkkaa. Hän kantoi varastosta laatikoita, jotka Aila sitten purki hyllyihin asetellen esineet kauniisti. Jussi vei tyhjentyneitä pahvilaatikoita pois, keitti kahvia tai pelasi konttorissa olevalla tietokoneella pasianssia. Ailan lähtiessä kahville tai syömään tai muuten asioille jäi hän istuskelemaan kassalle.

Virkistystä elämään toi nyt vajaan kymmenvuotiaan tyttären harrastuksissa kuljettaminen. Isoveljestään poiketen Riinaa ei kiinnostanut pianonpimputus, vaan hänen mielenkiintonsa suuntautui urheiluun. Se kävi kolmena iltana viikossa erilaisissa liikuntaharrastuksissa, ja Jussi kyllä kuljetti häntä mielellään.

Mutta toki Jussi iloitsi pojastaankin. Vappuna 1994, kun Aapo piti kunnantalon salissa oikein konsertin, oli Jussi melko hömäkän näköinen Ailansa vieressä eturivissä istuessaan, kun poika vyörytti Chopinin Vallankumousetydiä ja soitti Rachmaninovin Gis-mollipreludin kuin Horowitz konsanaan. Auditoriomaisen salin joka penkiltä näki, kuinka pojan sormet vilistivät flyygelin koskettimilla eri kyytiä. Aploodit olivat myrskyisät, ja moni kävi puristamassa vanhempienkin kättä.

Isolan Jaakko kuului meuhaavan aulassa, ettei tällaisesta tavallinen ihminen mitään ymmärrä, mutta sen vaimo oli kuulemma sihahtanut sille vihaisesti, että ole nyt mölkkimättä siinä, saa silmät päästään hävetä. Niin kertoi illankutveessa kylässä poikennut naapurin Pirjo, joka oli ollut hänkin konsertissa. Kovasti oli hänkin pitänyt Aapon soitosta, vaikka ei radiosta oikein jaksanut pianomusiikkia kuunnellakaan.

Jussi myhäili tyytyväisenä.Hän oli kuin olikin selvinnyt taistelustaan. Ei ehyenä, mutta hengissä.

Työtä ja sen hedelmiä

Jussin metallisorvaamo oli toiminut on viitisen vuotta. Lainat oli saatu maksettua, ja toimintaa oli laajennettukin. Leppäsen vanhaa hallia oli jatkettu lisäosalla, ja erilaisia metallintyöstökoneita oli jo ihan asiaksi asti.

Nuutisen Pekka oli palaillut armeijasta, ja tullut takaisin töihin. Hannukin oli mukana, ja pari uuttakin kaveria oli pestattu. Oli saatu kolmeltakin taholta pitkäaikaisia alihankintasopimuksia, ja kaikki näytti niin hyvältä, kuin vain yrittäjän elämä saattaa näyttää.

Jussi tuumi joskus itsekseen myhäillen, että mikäs tässä, sen kun pitää ja päästää. Alkuvuosien silmitön raataminen oli tuottanut tulosta, nykyisin Jussin tavallinen työpäivä alkoi seitsemältä aamulla, ja hän lopetti neljältä kuten muutkin. Juuri nyt olo tuntui turvalliselta. Velkaa oli vain vähän, alihankintasopimukset toivat tasaisesti rahaa kassaan. Elettiin 1980- luvun alkupuolta, eikä oikeastaan muuta huolenaihetta ollut kuin se, että maailman mahtavat uhittelivat toisilleen.

- Se saatanan sotahullu siellä Amerikassa, kirosi Hämäläisen Hannu.

Jussi oli vasta kolmenkymmenenviiden. Verstas pistettäisiin heinäkuun ajaksi kiinni. Se tuntuikin aluksi hieman hullunkuriselta ajatukselta, jäädä kuukaudeksi syömään tienattuja. Aikaisemmin sellainen ei ollut tullut mieleenkään, mutta tosiaan vuoden alussa oli alkanut kolme pitkäaikaista alihankintasopimusta, ja asiakasyritykset laittoivat myös ovensa heinäkuuksi säppiin. Aila sanoi silloin, että nyt pidetäänkin sitten kesäloma ihan kuin ennen vanhaan. Jussi ensin vähän vastusti, mutta myöntyi sitten.

Ja niin kävi, että heinäkuun ensimmäisenä päivänä Jussi jätti ensimmäisen kerran arkipäivänä menemättä verstaalleen. Työmiehet oli lomansa pitäneet ennenkin, mutta nyt pistettiin koko joukko haalarit naulaan ja sovittiin palattavaksi elokuun ensimmäisenä päivänä takaisin.

Aapo oli päässyt ripille, ja rippilahjaksi se oli halunnut flyygelin. Kyllähän heille sellainen sopikin, taloa oli edellisvuonna laajennettu. Heinäkuun alkupäivinä olikin Jussin ja Ailan talolla mielenkiintoisen näköinen savotta, kun kuorma-auto tuli pihaan, ja siitä purettiin musta Yamaha- flyygeli, joka vietiin kyljellään ja jalat irti ovesta sisään. Naapuston kotona olijat katselivat ihmeissään touhua, miettivät mielessään, että on siinä miehellä millä mällätä. Ostaa rippikoulupojalle auton hintaisen soittopelin. Mutta Aila oli Jussin vakuuttanut siitä, että näin kannattaa tehdä. Virittäjä tuli samalla kertaa,ja jo iltapäivällä uusi soittopeli alkoi soida.

Jussi oli tilannut matkan Amerikkaan, ja he lähtivät Ailan kanssa kolmeksi viikoksi reissuun. Aapo ei lähtenyt, sillä oli alkamassa musiikkileiri parin viikon päästä. Amerikasta palattuaan Aila ja Jussi lähtisivät hakemaan poikaa leiriltä, ja kuuntelemaan, kuinka se soittaisi leirin päätöskonsertissa. Opettajana oli ihan maankuulu pianisti, ja pojalle näytti urkenevan leipäpuu musiikin alalta. Tulisiko siitä esiintyvä taiteilija vaiko opettaja johonkin musiikkioppilaitokseen, sitä ei tiedetty eikä käyty edes arvailemaan. Lukioon se olisi laitettava, siitä sitten eteenpäin miten elämä veisi.

Matkallaan Aila ja Jussi majoittuivat Ailan serkun luo. Se oli mennyt nuorena vaihto-oppilaaksi, sitten löytänyt miehen, ja ne asuivat Buffalon kaupungissa, Wyomingissa. He lensivät ensiksi New Yorkiin, sieltä jatkoivat Sheridan Coyntyn lentokentälle, jossa Ailan serkku olikin vastassa. Sieltä he matkasivat sitten Buffaloon, ja Jussi ihmetteli mielessään, mihin elämä heittääkään. Kovasti he nauttivat olostaan, kulkivat Yellowstonen kansallispuistossakin, ja ihmettelivät Wyomingin kauniita vuoristomaisemia. Ailan serkku Päivi miehineen luovutti heille yhden autoistaan käyttöön, ja he ajelivat päivisin pitkin ja poikin, joskus yöpyivätkin reissun päällä. Välillä he soittivat kotiin, jossa Aapo sanoi harjoittelevansa.

Tietenkin viisitoistavuotiaan kysymyksessä ollessa piti asia varmistaa, ja naapurin Pirjo, joka oli luvannut katsoa pojan perään ja laittaa sille ruokaa, vahvisti asian olevan juuri näin. Aapo kävi iltaisin kylällä nuorisojoukon kanssa, mutta päivät se harjoitteli. Hyvätapainen poika se oli, mitä joskus vähän kaveriporukassa viinaa maistanut ja petivaatteensa kotiin tultuaan oksentanut. Liepä tuo tupakan maunkin maistanut, mutta kyllä nuoren elämään kuuluvat kaikenlaiset kokeilut. Jussikin oli parina viime vuotena joutanut olemaan enemmän pojan kanssa, ja oli kuljettanut sitä konserteissa ja musiikkileireillä.

Paljon puhutaan siitä, että jos ihminen uppoutuu työhönsä, perhe siitä kärsii. Niin toki monesti onkin, vaan on niitä sellaisiakin ahkeria ihmisiä, joilla perhe on vahva kuin vuorilinna, ei sitä särje kuin kuolema. Jussilla oli se onni nimeltä Aila, ja Ailalla onni nimeltä Jussi. Jotenkin tulee oikein hyvä mieli, kun tässä avioerojen ja rikkinäisten perheiden maassa tulee vastaan silloin tällöin ydinperhe, joka kestää kasassa kaikissa olosuhteissa. Joskus kohtaa kaksi ihmistä, jotka voivat sitoutua toisiinsa elämänsä iäksi, ja perustaa oiken sellaisen perusperheen. Jussin ja Ailan perhe oli sellainen. Kummankaan päähän ei pälkähtänytkään, että asiat voisivat olla paremmin jonkun toisen kanssa saatikka yksin. Kyllä he silloin tällöin riitelivät, ja kaikenlaista hierrettä oli. Mutta jotenkin heidän välillään vallitsi luja yhteys ja kumppanuus, tietoisuus siitä, että tuo toinen on kuitenkin se tärkein ja luotettavin ihminen, tuli mitä tuli.

Palatkaamme nyt kuitenkin Wyomingiin. Käytiin siis ihmettelemässä keskilännen upeita maisemia, Yellowstonen kansallispuisto tarjosi unohtumattomia elämyksiä. Jussi virkistyi ja sai oikein uutta elinvoimaa, kun verstaan asiat eivät pyörineet ajatuksissa koko aikaa. Lännen leveät tiet, Big Hornin vuoristo ja kaikki outo ja viehättävä elähdyttivät raatajan mieltä, ja saattoivat raatajan vaimon suorastaan sädehtimään onnesta. Sitä ihminen välillä tarvitseekin. Raataminen ja arki ovat hyvä peruslähtökohta, mutta myös kunnollinen irtiotto, yhdessä jaettu seikkailu tai elämys ovat se mauste, joka saa elämän maistumaan entistäkin paremmalta.

Paluumatkalle lähdettiin virkistyneinä ja levänneinä. Niin, ja vieläpä oli asia niin, että Aila oli tällä matkalla tullut raskaaksi! Olihan hän vasta kolmenkymmenenviiden, kuten Jussikin. Naimisiin oli menty parikymppisinä, ja Aapo oli tosiasiassa vahinko. Tosin silloin naimisiinmeno ei ollut tuntunut miltään pakkonaimisilta, kyllä he toisistaan tykkäsivät jo silloin. Nyt oli sitten tullut toinen "vahinko", ja kun Aila asian elokuulla huomasi, hän otti asian tyynesti. Jussille hän kertoi asiasta yhtenä iltana sen palattua verstaalta, ja harvoinpa oli mies niin tyytyväisenä myhäillyt.

- Mikäpä hänessä, sopiihan sellainen.

***

Seuraavana talvena Aila jäi äitiyslomalle. Mikä oli jäädessä, kun verstaan asiat tuntuivat sujuvan mallikkaasti. Päätettiin, että Aila ryhtyy hoitamaan firman konttoripuolta oikein palkan edestä. Firma oli muutettu osakeyhtiöksi kirjanpitäjän neuvosta, ja niin Ailakin alkoi saada palkkaa firmasta. Hän irtisanoutui pankin palveluksesta, ja pystyi hoitamaan firman konttoria kotoa käsin, ja hoitamaan samalla huhtikuulla syntynyttä tytärtä.

Jussi huokaisi pienestä helpotuksesta. Nyt loppuisi se ainainen kuittien etsiskely pöytälaatikoista tai kirjoitusalustojen alta. Hän itse osasi kyllä sorvata ja tehdä metallista vaikka mitä. Samoin hänellä oli jotain luontaista liikemiesvaistoa, jonka avulla hän verstastaan luotsasi, osasi etsiä pitkäaikaisia sopimuksia ja huolehtia siitä, että verstaasta lähtisi vain priimatavaraa. Nyt oli pahin akilleen kantapää hoidossa paremmassa.

Tulevaisuus näytti turvatulta.

Työnteon tuoksinaa

Voidaan sanoa, että kun Jussi ensimmäisenä aamuna tehtaalta ottamansa lopputilin jälkeen tuli hallilleen, käväisi miehen mielessä kuiin hentoisena pyyhkäisynä ajatus: "Tulikohan tehtyä virhe".

Puhelinmiehet tulivat onneksi heti seitsemän jälkeen, kuten olivat luvanneetkin, ja laittoivat konttoriin puhelimen ja vielä oikein telefax-laitteenkin.

Siitä pääsi Jussi tekemään soittokierrosta. Hän oli jo aikaisemmin tiedustellut töitä sieltä ja täältä, ja jo ensimmäisellä viikolla hän sai pieniä tilauksia. Ohi ajavat rahtiautot toivat aluksi raaka-ainettakin, ja veivät valmista mennessään. Posti kantoi tilauksiin liittyviä piirustuksia ja selityksiä.

Aamuisin Jussi lähti kotoa heti kuuden jälkeen, Aila oli tehnyt illalla eväät mukaan. Mies meni verstaalleen, puki haalarit päälleen, tarkisti tulleet faksit, soitteli sitten päivemmällä jos oli tarvista. Ja sitten vain sorvin ääreen. Aamuisin hän aloitti aina uutta, sillä koskaan hän ei jättänyt kesken mitään.

Ja siitä se alkoi. Sorviin uusi ohjelma, kappale paikoilleen ja sitten saattoi jäädä katselemaan työn edistymistä. Nyt oli työn alla erä potkuriakseleita. Tarkkuusvaatimus oli suuri, ja siitä Jussi piti. Hän ei päästänyt koskaan käsistään tai verstaastaan ulos mitään huonoa. Toleransseihin hän suhtautui siten, että hänen verstaaltaan kaikki hänen tekemänsä lähti juuri niissä mitoissa, mitä oli tilattu. Jos kappale oli hiottava, hän tiesi, kuinka paljon hionta kuluttaa. Se oli hyöty siitä, että oli tullut oltua pitkään siellä tehtaalla. Toinenkin etu tehtaalla olosta oli. Kun korjausmiehet tulivat pyytämään sitä tai tätä, oli Jussi nopeasti oppinut ymmärtämään, mitä tarvittiin ja missä. Kiirekin oli joskus ollut olevinaan, ja silloin oli Jussi jäänyt ylitöihin ja tehnyt osan valmiiksi. Saman päivän aikana oli aina asia saatu kuntoon sikäli kun se hänestä kiinni oli.

Niin vain pikku hiljaa alkoi laskutusta kertyä. Aila teki iltatöinään laskut kotona, ja seurasi saatavien tuloa tarkasti - olihan hän pankissa töissä.

Selvää on, että aluksi Jussin tienestit menivät melko tarkkaan lainojen lyhennyksiin. Paha paikka tuli toisen vuoden talvella, kun oli toimitettu lähelle sadantuhannen markan tilaus Oulun lähellä olevalle konepajalle, ja se menikin konkurssiin. Rahoja ei alkanut kuulua, ja Aila soitti monta kertaa saaden aina lupauksia uudesta eräpäivästä. Ja sitten yhtenä päivänä tuli kirje asianajajalta, julkinen haaste konkurssiasiassa.

Jussin mahaa kouraisi, ja Ailaa meinasi itkettää. Rahaa ei oikein ollut, ja tavarantoimittaja kyseli jo omien saataviensa perään. Ei auttanut muu kuin mennä tekemään vekseli. Pankinjohtaja sanoi, että oikeastaan hän ei saisi enää antaakaan rahaa, mutta kun nyt tietää sekä Jussin että Ailan, niin hän ottaa riskin.

Siitä pitäen Jussi pyysi Ailaa aina tarkistamaan uuden asiakkaan tiedot! Niin ahtaalle tuo asiakkaan konkurssi vei, ettei Jussi oikein saanut nukuttuakaan, ja viipyi hallilla aamukuudesta puolille öin. Aila kävi aina töistä tultuaan katsomassa hallilla, että kaikki on kunnossa, ja vei samalla ruokaa ja kahvia sinne. Jussi raatoi kuin mieletön. Jos hän ei koskaankaan ollut lyhyitä päiviä tehnyt, nyt hän teki kahta kauheammin, tarkkuudestaan tinkimättä. Aila oli huolestunut, sillä mitä jos miehen terveys pettäisi. Sitten sitä vasta ihmeessä oltiin. Mutta puolisen vuotta Jussi teki kahdeksantoistatuntista päivää pyhät ja arjet, Aila koetti työnsä ohessa hoitaa kotia, ja Aapo jäi aika paljon vanhempiensa huomiota vaille. Aila teki minkä voi ja jaksoi poikansa eteen.

Loppusyksystä oli vekseli lopulta maksettu pois uusimatta, ja Jussi piti ensimmäisen pyhänsä pyhäinmiestenpäivän aikaan yli puoleen vuoteen. Niin väsynyt hän oli, että heti lounaan jälkeen hän meni istumaan olohuoneen nojatuoliin, ja meinasi Aapon kanssa alkaa katselemaan televisiota. Siihen nukahti mies, Aapo katseli Tarzan-elokuvan ihan itsekseen.

****

Sentään Jussilla oli onneakin, ja onnen nimi oli Aila. Nuukana miehenä Jussi meinasi, että pidetään kirjanpito itse, johon Aila sanoi että ei pidetä, vaan viedään ihan kiltisti kuitit Saarelan Pentin tilitoimistoon.

- Mutta se maksaa, vänkäsi Jussi.

Pentti tosiaan veloitti tiliöinti- ja kirjanpitotöistä muutaman satasen kuukaudessa. Pian Jussi huomasi, että sille rahalle sai vastinetta. Pentti oli huolekas tilimies, eikä epäröinyt ottaa yhteyttä, jos pieninkin epäselvyys vallitsi. Pentti se oli huolehtinut siitä, että se konkurssitappiokin vahvistettiin luottotappioksi, ja se auttoi verottajan kanssa ratkaisevasti. Ei Jussi osannut edes sellaista ajatellakaan. Aila tiesi jotain, mutta oli ehdottomasti sitä mieltä, että Saarelan Pentti oli hyvä valinta kirjanpitäjäksi. Se meni toimistolleen aina seitsemäksi, ja oli tarkkaakin tarkempi työssään.

Aila myös otti vastatakseen kodista ja Aaposta. Salaa Jussi oli ajatellut Aaposta seuraajaa itselleen, mutta joutui salaiseksi surukseen huomaamaan, ettei pojasta ole hänen työnsä jatkajaksi. Koulussa se pärjäsi keskinkertaisesti, mutta käsitöissä ja liikunnassa se oli ihan surkea. Sen sijaan kuvaamataidossa ja etenkin musiikissa se oli etevä. Kauko-vaari, Ailan isä, oli huomannut pojan musikaalisuuden, ja osti joululahjaksi pianon.

Poika meni ensiksi kansalaisopiston tunneille, ja seuraavana syksynä se pääsi jo musiikkiopistoon. Alun pimputus muuttui nopeassa tahdissa sellaiseksi musiikiksi, jota sunnuntaisin kuulee radiosta. Vähän Jussia harmitti, kun pojan taipumukset olivat taiteelliset, mutta kyllä hän monesti pyhisin istui tuntikaudet kuuntelemassa, kun poika soitti soittamistaan. Ja olihan pois se huolenaihe, että missä poika aikansa viettää. Parempi se on, että poika oli tosissaan soittopelin kimpussa kuin nurkissa kaljapullojen ja liimatuubien kanssa pyörimässä.

Ja oli Jussi siinä mielessä ylpeä pojastaan, että jotain se oli häneltä perinyt. Poika harjoitteli ja harjoitteli niitä teoksia uupumatta ja aina omasta mielestään eri kohtia parannellen. Niinpä se sai kurssitutkinnoistaan aina korkeimmat arvosanat. Urheilusta se ei ollut yhtään kiinnostunut, eikä juuri mistään muustakaan kuin musiikista. Konservatorioon se aikanaan lähtisi, mietti Jussi.

Mutta verstaalla ei soinut musiikki. Siellä jauhoi sorvi, ja yhä Jussi uurasti yksinään. Töitä hänellä oli oikeastaan vähän liikaakin, ja oli vähän paineita palkata lisää työvoimaa. Mutta saisiko hän kunnollisia miehiä? Hän itse ei ehtisi kaikkea päältä katsoa, ja huonoa hän ei käsistään halua päästää.

***

Sitten sattui harmillinen asia. Yhtenä aamuna hän oli lähdössä töihin, ja pakettiauto oli viety. Varastettu kerta kaikkiaan.

Eipä muuta kuin poliisia soittamaan, ja poliisi oli perillä asiasta. Hänen Dynaansa oli käytetty varastetun tavaran kuljettamiseen, asialla oli ollut Nuutisen Pekka, joka oli vasta kuudentoista. Se oli käynyt auton varastamassa, ja oli ollut lastaamassa nosturilla varastettuja mopoja kyytiin, kun partio oli osunut paikalle verekseltään.

Jussi kirosi, ja meni polkupyörällä poliisiasemalle tekemään rikosilmoitusta. Niin vihainen hän oli, että vielä ilmoitusta tehdessäänkin kirosi melkein joka toisen sanan, ja sanoi antavansa "perkeleesti korville" tekijää. Vallesmanni sanoi, että eiköhän ole parempi antaa viranomaisten hoitaa rankaisuhommat, ettei tule vielä lisää harmia.

Vallesmanni sanoi, että Jussin Dynaa täytyy pitää vielä iltapäivälle saakka, että käy rikospoliisin miehet vielä tutkimassa kaiken mahdollisen. Jussin ei hyvinyt muu kuin pyöräillä takaisin verstaalleen.

Vallesmanni jäi pöytänsä taakse miettimään. Olipa Jussi Heikkilä tosiaan vihainen. Sitten hän meni putkalle, sanoi Nuutisen Pekalle, että hänen puolestaan Pekka saisi mennä. Perästä sitten kuuluu, tulee haaste käräjille ja varmasti mitä melkoisimmat seuraamukset. Oli Heikkilän Jussi niin pahalla päällä, että siitä on oksat pois. Poika kysyi, saisiko hän soittaa isälleen.

Nuutisen Paavo tuli hakemaan. Se oli vakuutusyhtiön paikallispäällikkönä, sellainen menevä mies. "Mitä perkelettä sinä poika touhuat", se meuhusi, ja komensi pojan mukaansa. Mahtaneeko kurittaa poikaa, mietti vallesmanni, kun Mersu kurvasi pihasta pois.

Mutta ei Paavo sitä tehnyt. Se sanoi, että nyt mentäisiin Jussin luokse selvittämään tämä asia. Pekka sanoi, että se tuskin onnistuisi, mutta Paavo karjaisi että nyt poika perkele suu tukkoon ja mennään ja selvitetään tämä niinkuin miehet. Jos kerran on miestä kulkemaan yössä ja varastelemaan autoja ja muutakin, niin pitää olla miestä myös mennä naamatusten vahingon kärsijän kanssa.

Voidaan sanoa, ettei Jussi hymyillyt kovinkaan herttaisesti, kun Paavo poikineen ilmestyi hänen verstaalleen. Paavo sanoi olevansa pahoillaan poikansa puolesta, ja tulleensa kysymään, että voisiko tekosta hyvittää jotenkin. Poika oli erotettu koulusta, eikä sillä ollut mitään järjellistä tekemistä. Että olisiko mitään mahdollisuutta.

Iltapäivä siinä meni, kun neuvoteltiin sillä välillä, minkä Jussi jouti sorvinsa vierestä pois olemaan. Sitten sovittiin, että poika tulisi aluksi viikoksi hommiin. Siivoamaan verstaan ympäristöstä romukasat, viemään lastulaatikoita ulos, tekemään kaikenlaisia apuhommia.

Ja niin Pekka tuli seuraavana aamuna, veti haalarit niskaansa ja alkoi töihin. Jussi ei paljoa tästä työmiehestä odottanut, mutta yllättyi, kun jo puolilta päivin oli verstaasta kaikki rojut pihalla, ja hallin ympäristö siivoontui kovaa vauhtia. Pojalla oli silmää järjestää asioita, sen Jussi huomasi. Ja niin kävi, että kun loppuviikkoon päästiin, sanoi Jussi Pekalle olevan hommia jatkossakin, jos kiinnostaa. Tästä lähtien saisi vähän rahaakin.

Pekasta sai Jussi hyvän apurin, joka kehittyi koko ajan. Se otti vastaan saapuvan tavaran ja osasi järjestää sen niin, että kun sitä tarvittiin, se oli saatuvilla. Kun tankoja piti katkoa mittoihin, ne olivat juuri niinkuin piti. Jussin homma helpottui huomattavasti. Sitten tuli oikeudenkäynti, ja poika sai ehdonalaista kolme kuukautta.

Kuitenkin kävi niin, että ehdonalaisvalvojan ehdotuksesta Pekka tuli Jussin verstaalle oppisopimuksella, ja siitä kehkeytyi kelpo työntekijä. Jussi pystyikin lisäämään tuotannon kapasiteettia, sai terotettua Pekalle huolellisuuden merkityksen, ja näin verstas kasvoi.

***

Kun Pekka tuli armeijaikään, se oli jo varsin hyvän ammattitaidon omaava metallimies. Sinne se häipyi, ja Jussi jäi haikailemaan. Tilalle hän sai tehtaalta lopputilin ottaneen Hämäläisen Hannun. Sekin oli laittanut verstaan, mutta se ei oikein pitänyt päällään. Velkaa Hannulle oli ehtinyt kertyä viisikymmentätuhatta, ja se painoi mielellään pitkää päivää selvitäkseen seikkailustaan mahdollisimman pian. Vähän sen työnjälkeä piti seurata, etenkin urakoissa. Niinpä Jussi antoikin sille vain tuntitöitä, maksoi ylitöistä sovitusti, ja tulos oli verrattain hyvä.

Näin Jussi siis pikku hiljaa sai verstaasa jaloilleen. Työtä se vaati, ja oli tietenkin myös Jussin perheelle rankkaa, kun isä oli aina töissä. Vähintään kuusi päivää viikossa, viikkontuntimäärä oli siinä seitsemän- kahdeksankymmenen tietämillä. Kiireisinä aikoina se ei malttanut pitää pyhiäkään, oli joskus jopa joulunpyhätkin läpeensä verstaallaan. Ei se puhunut mistään muusta kuin verstaastaan, ei sitä kiinnostanut muu ensimmäiseen viiteen vuoteen.

Verstas, sorvi ja Jussi

Työvuoro päättyi, ja miehet lähtivät pukukopille. Normaali perjantainen suunsoitto vallitsi. Kuka oli lähdössä mökille, kuka veneilemään. Puhuttiin siitä ja sen kestävyydestä ja nauraa rähähdeltiin monimielisesti. Odoteltiin malttamattomana kortinleimauslaitteen luona, että kello tulisi tasan, jonka jälkeen miltei koulupoikamaisesti toisiaan tuuppien yritettiin itse kukin päästä tunkemaan kellokortti leimauslaitteeseen. Asfaltti tömisi, kun käveltiin rivakasti parkkipaikalle tai pyörätelineille, ja painuttiin portista ulos, vapauteen. Kuka autolla ajaen, kuka moottoripyörällä, muutama mopollakin. Olipa joukossa niitä, jotka vanhojen tehtaalaisten tavoin ajoivat parin kolmen kilometrin päähän mäkeen aikanaan kohonneelle omakotialueelle polkupyörällä.

Jussi otti kappaleen sorvista, mittasi sitä mausermitallaan, ja arveli sen olevan kaiken kaikkiaan toleranssien rajoissa. Sitten hänkin lähti pukukopeille. Hän salaa halveksi työtovereitaan, jotka olivat joka päivä kellon tullessa neljä leimaamassa kellokorttejaan. Eiköhän vain ollut tarkoitettu niin, että työtä tehtäisiin neljään saakka, ja sitten lähdettäisiin pukukopille. Herrat kyllä muistaisivat palkkaneuvotteluissa tai jopa irtisanomisneuvotteluissa nuo naftit työajat.

Pukukopilla oli jo hiljaista. Kiirehtimättä Jussi riisui haalarinsa, otti pyyhkeen ja meni suihkuun. Sieltä tultuaan hän pukeutui, leimasi kellokorttinsa, käveli autolleen ja lähti.

***
Lauantaina Jussi kulki tyhjäksi jääneen Leppäsen sorvaamon hallin vaiheilla. Leppänen oli vanhuuttaan lopettanut, ja kaupitteli verstastaan ja vehkeitään.
- Tämä tilahan on vaikka kuinka hyvä, ja Vähälän autot ajelee tuosta ihan vierestä joka päivä, kyllä tästä tavaraa maailmalle saat, se kehui.
- Mutta nuo vehkeet on kyllä vähän vanhanaikaiset, Jussi totesi.
- No joo, en viitsinyt enää uusia laittaa, kun oli tuota ikää. Enempi ajankulukseni jyrsin tuossa mitä jyrsin, sanoi Leppänen, ja jatkoi.
- Oletkos nyt sitten miettinyt, mihin oikein olet rupeamassa. Sinä kun olet siellä tehtaan verstaalla saanut aina tehdä hyvillä vehkeillä ja varmalla palkalla.
- Tässä voisi päästä paremmin palkoille, eikä tarvitsisi ajaa tuota viittäkymmentä kilometriä edestakaisin.
- No, en minä sinua estele. Sanoin vaan, että erilaista se on sitten omaan laskuun kuin tehtaalla.
- Kyllä minä sen tiedän.

Leppänen ja Jussi neuvottelivat. Jussi tinki hinnasta, Leppänen ei ollut halukas pudottamaan. Jussi sanoi, että Leppänen voisi viedä vanhan sorvin ja muutkin vehkeet pois. Leppänen sanoi, ettei niillä mitään tekisi, hän oli tarpeensa metallia jyrsinyt, keskittyisi nyt rankametsään, puupinoihin, perunanviljelyyn, marjastukseen ja hirvimetsälle syksyisin.

Ei siitä sillä kertaa kauppoja tullutkaan. Mutta Jussi kävi monta kertaa, puheltiin, tingittiin puolin ja toisin. Lopulta vähän ennen joulua pääsivät he sopimukseen, ja kauppa tehtiin. Jussi oli käynyt pekkasillaan pankissa puhumassa lainan, oli tiedustellut myös käytettyä cnc-sorvia ja miettinyt vaihtoehtona myös uuden sorvin ottamista leasingilla.

Sitä asiaa Jussi ei vielä ollut ratkaissut, vaan punnitsi eri vaihtoehtoja huolellisesti, miltei tuskastumiseen asti. Ainakin aluksi luvassa olevat työt hoituisivat vaikka Leppäsen vanhoilla vehkeillä, jotka sitten loppujen lopuksi hänelle jäivätkin. Hän päättikin jättää vanhan sorvin jonnekin hallin nurkkaan, saisi sillä jotain pikkuhommia tehtyä.

Sitten tuli vastaan konkurssihuutokauppa, josta Jussi sai huudettua verrattain edullisesti hyvälaatuisen cnc-sorvin, ja näin oli konekanta kunnossa. Saattoi vaikka aloittaa ja ottaa vastaan tilauksia.

Kaupat tehtyään Jussi irtisanoutui tehtaalta. Työkaverit ihmettelivät. Mitä sinä mies meinaat. Varma leipä tässä, suuren työnantajan edut, lomat pyörii, terveydenhuolto toimii. Jussi jurrasi vain vastaan, että hän kyllä pärjää omillaankin, eikä tarvitse mitään luontoisetuja. Oli kavereiden joukossa niitäkin, jotka salaa nyökyttelivät päätäänkin, olivat itsekin harkinneet oman homman laittamista, mutteivät olleet uskaltaneet. Mökin siinä joutuisi kiinnittämään, ja riskinotto pelotti. Kuka tietää nämä tehtaan hommatkaan enää tämmöisenä aikana. Tuotanto toimii ja voittoa tulee, mutta kuka herrojen kotkotukset tietää. Työmiehellä on asiat liian hyvin.
***

Jussi oli viimeistä päivää töissä. Työkaverit olivat porukalla ostaneet läksiäislahjan, ja toivottivat kuka enemmän kuka vähemmän tosissaan onnea ja menestystä. Luottamusmies Puurunen ojensi työmiesten lahjasekin, työnjohtaja Kenonen puolestaan tehtaan puolesta kultakellon hyvästä ja uskollisesta palveluksesta. Jussi oli ollut tehtaan huoltokorjaamon palveluksessa kymmenen vuotta olematta päivääkään poissa sairauden takia.

Huoltopäällikkökin oli tullut paikalle, ja puristi kättä, sanoi että jos Jussi voisi poiketa hänen huoneessaan vielä. Olisi asiaa.

Jussi meni, painoi ovisummeria ja vihreä valo syttyi. Huoltopäällikkö Siltanen alkoi puhua, että ihan parin vuoden sisällä on tapahtumassa muutoksia tehtaan organisaatiossa. Huoltopuoli ulkoistetaan, vaikka Paperiliitto voimakkaasti sitä tulee vastustamaankin. Mutta maailmalla on semmoiset merkit, että näin tulee tapahtumaan. Siltanen oli pannut merkille Jussin kunnollisuuden ja työn laadun, ja sanoi Jussin olevan aivan ensimmäisiä, joiden puoleen hän kääntyisi, kun ulkoistamisen alettua tarvittaisiin jämptin sorvarin palveluksia.

Se puristi kättä uudestaan, toivotti onnea, ja sanoi Jussin kaltaisten miesten olevan niitä, jotka tässä maailmassa aina tulisivat pärjäämään.

Hän kävi vielä palkkakonttorissa, jossa hänen käteensä annettiin viimeinen tilinauha. Siihen oli laitettu lomakorvaukset ja tehtaanjohtajan nimenomaisesta määräyksestä vielä vähän hyvän miehen lisääkin. Summa oli sellainen, että Jussia hymyilytti. Hän saisi maksaa joitakin huomenna aloittavan yrityksensä maksuja näillä rahoilla. Rahat olisivat hänen tilillään tänään.

Jussi oli valinnut yhtiömuodoksi kommandiittiyhtiön. Hän itse oli vastuunalainen yhtiömies, äänettömäksi hän laittoi poikansa Aapon nimellisellä viiden tuhannen markan panoksella. Sen rahan hän oli poikaa varten säästänyt jo aikaisemmin. Jussi oli mies, joka suunnitteli asioita pitkällä tähtäyksellä, muttei huudellut asiasta edes vaimolleen Ailalle. Aila vain aina sai ihmetellä, että tätäkös se mies olikin hautonut, kun se lopulta suunnitelmistaan puhui.

Verstasta Aila oli alkuun vähän vastustanut, ja olipa heillä käyty asiasta jonkinlainen riitakin. Eikö se olisi kuitenkin se tehdas varmempi leivän lähde? Jouduttaisiin kiinnittämään talo, ja entä jos homma ei onnistuisikaan.
- Se onnistuu, sanoi Jussi ykskantaan.
Aila ei asiaa ihan siltään niellyt, sillä hän oli pankissa töissä, ja oli näitä tarinoita saanut seurailla. Mutta pikku hiljaa hän sitten myöntyi Jussin jääräpäisen päättäväisyyden edessä. Tottahan hän miehensä tunsi, olihan jo puolitoista vuosikymmentä oltu yhdessä. Talo oli rakennettu heti alkuaikoina, ja se oli jo maksettukin. Jussi oli yksivakainen jäärä, mutta turvallinen ja ennalta arvattava. Se riitti Ailalle.

- Nyt sitten ollaan minun puolesta omillaan, sanoi Jussi ruokapöydässä tultuaan viimeisen kerran tehtaalta.
- Ja tuo henkilöauto myydään. Minä ostan pakettiauton niillä rahoilla.
Näin tapahtuikin. Jussi kävi seuraavana päivänä vaihtamassa sen Toyota Dynaan, jossa oli pieni nosturikin. Sellainen olisi omiaan metalliverstaan käyttöön.

Talavella on kylymä

Niin se tuppaa olemaan.

Ei oo näillä kulumilla juur kunnon talavia ollu näijen seihtemän vuojen aikana, kun oon teällä ollu.

Nyt on ehoton poikkeus. Toista kuukautta on peässy hiihtämään millonka on huvittanna, ja minuahan on huvittanna kyllä.

Tännäänkin käytii vaimon kans sivakoimassa toistakymmentä kilometriä tuolla meren jeällä. Tul semmone mukavan raukee olo.

Iltapuolella tein tuon hiihtohomman hyövyn tyhjäks. Väkersin mustikkakukon, ja Saima ja tyttäresäki sanovat, että on ihan hyvveä. Ite syyvä mupelsin ainakin kolome annosta jeätelön kanssa.

Mutta kyllä tosiaankin, talavella on kylymä! Ulukona vajjaat kahet kymmenet pakkasta melekeen joka päevä.

Voatteitahan sitä pittää peälleen laettaa, kun ulos mennee.

Perjantaiaamun pakkaskankeita mietteitä

Huomenta.

Hyvää työtä tekivät Kööpenhaminassa maailman mahtimiehet, koskapa talvi jatkaa hyistä otettaan. Hiihtänyt olen enemmän kuin vuosikymmeniin, sen ainut haitta tuntuu olevan se, että pitkäaikainen kylmän ilman hengittäminen tekee pientä hallaa äänelle. Mutta kyllä se siitä palautuu entiselleen, kunhan se joskus tästä leudommaksi tulee.

***

Mutta aika kylmää on kyyti muutenkin. Tänä aamuna avasin lehden, ja silmät pysähtyivät tähän uutiseen. Siis olihan se kai erkkolaisessa jo eilen, mutta en tullut lukeneeksi. Tuli kyllä paha mieli. Syyttäjän mukaan siis nuorukaisjoukko oli pahoinpidellyt kehitysvammaista tuttavaansa mm. metalliputkella hakkaamalla huvitellakseen.

Voi hyvän tähen, minkälaiset huvit! Onneksi yhteiskunta sentään tässä vallitsevassa ja ylistetyssä moniarvoisuudessa on väkivallan suhteen ainakin suhteellisen yksiarvoinen, ja pisti hakkaajat miettimään tekosiaan oikein kiven sisään pitemmäksi ajaksi. Sitä en tässä käy miettimään, paranevatko herrojen tavat kiven sisässä, mutta pois semmoiset on tavallisten ihmisten keskuudesta pahojaan tekemästä saatava. Hyvää työtä oikeudelta. Vielä kun perheväkivallastakin oppivat antamaan oikein kunnon kakkuja, niin hyvä tulee.

Nettikeskustelut aiheesta ovat tavanomaiset ja helposti ennustettavat. Tasohan on tietenkin aivan huikea. Puoluepolitiikkakin oli ansiokkaasti edustettuina, jonkun mielestä "kommaridemarit ovat säätäneet näille elukoille liian lievät rangaistukset", vaan olipa joku sitäkin mieltä, että "nuorisojoukko toteutti oikeistohallituksen politiikkaa käytännössä". Korkealla on siis valistuksen ja toisten ymmärtämisen taso...

No, nettikeskustelujen lukeminen ei ihmisen mieltä rauhoita, kaunaisiahan ne aina ovat, ja inhimillistä on laittaa kaikki pahuus niiden niskoille, jotka ajattelevat vaikkapa politiikasta eri tavalla kuin kommenttien kirjoittelija itse.

Sinänsä nettikeskustelut ovat hyviä. Niihinhän saa kaunansa purkaa tietokoneen näppäimistöllä.

***

Nymmun tarvit vaihta murttel ja ottaa vähä kevyempi asi puheeks.

Eilenehtosten mää kuulin sit hyvän jutun puhelinmyyjist.

Yks tuttu isänt tän kerros.

Sen kännyk oli soinu, ja hän oli sit vastan siihe asinmukasest. Mää kirjotan sen keskustelun tähä, kon se on munst melko hauska.

- Xxxxx Yyyyyy

- Yyyy ZZZZ [matkapuhelinoperaattorin myyntiyritys]:stä päivää.

- Päivää.

- Soittelen tässä sellaisella asialla, että mitä matkapuhelinliittymää käytät?

- Mul on ollu alust lähtin [matkapuhelinoperaattori]n liittymä.

- Kuinka suuri puhelinlasku sinulle siitä kertyy.

- Jaa, see o kyl mun yksityisasian.

- Minä vain siksi kyselen, että ehkä voisin tarjota halvempaa...

- Kuuls ny. Mää sanosin jo, et see on mun yksityisasian. Mää olen itte sen sopimuksen tehn, ja mää teen sen laskunkin siltappa ets mää soitan itte. Ja itte mää sen maksanki. Mää en kerro sul sitä asi, ja muutenki mää ole sitä miält, et mee voiran lopetta tää puhelu tähä. Kuulemin.

- Hyvää päivän.... (vastaaja ehti painaa nappia)

***

Hyvää perjantaita kaikille.

Kehityskeskustelun oleelliset piirteet

Ajattelinpa kirjoittaa tähän kaiken, mitä minulla on mielessäni kehityskeskusteluista.

Kehityskeskustelu on jo terminä niin juhlallinen, että sen tullen laitan varmaan ravatit kaulaan ja siistimmän pikkutakin päälle, vaikka tässä lämpötilassa lämmin villapaita olisi ehkä terveyden kannalta parempi.

Sitten menen esimiehen työhuoneeseen, tervehdin reippaasti ja istun normaalin jörndonner-tyylin sijasta hyvinkin törtevän näköisenä.

Sitten arvioimme menneen vuoden suoritukset, tavoitteiden saavutukset (olen saavuttanut kitaran kaulalla 5. nauhan, ensi kauden tavoite on 12. nauha), palautteen ja tapahtuneista oppiminen.

Palautteesta sen verran, että tuomiosunnuntaina soittelin Joonas Kokkosen Lux Aeternan uruilla kahdessa kirkossa. Ensimmäisessä kirkossa väki kai tyrmistyi 12-säveljärjestelmästä ja kirpeistä harmonioista, joku oli papille sanonut että kanttoria pitää kieltää sellaista möykkää soittamasta.
Toisessa kirkossa taas joku tykkäsi siitä valoisan rauhallisesta lopusta. Sentään kukaan ei paikallislehden tekstiviestipalstalle moitteitaan laittanut. Sekään ei mahdotonta ole.

Tämän jälkeen ainakin minun on syytä varmistaa, etten ole vain vanhasta muistista valunut tuolissani jörndonner- asentoon.

Jos taiteen sääntöjen mukaan mennään, kuuluisi seuraavaksi sitten tehdä tulevan kauden tavoitteet, toimintasuunnitelmat ja laatia suoritusarvioinnin perusteet. Minulla on siihen hyvä ehdotus. Viime vuoden lopulla sain päähänpiston, ja hankin sellon. Voisin ehdottaa, että aivan varmasti ainakin vasemman käden 1. aseman opin todennäköisesti hallitsemaan, jousikäden kanssa on vähän hankalampaa, mutta saisko aikaa. Tietenkin kanttorille kai kuuluisi ensi sijassa urkujensoitto, mutta kun minä ne virret ja häämarssit nyt jotenkin sinne päin tuuttaan, että ihmiset voi halutessaan veisata, ja hääparit pystyvät ainakin tunnistamaan kappaleen, jonka soidessa marssivat pyhää lupaustaan tekemään. Vasituisia urkukappaleita en niin jaksa harjoitella, kun tehty työ ja saavutettu hyöty ei kohtaa. Mitäpä se hyödyttää, jos kirkon parvella päivä- viikko- tai kuukausikaudet luuhaten otan sormiini jonkun 10-35- minuuttisen laajemman teoksen, soitan sen sitten kangerrellen jossain iltamusiikissa, jossa penkissä istuja miettii että voi kun tulis "Maa on niin kaunis" (sen juuri ja juuri osaisin kangertelematta, heh).

Olen varma siitä, että tässä vaiheessa on taas korjattava ryhtiä, ja nyt kun olen taas saman näköinen kuin alokas oppitunnilla, voidaan jatkaa seuraavaan kohtaan.

Siinä seisoo että henkilön työn, työtilanteiden ja toimintaedellytysten kehittäminen.

- Voiskohan olla niin, että tilaisuudet pidettäisiin arkisin klo 8-16 välisenä aikana? Näin kirkollinen työ ei rasittaisi kotia ja perhettä.(*_*Erittäin pahanilkinen wirnistys sisälle päin*_*)

Tai siis ihan oikeasti, voi elämä näitä konsulttien uupumattoman työn hedelmiä. Huoh. Tässä kohtaa varmaan on psyykattava itseään rauhallisuuteen ja olemaan pelleilemättä ja kiroilematta.

Hetkinen, nyt istunkin taas ryhdikkäästi. Jatkakaamme.

Ryhmän toimivuuden ja ilmapiirin kehittäminen

Mulla ois ehdotus... voisiko nämä typerät kehityskeskustelut lopettaa, kun nämä ihan oikeasti ärsyttää.

Ei kun vitsivitsivitsi, duoda jos vaikka palkattais vielä yksi konsultti?

Henkilön osaamisen kehittäminen

Istunko vielä ryhdikkäästi, törtevän näköisenä? Ei kai.

Urkutunnit? Laulutunneilla käyn, samoin sellotunneilla. Voidaanko siirtyä seuraavaan?

Esimiehen johtamistavan ja esimies- alainen- yhteistyön kehittäminen.

- Soita kuule sinä, minä vaikka laulan, jooko.

Muut mahdolliset teemat.

- Krhm. Minusta Beethovenin 3. pianokonserton 1. osan pää- ja sivuteemojen suhde toisiinsa on jotenkin ideaalinen, eikö sinustakin?

Keskustelun yhteenveto, sovitut asiat ja seuranta.

- Lähdettäiskö kahville? Lupasin siis saavuttaa kitarassa 12. nauhan ja sellossa osata soittaa 1. asemasta avointen kielien avulla. Se tekee vähän reilut kaksi oktaavia suuresta C:stä. Mutta mennäänkö nyt sinne kahville, jooko?

Käydyn keskustelun arviointi:

.

Hyvää päivän jatkoa.

Ei olisi uskonut

Käytiin tänään hiihtämässä. Se ei ole mikään uutinen, sillä jo ennen joulua käytiin, ja on käyty siitä lähtien melkein joka päivä. Ellei ole oltu jollain päivänmittaisella reissulla.

Mutta kun ajattelee vuoden takaista tilannetta, niin ihmettelen ainakin hengessäni kyllä.

Painoin silloin 136 kiloa. Sellaisella ruholla ei kuulkaa ihan helposti lähdetä mihinkään. Kenkien jalkaan saanti oli ponnistelun takana. Kun käytiin silloisen naisystävän, nykyisen vaimon kanssa hiihtämässä tai liikkumassa, oli vaihtoehdot siinä, että toinen tyytyi puuskuttajan vauhtiin tai että jossain vaiheessa sovittiin lähdettäväksi kotiin.

Nytkään tilanne ei ole hirveän ruusuinen. Painan tänäisen punnituksen mukaan 108,6 kiloa, ja alaspäin pitäisi päästä vielä varmaan toinen mokoma, mitä on tultu. Mutta se on kyllä eroa viime vuoteen, että jaksan tätä toistasataakiloista ruhoani liikuttaa huomattavasti helpommin. Onhan tuo reilu 25 kiloa helpottanut.

Nähtiin illalla tuttu pariskunta. Kuulumisissa katsoin aiheelliseksi sanoa, ettei satu enää polviin kuten viimeksi nähdessämme. Ei tosiaankaan satu, kun muistaa 1) olla juoksematta ja 2) venytellä silloin tällöin.

Uskotteko muuten, että tunnen jonkinlaista myönteistä tunnetta tässä? Omasta mielestäni se on kiitollisuutta, joku toinen voisi sanoa tyytyväisyyttä.

Elämä ei ole menettänyt makuaan.

Äijän keittiössä osa tieskuinkamones

Ruuanlaitto on, kuten kaikki muukin, ihan mukavaa.

Tänään tein lihapullia.

Se tapahtui näin:

Pistin jogurttipurkin (sellaisen litraisen) jämät kulhoon. Mitähän tuota olisi ollut, vajaa desi tai silleen.

Rivautin siihen korppujauhoja turpoamaan. Ihan silmämääräisesti, kuka niitä viitsii mittailla.

Kuorin kaksi sipulia ja surautin ne sellaisen sauvasekoittimen lisälaitteessa silpuksi. Kaadoin silpun siihen päälle.

Sitten laitoin siihen sellaisen kaupan paketin naudan jauhelihaa. Olisiko sitä jotain 400 grammaa.

Rikoin munan, ja lölläytin sen siihen päälle.

Silppusin Aurajuustosta suunnilleen puolet siihen päälle

Väännälsin pippurisekoitusmyllyä jonkun kierroksen. Mitä niitä olisi ollut, kolme vaiko neljä. Kuka niitä jaksaa laskea.

Rivautin mustapippuria jotain teelusikallisen verran silmämitalla.

Ja timjamia vähän samaan tapaan.

Sekoitin aineet keskenään ihan käsipelissä, jonka jälkeen pyöräytin ne lihapulliksi pellille.

Pelti laitettiin 225- asteiseen uuniin joksikin aikaa. Ei tullut kellosta katsottua, mutta kun pinnassa oli selkeää rusketusta, otin ne uunista pois ja laitoin sellaiseen keraamiseen pataan, kansi päälle ja sammutettuun (sähkö) uuniin takaisin siksi aikaa, että perunat kiehuvat.

Siinä perunoiden päällä siivilässä oli jokunen ruusukaalin pää.

Kun perunat olivat kypsiä, nautittiin salaattia, perunaa, ruusukaalia ja niitä lihapullia.

Ei se kuulemma ihan pahaa ollut.

Hiihtokurssille siitä

Tämän aamun erkkolainen kertoo, kuinka kolmekymppiset täyttävät hiihtokurssit.

Mikä ettei, hymähtelee äijä eilisen hiihdon raukeus jäsenissänsä.

Ei tosin ole minkään sortin kurssia tullut käytyä hiihtämiseen liittyen. Se kun ei kovin monimutkaista ole.

Tässä maksuton hiihtokurssi, olkaa hyvä. Soveltuu kaikille, jotka pystyvät omin avuin ilman suuria kipuja liikkumaan.

Tästä kurssista saatavat taidot riittävät hyvin sellaiseen hiihtoon, jolla ylläpidetään fyysistä ja psyykkistä jaksamista.

1. Pukeudutaan asuun, josta tuuli ei pääse läpi. Huolehditaan, että etenkin jalat pysyvät lämpimänä. Älä kuitenkaan pukeudu liian lämpimästi, sillä ota huomioon, että myös fyysinen rasitus tuottaa itsessään lämpöä.

2. Mennään ulos, ja jos ei kotipihasta latua lähde, hankkiudutaan sellaisen päähän mieluimmin kävellen. Jos matkaa on paljon, niin autoakin toki saa käyttää.

3. Laitetaan sukset jalkaan, sauvat käteen ja lähdetään. Vaikeuksia? Kokeile toista tekniikkaa. Itse käytän seuraavanlaista: Potku ja sauvan työntö. Ylämäessä haarakäynti siten, että suksien kannat ovat kiinni toisissaan, kärjet noin 1-1,5 metriä toisistaan. Potkun kanssa samanaikaisesti työntö sauvalla.

4. Tuleeko hiki? Hyvä.

5. Alamäessä voi potkut ja työnnöt lopettaa, ja antaa painovoiman huolehtia etenemisestä.

6. Kaaduitko? Ei se mitään. Jos olet naispuolinen, sinulle tuli ukko, jos miespuolinen, sinulle tuli akka.

7. Meneekö ohitsesi hiihtoasuun pukeutuneita ihmisiä hirveää vauhtia luistellen? Älä välitä. Ei sinun tarvitse tehdä samoin. Näetkö ympärillä hienon talvisen metsän, puiden oksilla lunta? Hyvä. Jos hiihdät aidossa metsässä, saatat kuulla kiepeistään nousevien metsäkanalintujen siipien lyöntiä, kun ne nousevat etsimään ruokaa. Sitä kanalintujen talviruokailua kutsutaan hakoamiseksi.

8. Jos mäet pelottavat, on latuja usein myös järvien tai meren jäällä. Huolettaako jään kestäminen? Jos siitä on mennyt moottorikelkka, kestää se varmaan sinutkin.

Voitelussa on ns. apinametodi aika tehokas. Eli yritys ja erehdys.

Lasikuitusuksessa pitovoidetta siihen suksen keskivaiheille. Itse tykkään voidella sukset niin, että katson mittarista lämpötilan, valitsen sen voidepurkin, jonka lämpötila-asteikkoon senhetkinen ulkolämpötila osuu. Sitä vetäisen kohtuupaksusti siihen suksen keskivaiheille. Sitten otan vanhan silitysraudan, joka on säädetty matalalle lämpötilalle, ja silitän voiteen siihen. En välitä, vaikka siellä olisi jotain entistäkin voidetta.

Ja ei kun ladulle. Jos et kehtaa itse opetella, niin mene sitten vaikka sellaiselle kurssille. Tosin näin yksinkertainen asia on opittavissa ihan itsekin. Oikeaa ja väärää tyyliä ei ole. Pääasia on, että nautit ulkoilusta ja kuntosi nousee pikku hiljaa.

Jos taat kuulut siihen ihmistyyppiin, jonka on saatava kaikki tekemisensä mitattua, arvioitua ja pisteytettyä, niin unohda nämä ohjeet ja hakeudu jonkun urheiluseuran toimintaan mukaan. Itse kavahdan kaikkea suorittamista ja pisteyttämistä.

Molempi parempi. Pääasia on, että elää onnellisena eikä kummittele kuoltuaan (lainaus V. Huoviselta).

Kohtaamisia merkkimiesten kanssa I

- Päeveä!

- Häh? Kuka?

- Että päeveä!

- No päeveä päeveä. Meinanna ensi ymmärtääkkään, kun ei oo kukkaan muutamaan sattaan vuoteen sanonna mittään. Vähän olin pitkissä oatoksissanj.

- Ymmärtäähän sen. Sinä se sillon aikanaan Amerikoissa käväisit.

- Niinhän tuota tul tehtyä. Intiaanhan meijän piti, mutta män vähän kurssi mitenkä sattu.

- Elähän elähän, sattuuhan sitä ja vallankin senaikasilla vehkeillä.

- Kuuluuhan ne nykyään vähän jämptimmät olevan, onhan tässä ollunna aekaa seorata.

- Tuossahan nuita lahella männee nytkin.

- Niin näkkyy. Heleppoa niillä on nykyään (huokaus).

- Mitenkä se sinulla niin jären peälle käv?

- Tiijjä häntä. Liekkö tullunna isälle joku valuvika vai äitillekkö oes tullunna.

- Mutta laittovat sentään tämmöselle paikalle loppuin lopuks.

- No niinhän nuo laitto. Mukavampata teällä on kun tuolla mantereen puolella. Ei tuu niin palava kun välillä tuulee tuosta lahelta päen.

- Mukava kuulla. Pittää männä. Koitahan pärjäillä.

- Hätäkö tässä. Millon tuut uuvestaan, ol mukava kun käväsit ropisemassa vanhan ukon kanssa tovin.

- Katotaan jos joskus. Hei voan.

- Terve. Muistahan poiketa joskus.

- Minäpä muistan.

Talvista ajankulua

Talvella paitsi hiihdetään, myös luetaan. Ainakin meillä, ainakin minä.

Dostojevskin Rikos ja rangaistus tuli luettua. Sepä pistääkin nopeatempoisen nykyihmisen koetteelle, moni tunnustaa ihan reilusti ettei jaksa Fedor Mihailovitsin tekstiä lukea. On minultakin jäänyt Karamazovin veljekset kesken monta kertaa, nyt se on omana hyllyssä, ja ennen kuin ulkona vihertää, niin lupaan lukea sen. Tai ainakin jonakin talvena sen luen. Tai kesällä. Mutta luen, olen sen päättänyt. Paksuhan se on, ja tuskaisen hidasta tekstiä lukea.

Läheiset lahjoittivat jouluna pari Waltaria: Ihmiskunnan viholliset ja Turms kuolematon. Luvassa on siis äärimmäisen nautinnollisia lukuhetkiä.

Viime yönä lopetin Leena Landerin Käskyn. Ihan oli luettava kirja, kolme julmetun vahvaa henkilöhahmoa. Helppo- ja nopealukuista tekstiä, mutta hyvää sellaista. Saatanpa tarttua kirjailijan muihinkin teoksiin.

Otin hyllystä seuraavaksi luettavaksi Waltarin Ihmiskunnan viholliset.

Luvassa on siis äärimmäisen nautinnollisia lukuhetkiä pimeiden talvi-iltojen iloksi

Kunhan tässä ensin käyn töissä ja toivottavasti hiihtämässä.

***

Mistä tulikin mieleeni, että oikein televisiouutisissa puhuttiin siitä, kuinka ladulla kävely kuumentaa tunteita.

Tämä kannattaa sitä, että ladulla ei kävellä. Tämä kannattaa myös sitä, että kävelijöillekin jätetään vähän metsäreittejä käyttöön. Onhan noita metsiä Suomessa, eikö tuonne jokunen kävelypolkukin mahtune.

On nimittäin niin, että ladulla on suhteellisen hyvä kävellä, mutta käveltyä latua on erittäin hankala hiihtää. Olikohan se viime talvena, kun Saiman kanssa hiihdettiin eräässä kansallispuistossa. Joku oli ajanut moottorikelkalla suon reunaa, ja sitäpä raitoa oli mukava hiihtää mennessä, vaikkei latua ollutkaan. Palatessa oli samaa raitoa pitkin kulkenut kävelijöitä, ja hiihtäminen oli jossain määrin hankalaa. Siitä ei tietenkään tullut mieleenkään alkaa kuohumaan, koskapa kansallispuistot ovat kaikille yhteistä aluetta, jossa saa liikkua suksilla ja jalan.

***

Uutispuurosta vielä muuan hiutale: Liikenneministeriössä mietitään, että autoihin pitäisi saada nopeusrajoittimet. Oliko se nyt että vain kaahareille. Tämä ei osaa sanoa. Pitäisi varmaan laittaa samalla myös ohituksenestolaite, tai jonkun siis keksiä sellainen.

Asiassa on kyllä perää sikäli, että rajoituksista ei juuri välitetä. Olen usein ajellut jämptisti rajoitusten mukaan tuonne entiseen pääkaupunkiin. Nopeus on oikein navigaattorista varmennettu, että se on se kahdeksankymppiä. Ford kun on sellainen, että sillä on paitsi järkevää pysyä enimmäkseen kirkontornien näköpiirissä, myös syytä ajella siististi. Mitäpä tapahtuu? Ohi menee kerran minuutissa joku auto, jota kahdeksankympin rajoitus ei koske.

Ihme juttu, koska kyseisellä tieosuudella on ns. pöllönpönttöjä vähän väliä. Tämäkin on joskus pöllönpöntöltä sakot saanut, tosin kuudenkympin alueella.

Että ajellaanpa vaan mieluummin siististi. Semmoiset rajoittimet maksavat jälkiasennuksena jonkin verran.

***

Näihin näkymiin, näihin kuulumiin.

Hyvää sunnuntaita kaikille. Tämä lähtee tästä veisaamaan.

Rati riti ralla

Jos talvi on talvi, niin se on ok. Vaikka tällainen...

Vaan nyt ei pääse hiihtämään eikä reippailemaan. Töihin tästä on jouduttava veisaamaan soittamaan istumaan tilaisuudessa.

Hyvää lauantaita kaikille!

Järjettömän hienoa musiikkia

Jopa oli eilinen täynnänsä hienoa musiikkia!

Ei kuitenkaan toki itse soitettu ja laulettu sellaista ollut, mutta sitten se musiikki, mistä pääsi töiden jälkeen nauttimaan.

Tuossa merenlahden toisella puolella oli varsin mainio konsertti. Sinne päätimme mennä jo aikoja sitten, ja kun tilanne alkoi olla päällä, ja keli oli mitä talvisin, menimme konserttiin suksilla! Tuosta vaan merenlahden yli hiihdettiin, autolla olisi saanut ajaa viisinkertaisen matkan. Senpä kävimme nauttimassa, ja saimme vielä nauttia kipakassa pakkasessa hiihtämisestä meren jäällä.

Kun menin konserttipaikan eteiseen, lipunmyyjää hymyilytti. Partani kun oli paksussa kuurassa.

Konsertin jälkeen hiihdettiin tähtitaivaan alla takaisin kotiin. Että oli hienoa! Hyvä maku erinomaisesta konsertista, yllä kaartui tummansininen iltataivas miljardeine tähtineen, suksien alla narskui pakkaslumi ja seurana oma vaimo. Mikä oli ollessa.

Myöhään illalla sattui olemaan televisio auki, ja sieltä tuli Stingin konsertti synnyinkaupunkinsa katedraalista. Jos missasit sen, niin katso vaikka tästä! Linkki on voimassa muutaman päivän.

Että oli hienoa musiikkia sekin! Yleensä en välitä kevyestä tai rock-musiikista ollenkaan, mutta herra Gordon Sumner on yksi poikkeus. Hänen vuokseen olen jopa raahautunut velipojan kanssa Porin Jazzin pääkonserttiin, yli 30000 ihmisen sekaan. Ihan pienellä en sellaiseen lähde, koska wc, kahvi, ruoka ja ylipäänsä kaikki edellyttää jonottamista. Mutta silloinkin oltiin tyytyväisiä kuulemaamme - vaikka kokoonpano oli huomattavasti rokkaavampi kuin eilisiltainen.

Sting oli käsitellyt erinomaisen taitavasti ja hyvällä maulla vanhoja lauluja. Jopa Praetoriuksen "Es ist ein Ros Ursprungen" kuulosti tyylikkäältä ja hienolta.

En epäröi luokitella Stingiä nykymusiikin kirkkaimpaan kärkeen kuuluvaksi. Ihan sinne taidesäveltäjien ja -esittäjien joukkoon hänet pistän omassa mielessäni.

Hyvää loppuviikkoa kaikille!

Vuoden ensimmäinen

Hyvää uutta vuotta!

Jälleen kerran oikein reilusti itse tapahtuman jälkeen, mutta kumminkin.

Yleensä en pidä täkäläisestä talvesta. Se on tyypillisesti suojakeliä, loskaa ja sen sellaista. Vaan nyt, jo ennen joulua alkaneet pakkaset ja lumentulo ovat mahdollistaneet hiihtämisen, ja sitä mahdollisuutta tässä on hyödynnetty. Taidan siis muuttaa käsitystäni koko tästä talvesta, ainakin hetkeksi.

***

Sen sijaan en ole muuttanut mieltäni sananvapauskysymyksestä. Asia tuli mielessäni ajankohtaiseksi, kun jokunen päivä sitten uutisoitiin murhayrityksestä, jonka kohteeksi oli joutunut muuan sarjakuvapiirtäjä tuolla juuttein maalla. Eipä tuohon paljon muuta osaa sanoa kuin että sitä saa mitä tilaakin.

Kun silloin aikanaan kohu nousi, keskustelu tieten velloi voimallisena. Puhuttiin yleviä sananvapaudesta. Että kuinka pitää voida seuraamuksitta sanoa ihan mitä sylki suuhun tuo. Aika teoreettinen juttuhan tuo on. Eiköhän vain ole niin, että jos vaikka julkaisee oikein törkeän häväistyskirjoituksen, niin leivättömän pöydän ääressä lienee turha vedota sananvapauteen. Kyllä siitä vastuuseen joutuu.

***

Toinen ihmettelyn aiheeni on tuo niin sanottu uskonnottomuus. Ei sinänsä ajatuksena, mutta terminä se on vähän outo juttu. Kyllä minä sen ymmärrän, että joku ajattelee sillä tavalla kuin nämä uskonnottomiksi itseään sanovat. Siihen on jokaisella peruuttamaton ja muuttamaton oikeus ja mahdollisuus. Mutta uskonnottomuutta se ei sinänsä ole. Uskonnotonhan uskoo lujasti omiin uskomuksiinsa, jotka perustuvat pohjimmiltaan teorioihin ja olettamuksiin.

Joskus uskonnottoman usko on jopa fanaattista.

Usein kuulee syvällisenä totuutena sanottavan, ettei minkään muun asian kuin uskonnon takia ole tapettu niin paljoa ihmisiä. Ehkäpä asia on kuitenkin myös niin, että uskontoihin liittyvät kahnaukset ja sodat eivät sittenkään riipu itse uskonnoista, vaan enemmänkin ihmisten suvaitsemattomuudesta? Ja tietenkin politiikasta ja valtapeleistä, nehän ne enemmänkin ihmiset toistensa kimppuun ajaa.

Homo politicus- lajin historiallisiin ominaisuuksiin kuuluu häikäilemätön vallankäyttö, vaikka ihmisen herkimpiä tuntoja avuksi käyttäen.

***

No, mitäpähän näistä. Sopiihan niitä näin aamutuimaan puuron hautuessa mietiskellä vaikka tässä näppiksen ääressä.

Lähden toimittamaan jumalanpalvelusta. Minä en ole uskonnoton.

Ja töiden jälkeen hiihtämään, nauttimaan tämänkin vuodenajan suunnattomasta kauneudesta.

Hyvää tätä päivää ja alkanutta vuotta ihan kaikille!

***

Mitä tulikaan sanotuksi

mm:n blogissa oli koottu kokko vuoden aikana sanotuista.

Tässä minun kokkoni.

Tammikuu: Hallitusta puoltanut mies ei sano mitään, poltteleepahan vain savuketta nautinnollisesti, ja siirtyy sujuvasti puhelemaan ilmoista ja tiedustelemaan, onko mainoksessa mainittua pyykinkuivatustelinettä vielä saatavilla.

Helmikuu: Ainut, johon itse voin oikeasti vaikuttaa, on se tyyppi, joka vessan peilistä tänäkin aamuna katseli.

Maaliskuu: Joskus kevätiltaisin maalla ajellessa näkee vanhahkoja miehiä kävelemässä kädet housuntaskuissa puupinojensa vaiheilla. Jotenkin heistä huokuu jo kauas sellainen itsellisen eläjän varmuus: tätä poikaa ei muuten ihan heti palele!

Huhtikuu: Työterveystarkastus saa aikaiseksi ihmeellisiä mielihaluja. *huoh*

Toukokuu:Todelliset kaverit (äijäkieltä, normaalikielessä puhutaan ystävistä) on sellaisia, ettei kaksikymmentä vuotta näkemättä ei tunnu missään.

Kesäkuu: Kaino toivomukseni olisi, että sekä uskonnolliset että uskonnottomat mahduttaisiin tänne saman taivaan alle suunnilleen sovussa.

Heinäkuu: Joskus kevättalvella kirjoitin erittäin painokkaasti, että parasta, mitä tiedän, on mustikkapiirakka.

Elokuu: Hän oli vain omalta osaltaan halunnut pitää sekä oman että kolmen muunkin miehen elämän tutuilla ja opituilla raiteilla.

Syyskuu: Kyl jokkane ajatteleva ihmine tiätä, et tommotti ministeri tekevä simmottos asioi, kon niire oo pakko tehr.

Lokakuu: olisipa aika hieno asia, kun osaisi toisen selvittäessä sotkemaansa vyyhteä olla vetämättä sitä omalta osaltaan entistä sekaisemmaksi...

Marraskuu: Jos joku on niin pumpulikopassa pidetty, ettei tuhoon tuomitun suhteen loppumista kestä, niin se sitten sairastuu.

Joulukuu:Koska itse olen elänyt lapsuuteni tuona aikana, ja olot olivat vakaat ja onnelliset, en ihan täysin ymmärrä näitä rähmäpuheita.

Haukotus

Ihmettelin hetken, että minkä takia kännykän herätin soi. Ihan tosi, ainakin 10-15 sekuntia ajattelin, että se on mennyt vahingossa päälle. Yöhän nyt vielä on. Tonttu olisi tällä kertaa saanutkin unta, hah.

Vaan sitten sen muistin. Niinhän se olikin, töihinhän tästä on lähdettävä.

Nyt ilovirttä veisaten. Pitäisiköhän tehdä siihen 4-jalkaisella huiluäänikerralla sellainen iloinen alkusoitto, jalkion suurilla vierekkäisillä pilleillä rumpu lyömään tahtia... Kun painaa jalkiosta matalasta oktaavista kahta aivan rinnakkaista kosketinta ja nostaa saman tien ylös, se kuulostaa joltain luonnonrummulta. Kerran yhdellä improvisaatiokurssilla muuan mainittavampi urkuri opetti sen tempun, ja hänen soittamanaan se kuulostikin oikein mukavalta.

Oikein mukavaa jouluaamua teille kaikille.

Hyvää joulua

Joulusta:

Minulle on tullut viime aikoina tavaksi herätä usein varhain aamulla. Niin tänäänkin. Kaikki muu väki nukkuu, tonttu ei vaan saa unta.

Joulu on valkea. Se on täällä poikkeuksellista ja luksusta. Hiihtolatu ja luistinrata ovat toiminnassa, ja niitä on hyödynnetty. Luistelu onkin semmoinen juttu, että kävin viime lauantaina ostamassa luistimet. Yli kolmeenkymmeneen vuoteen en sellaisia ole omistanut, pari talvea sitten kävin vähän aikaa lainaluistimilla keikkumassa. Sukset sentään on aina olleet.

Ja jo toinen joulu, etten ole keskenäni. Ensimmäinen niin, etten ole tämän osoitteen ainut asukas. Yläkertaan huokaisen kiitoksen tästä, samoin vaimolleni.

Työstä:

Kunhan tuossa päivä valkenee ja tummuu taas aattoillaksi, lähden toimittamaan jouluaaton hartauden musiikkipuolta. Äijäporukka laulaa, muutakin mukavaa on tiedossa.

Huomisaamuna perinteisesti kello seitsemän, kirkkokuoron kanssa.

Siitä Laulusta

Sävelmä lienee pyhiinvaeltajien hymni 1200- luvulta. 1800- luvun puolessavälissä muuan tanskalainen pappi oli ihastunut laulun sävelmään, ja pyysi ystäväänsä kirjoittamaan lauluun sanat.

Runo alkaa sanoin Dejlig är jorden.

Olen sitä kanttorinkarriäärini aikana laulattanut ja soittanut varsin monta kertaa. Joskus olen ollut tympääntynyt, mutta se täytyy laittaa sen piikkiin, etten ole tuolloin vielä oikein sisäistänyt hommaani. Samoinhan käy tietyille virsille, joita aina tietynlaisissa tilaisuuksissa lauletaan. Tulee mieli, että miksi aina nämä samat. Vastaus: ne ovat tärkeitä ja merkitseviä juuri niille ihmisille, jotka ovat tässä koolla juuri nyt. Samoin on laita tämän laulun kohdalla. Moni rakastaa sitä.

Kantturan pitäisi aina muistaa, että kaikki eivät päivittäin laula tai kuule Toivioretkellä- laulua. Kuluneena syksynä aloitin pitämään kuoroa ihmisille, jotka eivät muka osaa laulaa. Kun se porukka lauloi Maa on niin kaunis, niin monissa liemissä kypsäksi kiehunut kanttori herkistyi miltei kyyneliin saakka. Meni suoraan sydämeen niin sanotusti.

Tänäänkin sen laulan. Aattohartauden päätteeksi on tapana, että kirkon ulkopuolella olevan hautausmaan reunalla lauletaan se vielä yhteisesti tuhansien sytytettyjen hautakynttilöiden palaessa ympärillä.

Aika moni tuohon kyselyyn osallistunutkin oli perillä siitä, mitä laulua tarkoitin.

Oikein hyvää, mukavaa ja rauhallista joulua ihan kaikille!

Tulkoon toivo kansoille maan, pääskööt vangit vankilastaan.

Monenlaisia jouluja III - Taas kaikki kauniit muistot

Minun lapsuuteni joulut eivät ole olleet näissä tarinoissa kuvaamani kaltaisia. Minun lapsuudenkotini oli ehjä ja turvallinen. Vanhempani ovat olleet yli viisikymmentä vuotta naimisissa, ja edelleen pärjäävät keskenään.

Mutta niistä lapsuuden jouluista.

Jouluaattona katsottiin siskon ja veljen kanssa piirrettyjä mustavalkoisesta televisiosta, josta näkyi vain ykkönen. Isä toi kuusen sisään, ja laittoi 10 - osaisen Philips- sähkökynttiläsarjan ja latvatähden, ja jätti lopun meidän lasten koristeltavaksi. Oli muutama lintu, jokunen lasipallo ja joitakin hopeanauhoja. Käytiin ehkä mummon luona, sillä oli leivinuuni, ja se oli paistanut kinkun. Mummo ja äiti eivät oikein tulleet toistensa kanssa toimeen, joten käytiin isän kanssa.

Aamupäivällä poikkeili sukulaisia tai naapureita hyasintteja tai konvehtirasioita tuomassa. Iltapäivällä se rauhoittui. Joskus 1972 meille tuli stereot, ja kuuntelin usein Moody Bluesin A Question of Balance-albumia Philips- merkkisistä stereoista. Saatoin soittaa sähköuruilla joululauluja. Pikkuveljen kanssa tuppasi tulemaan erimielisyyksiä, ja isä tai äiti joutuivat rauhoittelemaan meitä.

Joskus alle 10-vuotiaana muistan olleeni niin hurjalla tuulella, että kirjoitin siskolleni lapulla jotain, ja kun se vastasi lapulle kirjoittaen, raivostuin lopullisesti. Sellaista se on pienten poikien elämä turvallisessa perheessä: voi vapaasti antaa tunteidensa tulla, eikä tarvitse vanhempien tunteita kannatella tai kuulostella. Näin jälkeenpäin vain mietin, mitkä mahtoivat vanhempieni tunnelmat noina aikoina olla.

Joulupukki kävi niin kauan, kunnes velipoika täytti 6 tai 7 vuotta. Velipoika on kuutisen vuotta minua nuorempi.

Jouluaamuna käytiin usein kirkossa, vaikkei kotini ollut erityisen uskonnollinen.

Kotoa lähdettyäni en ole koskaan sitä tunnelmaa tavoittanut.

Minulla on ollut kaksi vaikeaa ja myrskyistä avioliittoa. Saiman kanssa elettävä on kolmas. Koristelimme nykytavan mukaan kuusta jokunen päivä sitten. Suureksi riemukseni havaitsin Saimalla olevan tallessa 1960- tai -70- luvulta peräisin olevan lippuketjun. Siinä on monen kymmenen maan liput, jotka leikattiin silloin ennen jostain lehdestä ja liimattiin yhteen ja pujotettiin mustaan karhunlankaan. Tuo lippuketju kuusessamme tuo mieleen lapsuuden joulut.

Ne kaikki kauniit muistot.

Monenlaisia jouluja II

Pojat tappelivat taas. Jani kuristi Petriä niin, että Ullan oli pakko mennä siihen väliin. Kuusi- ja viisivuotiaat rasavillit saivat välillä äitinsä hulluksi, ja haluamaan ajoittain, ettei olisi heitä koskaan synnyttänytkään.

Piparit paloivat siinä kohdassa karrelle ja pilalle. Sentään kolmasosa erästä oli sellaista, jota saattoi laittaa tarjolle. Pojat odottivat kovasti isäänsä käyväksi, se oli luvannut aattona tulla.

Ulla mietti, että ehkä se on mukavakin, kun se tulee. Onpa edes hetken poikiensa parissa, ja hän saa ehkä tovin huoahtaa. Ehkä vaikka vain istahtaa hetkeksi, tarvitsematta olla joka hetki katsomassa piirustuksia tai legoista rakennettuja luomuksia. Kun on kohtaamassa lasten maailmaa yksin, kaipaisi edes joskus rinnalleen toista. Vaikka sen sukat haisisivat, vaikka se vain olisi siinä.

Niinkuin nyt nämä jouluvalmistelutkin. Hän oli ollut vanhainkodissa yövuorossa, vienyt pojat illalla myöhään, hakenut aamulla varhain. Aamupäivät hän oli nukkunut, iltapäivällä yrittänyt käydä kaupassa, valmistella joulua sen minkä oli rahatilanteeltaan pystynyt. Hannulta ei ollut taas maksuja tullut, ja sosiaalitoimisto oli hidas reagoimaan. Mutta sentään jotain hän oli pojille saanut.

Aattoaamuna hän laittoi pojat television ääreen, ja alkoi tehdä viimeisiä valmisteluja. Hannu tulisi puolilta päivin, ja hän ajatteli laittaa ruuan siihen mennessä. Jos se olisi iltapäivän, ja pimeän tultua ja pukin käytyä lähtisi nätisti. Ainahan sitä saa toivoa.

***

Iltapäivä oli mennyt joten kuten. Hannu oli tullut lähellä yhtä, omalla autollaan onneksi. Näin se todennäköisesti lähtisi sen jälkeen kun lahjat olisi avattu. Ulla oli touhunnut keittiössä, laittanut kaiken niin jouluiseksi kuin oli saattanut. Kuusi oli koristeltu poikien kanssa jo edellispäivänä, ja yön hän oli ollut osastolla valvomassa. Ja sinne olisi ensi yönäkin lähdettävä, vaikka väsymys painoi jo nyt. Jarmo veisi pojat, ja toisi ne tapaninpäivänä. Näin oli saatu sovittua.

Ulla oli oikeastaan melkein tyytyväinen. Kun ensi yön jaksaisi, sitten saisi nukkua. Hän nukkuisi aamupäivän, kävisi lenkillä ja jos vaikka samassa talossa asuva Kirsti tulisi käymään, juotaisiin pari lasillista viiniä ja puheltaisiin. Kirstikin oli yksinhuoltaja, ja he jakoivat monesti asioitaan keskenään. He ymmärsivät toisiaan, kuten kaksi naista, jotka ovat ystäviä keskenään, tekevät. Nähdessä ei tarvitse edes sanoa mitään, toinen tietää heti, mitä kuuluu.

- Tulkaapa syömään.

Pojat tulivat, ja Ulla laittoi niiden lautasille laatikoita ja kinkkua. Hannu otti perunoita ja kinkkua, sanoi ettei laatikoihin koskisi. Kinkkua maistettuaan loihe hän lausumahan:

- Sun kannattais kyllä mennä jonnekin kokkikursseille, tää kinkku ei oo mistään kotoisin. Eikä kyllä muutkaan. No perunoita sä et oo pilalle saanut, mutta muuten nää on kyllä ihan sitä samaa paskasotkua kuin aina.

Ulla ei vastannut, yritti vain syödä. Pala alkoi pyöriä suussa. Eihän hän mestarikokki ollut, ei. Kun siinä töiden ja lastenhoidon ohessa jotain sai laitettua, niin hyvä oli. Alkoi itkettää.

- Mussun mussun, sanoi Hannu. Tartte leikistä suuttua.

Ulla nousi, meni makuuhuoneeseen ja sulki oven.

- Mihin äiti meni, ihmetteli Jani

- Anna sen mennä, mennään me katsoon piirrettyjä, jooko.

Ulla keräsi voimia. Pian hän nousi, meni keittiöön, korjasi ruuat pois. Pojat olivat vain maistelleet, edes kinkkua eivät olleet kokonaan syöneet. Ne täytyisi pistää talteen. Tilipäivä olisi vasta tammikuun viidentenätoista, ja siihen asti oli tietämistä, että saisi niille edes jotain eteen.

Hannu sentään paimensi niitä nyt. Supisi niille jotain, iski silmää, ja ne nauraa kihersivät.

Pimeni. Pojat kävivät yhä levottomammaksi, ja Hannu tiuski, että soita nyt saatana sille Ramille että tulis, hermothan tässä menee. Ulla soitti, ja Rami lupasi tulla viiden minuutin päästä. Pian se tulikin, ja pojat menivät totiseksi. Eivät suostuneet laulamaan sille, Ramia nauratti, ja se jakoi paketit.

Hannu oli tehnyt sen taas. Se oli ostanut kiusallaan pattereilla toimivia taiwanilaisia leluja, jotka pitivät pirullista meteliä. Nytkin oli Petrille konepistooli, joka nakutti kuin elokuvissa. Janille se oli ostanut sähköauton. Ulla oli pyytänyt, että jos jotain pojille hankkisi, niin toisi kunnollisia, vaikka puuleluja tai sitten kestäviä leikkiautoja. Mutta ihan kiusallaanhan Hannu niin teki. Vuosi sitten se oli tuonut pojille pelikonsolin, vaikka hän oli pyytänyt, ettei. Vähään aikaan poikia ei meinannut saada edes uloskaan, kun ne silmät tapillaan pelasivat ja tietenkin tappelivat.

Ulla meni keittiöön, laittoi kahvia tulemaan. Hannu jäi poikien kanssa olohuoneeseen, supisi jotain Petrille, ja iski silmää. Sentään se noille pojille on niinkuin ainakin. Että kai se sitten isästä käy, vaikka häipyikin pari kuukautta nuoremman syntymän jälkeen, jätti sohvakaluston osamaksut hänen huolekseen, ja muutti pari vuotta nuoremman naisen luo asumaan. Sieltä se oli lentänyt pihalle alle vuoden, olisi ollut tulossa takaisin, mutta Ulla ei ottanut. Se kävi olemassa pari yötä, ja Ulla tajusi, ettei siitä mitään tulisi.

Nyt se asui kaupungin toisella laidalla. Sikäli hyvä, että se haki joskus pojat, ja toi takaisin. Ei ollut linja-autoon laittamisia ja hakuja, kuten vaikka Kirstillä oli laita. Näitä miettiessään Ulla laittoi tortut mikroon, ja niiden lämmettyä kutsui miehet kahville. Petri juoksi suu korvissa leikkikonepistooli kädessään hihkuen:

- Tässä sulle, akka, kuole!

- Kulta, ei noin saa tehdä. Mistä sinä tuommoisia olet edes oppinu?

Poika meni nolon näköiseksi, ja sanoi isin pyytäneen äsken tehdä niin. Olohuoneesta kuuluikin Hannun hohotus, ja Ullan mitta alkoi olla täynnä.

- Siellä on kahvia, jos kelpaa. Ja pojille mehua.

Ulla paneutui sängylle, kuunteli kun Hannu ja pojat menivät keittiöön. Väsymys painoi, ja hän torkahti hetkeksi.

- Kuule, Janilta kaatui mehulasi tohon pöydälle, se pitäis kai jotenkin pyyhkiä.

- Ihan sama, mä pyyhin myöhemmin.

- Älä viiti mököttää täällä, leikkiähän se oli.

Ulla ei vastannut, vaan nousi, meni keittiöön ja mitään puhumatta kokoili pöydältä astiat ja tarjottavat pois, viskasi mummolta perityn joululiinansa vessan pesualtaaseen likoamaan, ja mietti, miten se mahtaa kestää pesun. Toisaalta sillä ei ole kyllä mitään väliä. Hän ei asiaan jaksaisi vielä muutamaan päivään puuttua.

Hannu teki lähtöä, ja Ulla puki pojat, ja haki makuuhuoneesta niille pakatut kassit valmiiksi.

Ulla mietti Hannun ja poikien lähdettyä, mitä tekisi. Vuoron alkuun olisi viisi tuntia, ja hän katsoi parhaaksi mennä nukkumaan siksi aikaa. Itketti. Miksi Hannu niin johdonmukaisesti aina tekee hänelle kiusaa? Tuo pojille niitä vinkuvia ja paukkuvia kertakäyttöleluja, opettaa ne puhumaan rumia, vaikka hän on koettanut itse niille opettaa, ettei rumia saa puhua.

Elämä tuntui sietämättömän raskaalta.

***

Töissä oli rauhallista. Kroonikot olivat rauhallisia vaipoissaan, ja hän pääsi melko vähällä. Yö meni oikeastaan hyvin, ja tuntui miellyttävältä ajatella, että Hannu huolehtisi tämän päivän pojista, toisi ne huomenna.

Kotiin päästyään hän vilkaisi puhelintaan, siihen oli tullut viisitoista soittoa. Kaikki Hannulta, mikähän sillä nyt.

- Mikset sää pidä puhelintas päällä.

Se kuulosti vihaiselta. Ulla kysyi, että mikä nyt. Jani oli tullut illalla kipeäksi, ja se oli kitissyt koko yön. Korva kipeä. Hannu toisi pojan äidilleen, hän ei alkaisi sairasta lasta vaivoinaan pitää.

Ei auttaneet vastaväitteet tai sanomiset, että onhan se sinunkin lapsesi. Hannu toi pojat kotiin, ja Ulla pyysi, että eikö se voisi viedä heidät terveyskeskukseen, mutta Hannu sanoi sopineensa menevänsä vanhempiensa luo syömään, että saisi edes kerran joulunpyhinä kunnon ruokaa. Niine hyvineen se lähti.

Eipä auttanut muu kuin soittaa taksi, ja lähteä päivystykseen. Petri halusi ottaa konepistoolinsa välttämättä mukaan, mutta Ulla sanoi jyrkästi, ettei se kävisi. Päivystyksessä oli ruuhkaa. He pääsivät lääkärille vasta kellon ollessa yksi. Jouluaamusta, Ullan vapaapäivästä, oli neljä tuntia kulunut päivystyksessä odottaessa, rauhoitellessa itkevää Jania ja tyynnytellessä kiukuttelevaa Petriä.

Elämä tuntui sietämättömän raskaalta.

Monenlaisia jouluja I

Mies istuu jääkylmässä autossa tappaen aikaansa jouluaaton radio-ohjelmia kuunnellen. Talon ovi käy, pukin varusteisiin sonnostautunut entinen appiukko tulee ulos.

Auto käyntiin, seuraava osoite, ja sitä seuraava, monta niitä nyt sitten on. Sillä ei ole suurta merkitystä, kunhan johonkin aikaan loppuu.

Radiossa Jussi Björling laulaa O Helga natt.

Kierros päättyy.

- Tulehan kahville, sanoo entinen appiukko, kun sen pihaan päästään.

Kohta mies lähtee, kiljuvassa pakkasessa kotiinsa päin ajelemaan, auton valot pimeyteen vaivoin reiän tehden, puhallin täysillä humisten.

Yksiön hiljaisuudessa hän laittaa Billie Holidayta soimaan, istuu keinutuolissa pimeässä huoneessa, katselee ikkunasta ulos.

Parempi kuin viime joulu, mies ajattelee.

-Yksinäisyys ympärillä joskus ottaa hahmon ihmisen, taisi Juice runoilla.

Mies tuumii, että onpa siinä osuvat sanat ja ihmettelee ,miksi tuokin tuli mieleen vasta nyt.

Tämä uusi yksinäisyys on lempeä, rauhallinen ja rentouttava. Poissa vuosikausien vaatimuksissa puuskuttaminen, toisen yksipuolisesti asettamaan muottiin ahtautuminen. Ei enää väärin sammutettuja tulipaloja niin sanotusti.

Siinä hän vain ihmettelee, miksi sitä piti kestää niin julmetun pitkään.

Toivotettiinpa

Eilen lähdettiin aamusta yhden vapaaehtoisen (kuorolaiseni) kanssa viemään ikäihmisten joulutervehdyksiä.

Vastaanotto oli yleensä lämmin ja myönteinen.

Jotkut olivat iloisia, toiset liikuttuneita (ilosta kai).

Medän osuudessamme käytäviä koteja oli 17.

14 paikassa olivat kotona. Niistä 12 paikassa lauloimme lähtiessämme Sen Laulun. Kahvia joimme kai kahdessa paikassa, se oli hyvää, samoin joulutortut.

Kahdessa paikassa emme laulaneet Sitä Laulua, vaan jonkun muun.

Yhden vierailtavan tapasimme kylänraitilla, ja hoidimme tervehdyksen perille siinä.

Yksi ei ollut kotona, lupasi huomenna olla.

Yksi pakeni lukkojen taakse.

Että tuli toivotetuksi.

Uutispuuron valitut hiutaleet

Intohimoihini ei kuulu uutisten seuraaminen.

Köpiksen kokouksesta kuuluu radiosta aina joku asia. Lieneekö poliitikoilla kykyä puuttua ilmastoasioihin? Kun toisella puolella on vaakakupissa talouskasvu, joka olisi jokaiselle maalle niin kovin tarpeellinen.

Minä tekisin osani ilmastonmuutokseen mielihyvin, ellei se olisi julmetun kallista.

Otetaanpa esimerkki.

Kuvitellaan, että 3-henkinen perhe on lähdössä sanokaamme vaikka Turusta Helsinkiin sukuloimaan. Perheeseen kuuluvat isä, äiti ja sanokaamme 8- vuotias lapsi. Matkaliput junassa maksavat 58,40 euroa suuntaansa. Kun ollaan kotona Turussa takaisin, on vr saanut 116,80 euroa. Turun päässä bussiin menee vitonen, jos käyttää arvokorttia. Helsingissä menee sitten 6,20 suuntaansa. Siis Turusta Helsingissä käynti julkisilla kulkuneuvoilla maksaa noin 140 euroa.

Tehdäänpä laskelma siitä, mitä tuo reissu tulisi maksamaan, jos tallissa sattuisi olemaan toimiva auto. Matkaa kertyy siinä sadanseitsemänkymmenen kilometrin hujakoille, edestakaisin huntturissa noin 350 kilometriä. Kuvitellaan, että auto veisi tuollaiset seitsemän ja puoli litraa bensaa sataselle. Onhan siinä kaupunkiajoakin, että laitetaan kahdeksan. Tekee 28 litraa. No, laitetaan kolmekymmentä, ettei tule nyt liikaa oman auton eduksi. Meidän kulmilla ysivitonen maksaa siinä 1.30 per litra. Bensat maksavat nelisenkymppiä siis. Jos ajatellaan, että auto kuluu, renkaat kuluvat ja vakuutusmaksujakin jyvitettäisiin tälle reissulle, ja siitä tulisi toinen mokoma kustannuksia bensan lisäksi, ollaan kahdeksassakympissä. Tosin ne vakuutusmaksut menevät joka tapauksessa.

Näin ollen ekologisuus ja ilmastovastuullisuus maksaisi tavalliselle turkulaisperheelle esimerkissämme kuusikymmentä euroa. Sen lisäksi täytyisi raahata kasseja paikallisbussien käytävillä ja rautatieasemien tungoksissa, seisoskella pysäkeillä odottelemassa busseja ja istua tovit rautatieasemien odotustiloissa.

Mitä sinä tekisit?

Jos minä asuisin Turussa, niin en takuulla autoa pitäisi. Siellä on verrattain kelvolliset bussiyhteydet. Maksaisin sen puolitoistasataa Helsingin reissusta naurussa suin, kun ei tarvitsisi omaa autoa pitää.

Vaan kun en asu, ja kun ei näillä kulmilla voi liikkua julkisilla kulkuneuvoilla siten, että pystyisi tämän kantturanvirkansa hoitamaan. Siksi minä jätän valtavan suuren ekologisen jalanjäljen rottelolla, joka puskee käynnistyessään sinistä savua ilmoille kuin pahempikin korsteeni. Ja kun itseni kipeäksi vakuutusmaksuista ja autoverosta maksan, niin käytän sitä myös. Se vain menee niin, uskoakseni muillakin.

Kaikki kunnia Köpiksen kokoustajille silti. Oikealla asialla ovat.

***

Erkkolainen kertoo ainakin verkkoversiossaan näyttävästi Berliinissä myynnissä olevista törkypipareista. Pipareihin on kirjoitettu ilmeisesti karamellitahnalla erilaisia solvauksia, ja niistä saa maksaa seitsemän euroa. Berliinin kaupungin johto kauhistelee, mutta pikku glögituiterissa olevat turistit ostavat niitä naurussa suin.

Hupaisa uutinen on tämä, Rokan Antti varmaan sanoisi että "kaikelviisii".

Ei mulla muuta. Mukavaa tätä päivää kaikille.

Talvi ja jää

Eipä näistä mitään. Tuntuu ihan mukavalta, että näilläkin korkeuksilla näyttäytyy talvi. Olen kai unohtanut lumityöt ja auton käynnistysvaikeudet.

Olen kyllästynyt ajamaan olosuhteissa, joissa tavallisen auton valot eivät näytä mitään, etenkään lähivaloilla. Kaukovaloilla 20 vuotta vanha Fordini näyttää siedettävästi kaikissa olosuhteissa, mutta eihän pitkiä voi läheskään aina käyttää. Lyhyillä valoilla musta tien pinta imee kaiken valon, ja pimeys syöksyy vastaan seinänä.

Kunpa pääsisi koko saakelin autoilusta eroon. Jos edes joka toinen tunti pääsisi julkisilla kulkuneuvoilla, luopuisin tuosta rahasyöpöstä riesasta. Vaan kun ei pääse kuin koulupäivinä aamuin illoin, niin pakko sitä on pitää. Talvellakin.

Laulettiinpa kauneimmatkin

Eilen sunnuntaina oli taas se päivä.

3. adventtisunnuntai on tilastojen mukaan hiljaisin pyhä kirkoissa. Vuodesta 1973 lähtien on 3. adventtisunnuntain iltana melkein kaikissa Suomen kirkoissa laulettu kauneimpia joululauluja, ja väkeä on riittänyt. Itsekin olin siis joskus 12-13- vuotiaana sellaisessa tilaisuudessa. Sittemmin niitä jäi runsaasti väliin, mutta v.1991 lähtien olen ollut melkein jokaisessa, joka on kohdalle sattunut. Joskus näitä tilaisuuksia on ollut paljonkin. Tämänkin joulun seutuun niitä on jokunen, mutta "parhaiden" vuosien määrästä jäädään tänä vuonna reilusti. Tai hmm. Olihan eilen iltapäivällä samantapainen tilaisuus muualla...

Joka tapauksessa...

Kanttorille se on mukava tilaisuus.

Kerrankin on väkeä.

Kerrankin on laulua.

Ja tilaisuuden luonne kestää vaikka minkälaisen musiikillisen toteutuksen. Eilisiltana hoitelin homman pianolla, kitaralla ja vähän uruillakin.

Sen Laulun säestin toki uruilla.

Ja Jouluyö, juhlayön alkuperäiseen tapaan kitaralla.

Hyvää alkavaa viikkoa ihan kaikille!

47,2%

Meillä istuu tänä aamuna keittiön pöydällä läppäriä naputellen tyytyväinen köriläs. Mukissa on kahvia, liedellä aamupuurot tulossa, muu perhe tuntuu olevan unten mailla.

***

Ensiksikin kiitoksia Marja-Leenalle tuosta enkelistä. Vasta nyt sen kerkisin laittaa, on ollut kaikenmoista puuhastelua töiden ja muun sen sellaisen kanssa.

Olen edelleenkin huono jakelemaan näitä juttuja eteenpäin, muistelen tämän kuvan kohdalla olleen taas jonkin kehotuksen jaella sitä eteenpäin.

***

Tänään ei ole kalenterissa mitään, vaikka on työpäivä. No, huomennakin on työpäivä, ja kalenteri on siltä osin umpitäysi.

Hengähdyspäivän otan vastaan hyvällä mielellä. Keskimäärin töitä tälle viikonlopulle on siis sopivasti.

***

En ole tänä vuonna vielä nillittänyt siitä tietystä laulusta. Siis Siitä. Ei taida olla tarpeenkaan. Eilen se jossain tilaisuudessa vetäistiin, samoin joskus aiemmin viikolla, ja huomenna nyt tieten, kun on Se Tilaisuus.

En taida viitsiäkään nillittää. Muutamia viikkoja sitten kävin Sitä läpi niiden ihmisten kanssa, jotka väittävät ei-osaavansa laulaa, ja sitten osasivatkin. Kun ne sen älysivät, ne lauloivat muun muassa Sen Laulun niin riemua täynnä, että se tarttui jo monissa liemissä leipääntyneeseen, äreähköön kylälukkariinkin. Etuoikeushan se on tällaisessa hommassa olla... ainakin välillä.... mnng mmm...

***

Eipä tässä ihmeitä.

110 kiloa alittui eilen. Puoliväli alkaa lähestyä... 136-78 on 58. Ollaan kuitenkin suurpiirteisiä ja sanotaan, että tavoite on - 55. Toteutuma on -26 eli lieneekin noin 47,2% tavoitteesta alkaa olla kasassa. Tämähän on kuin lainanmaksua tai velkasaneerauksen maksuohjelman hoitamista. Nokittava kasa on toivottoman suuri, mutta gramman tai sentin kerrallaan kun nokkii, niin pienenee se siitä.

Eipä kai tässä sen ihmeempiä.

Hyvää viikonloppua vain kaikille.

Etenemistä ja aviomieskuuloa

Sadan ja kymmenen kilon raja alkaa lähestyä. Arvioin, että saavutan sen ennen vuoden loppua.
Mahdollisuudet ovat hyvät.
Aiemmin olen muuten väittänyt, että lähtöpainoni oli 135,5. Olen valehdellut. Ollessani toissa viikonloppuna sairaalassa uniapnealaitteen painetta tarkistuttamassa sanoivat, että keväällä olen painanut siellä käydessäni 136 kiloa. No, onko se nyt sitten niin viidensadan gramman päälle, en osaa sanoa.

Mahdollisuudet ovat hyvät. Eilen nimittäin oli työnantajan tarjoama jouluruokailu, ja itsenikin yllätykseksi otin lautasmallin mukaisen annoksen, enkä hakenut lisää. Siis pystyin ainakin yhden kerran pitämään kuria itselleni herkkuja notkuvan pöydän ääressä.

Kun 110 kiloa alittuu, ostan pullon viiniä. Jos tuo raja viivästyy, ostan luonnollisesti sitä ennenkin pullon viiniä. Viinipullo silloin tällöin vaimon kanssa nautittuna on mukava asia.

Aviomieskuulonhan tuntee kai jokainen. Se on sellainen, että vaimon puhuessa jotain asiallista asiaa mies kuulee ihan hassusti, ja sanottavan merkitys muuttuu.

Eilen olin lähdössä töihin. Työt olivat tuossa lähialueella, joten otin rapun pielestä polkupyörän. Vaimo lähti samaan aikaan kauppaan. Koska taivaalta mätti räntää, vaimo kysyi:
"Voisiks tullessas laittaa ton pyöräs tohon ulkovarastoon"
minä kuulin:
"Voisit vittuillessas laittaa ton pyöräs tohon ulkovarastoon".

Leukani loksahti auki, sillä ei Saima yleensä kiroile tai käytä muutenkaan raflaavaa kieltä. Sinänsähän asia tuli selväksi, ja ytimeltään oikein ymmärretyksi. Sanoin, että hyvä idea, mutta vaimon tiedustellessa, miksi olin niin hölmön näköinen, kerroin mitä olin kuullut.

Olimme verraten hilpeitä.

Mutta, nyt lörpöttelyt sikseen, vaatteet niskaan ja joululauluja laulamaan! Heleijaa!

Isänmaallisia ajatuksia

Näin itsenäisyyspäivänä sopii ajatella isänmaallisia ajatuksia.

Täytyy hieman miettiä, että mitä se on merkinnyt ennen, mitä se merkitsee nyt, mitä se merkitsee erilaisilla ihmisillä.

Kun ns. kansallinen herääminen tapahtui joskus aikoina ammoisina, isänmaallisuus sisälsi ajatuksen siitä,että tämä oma maa pitäisi saada itsenäiseksi, omilla jaloillaan seisovaksi. Ongelmana tietysti oli se, että ns. emämaa oli noin 50-kertaa suurempi sekä asukasluvultaan, ja pinta-alaltaankin ties kuinka paljon suurempi.

Mutta tulipa sentään tilaisuus, kun alkoivat vallankumousta touhuamaan tuolla naapurissa. Siinä rytäkässä pääsi pieni Suomi itsenäiseksi ja omilla jaloilla seisomista kokeilemaan. Heti kärkeen tietenkin sillä pahimmalla tavalla, mitä nuorissa valtioissa tuppaa käymään. Kauhistuttava sisällissota jakoi kansan kahtia, ja teki isänmaallisuudesta silloisen voittajapuolen yksityisomaisuutta...

Itsenäisyytemme alkumetreillä isänmaallisuus lienee ollut tosiaan niiden omaisuutta, jotka sattuivat olemaan ns. valkoisten puolella. Ja tuohon isänmaallisuuteen kuului ajatus, että on olemassa väärin ajattelevia ihmisiä. En tiedä, kuinka paljon esim. Väinö Linna Pohjantähdessään tai Pentti Haanpää jutuissaan on kärjistänyt näitä ristiriitoja. Silti luotettavana pitämäni aikalaiset ovat kertoneet, että vähäväkisemmän piti olla kuin kusi sukassa noina aikoina.

Mutta tuo isänmaallisuuden ilmenemismuoto, jossa harjoitettiin väkivaltaa toisin ajattelevia kohtaan hajoittaen kirjapainoja, repien vaatteita päältä, kyyditen ihmisiä itärajalle, ei kyennyt varsinaista isänmaanrakkautta nujertamaan. Varsin ihmeellistä kyllä...

Silloin, kun maamme joutui suurpolitiikan temmellyskentäksi, riensivät monet niistäkin, joita aiempaa "isänmaallisuutta" edustaneet olivat mukiloineet tai painostaneet pois työmaista väärin ajattelun takia, puolustamaan isänmaata. Koti on koti, eikä sitä tahdota vieraalle antaa.

No, kun tuo suuri kansainvälinen kovapanosammunta oli ohi, ja pyssyuskovaisten haaveet rajan railona aukeemisesta raukesivat, alkoi isänmaallisuus muuttua jotenkin käytännöllisemmäksi. Olisiko siinä isänmaallisuudessa ollut joku sellainen ajatus, että jos täällä kotomaassa saa suunnilleen rauhassa elää ja työtä tehdä, niin se on parasta isänmaallisuutta.

Sitäkin isänmaallisuutta on myöhempinä vuosina voimakkaasti kritisoitu. Sanottiin, että oltiin rähmällään. Koska itse olen elänyt lapsuuteni tuona aikana, ja olot olivat vakaat ja onnelliset, en ihan täysin ymmärrä näitä rähmäpuheita. Mutta kuten sanottua, isänmaallisuus on sana, ja sen merkitys suodattuu itse kullekin omien kokemusten kautta.

Jos mietin, mitä isänmaallisuus olisi tänä päivänä, niin joudun vähän hämmennyksiin. Entinen koti-uskonto-isänmaa- sakki on voimakkaasti globalisaation kannalla, ja tuohon globalisaatioonhan kuuluu se, että raha menköön sinne, missä se eniten tuottaa. Sillä ei niin väliä ole, vaikka kotimaan ylikorkeita liksoja vetävät ihmiset saavat välillä maistaa köyhyyttä.

Minä pidän itseäni isänmaallisena kansalaisena. Olen ylpeä siitä, että olen suomalainen. Tänään, kun jumalanpalveluksen jälkeen siirrymme kunniakäynnille sankarihaudoille, otan hatun pois päästäni nöyrin mielin ja kunnioittaen niitä miehiä, jotka seppeleen vievät. He ovat laittaneet henkensä ja terveytensä alttiiksi. Se oli heidän aikansa isänmaallisuutta.

Hyvää itsenäisyyspäivää

Isänmaan kauneutta joulukuussa

Hyvää huomista itsenäisyyspäivää ihan kaikille. Nämä kuvat on otettu aiemmin tällä viikolla.

Sotaisia mietteitä

Näin heti kärkeen tuotakoon julki se seikka, että minä en pidä sodasta. Syyt ovat varsin yksinkertaiset, ja perustelen kantaani sillä, että olen tutustunut aikalaisten kuvauksiin kirjoissa, elokuvissa, sekä siihen, että olen kantturan virkaa hoitaessani istunut monesti maanpuolustajien tai heidän leskiensä kanssa samoissa pöydissä muistotilaisuuksissa. Silloin olen kuullut usein niistä kauheuksista mukana olleilta. Olen myös kuullut lapsena ja nuorena sotien aikana eläneiden ihmisten jutustelua ja muistelua.

Näiden seikkojen perusteella tiedän, että sodassa ihmisiä kuolee ennen aikojaan runsain mitoin. Samoin haavoittuneita invalidisoituu pahoin. Ruoka käy niukaksi ja kehnoksi. Vaatepuolikin lumppuuntuu, kunnollisia lämpimiä kamppeita ei tahdo saada mistään. Kunnolliset jalkineet ovat saavuttamaton haave. Vaivalla ja kieltäymyksillä rakennettuja ja ostettuja koteja hajotetaan erilaisilla saatanallisilla pommeilla, kranaateilla sun muilla helvetinkoneilla hiili-ja betonimurskakasoiksi. Ihmiset joutuvat jättämään kotinsa, ja lähtemään sotaa pakoon pakolaisleireihin tai toisten ihmisten koteihin. Kaiken maailman kulkutaudit leviävät, ja monella on aliravitsemusta ja puutostauteja. Sitten kun sota joskus loppuu, on sotilailla monesti kärsittävänä vielä henkiset vaivat ja painajaisunet, jotka ovat monesti hautaan asti mukana kulkevia riesoja.

Tahdon myös tuoda julki sen, että kunnioitan pääni paljastaen niitä ihmisiä, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa ja lähtemään puolustamaan maata. Kaikkina itsenäisyyspäivinä virkaurani ajan ja välillä muutenkin olen katsellut, kun yhä hauraammaksi käyvät veteraanit vievät kaatuneiden toveriensa muistomerkille havuseppelettä. Siinä on helppo ottaa hattu kouraan. Tekivätpä he silloin aikanaa juuri kuin ambulanssi- tai palomiehet vielä tänä päivänä: koettivat toisten aiheuttamaa pahaa selvitellä omalta osaltaan.

Eihän niihin hommiin monikaan haluamalla halua, en usko. Hyökkääjäpuolen soturit pysyisivät varmasti useimmat kotonaan, jos ei pakko olisi lähteä. Jos kieltäydyt, niin pistävät ryökäleet napin otsaan tai sitten vuosikymmeneksi vankileirille ilman palkkaa raatamaan. Puolustajapuolen sotilaat saattavat lähteä mieluummin, kun eivät tykkää siitä, että jonkun kohelon valtiomiehen mielinouteisiin kuuluu maailmanvalloitus. Oma maa mansikka.

Vallanhimohan se on yksi noiden onnettomien sotien perussyitä. Ne kameroiden edessä törtevän näköisenä poseeraavat valtiomiehet sotien takana monesti ovat. Heidän mielinouteensa, jotka saavuttaakseen ovat mokomat valmiit syöksemään hallitsemansa kansan sekä naapurikansatkin kurjuuteen ja kärsimyksiin. Tietenkin myös kurjat olosuhteet, kuten nälänhätä, yleinen kurjuus tai vaikka juomaveden puute saavat aikaan kapinoita ja kansannousuja.

Kun sille päälle oikein rupean, niin yritän asettua eritasoisten sotilaiden asemaan, ja mietin tässä vähän asioita heikäläisten kannalta. Olenhan toki itsekin sotilaana ollut, koska olen 48-vuotias mies. Kolmekymmentä vuotta sitten palvelin Suomen Tasavallan armeijassa, suoritin asevelvollisuuteni.

Yleisesti ottaen sotilaan elämä ei ole kovinkaan kadehdittavaa. Niiden homma on vähän samanlaista kuin poliisilla tai vaikka palomiehillä tai sairaankuljettajilla. Joutuvat toisten törttöilyjä selvittämään, ja niin muodoin itsensä alttiiksi laittamaan. Ohjenuorana on saatu tehtävä. Ja on jonkun sellaisissa hommissa oltava, se on tämä maailmanpito semmoista.

Olen monesti ajatellut noita korkeampia upseereita. Mahtaa se niillä olla aika kenkkumainen tilanne. Toisaalta alaiset ovat ainakin kunnioittavinaan, herroittelevat ja pokkuroivat. Mutta mitä miettii joku yleisesikuntaupseeri, kun se sijoittaa johonkin pahaan kohtaan kaksikymmentätuhatta sotilasta, ja tietää, että niistä ammutaan matojen ruuaksi kolmasosa. Näin saavutetaan oletettavasti tehtävän kannalta merkittävä etulyöntiasema. Vaikka korkealla upseerilla ohjenuorana onkin ilman muuta tehtävä, niin onhan hän kuitenkin ihminen, ainakin luulisin niin. Varmasti moni upseeri on nähnyt painajaisunia siitä, kuinka kaatuneiden sotilaiden omaiset vaativat häntä tilille päätöksistään. Mitä varten se meidän Eino piti sinne laittaa, eikö niitä joutavampiakin olisi ollut. Näinhän läheisensä menettänyt ilman muuta miettii. Ei kukaan halua läheistään sotahommissa menettää.

Entäpä sitten vähäisemmät upseerit, niin kuin vaikka komppanianpäälliköt ja joukkueenjohtajat? Tuskin viitsivät mosurit edes teititellä herroittelusta puhumattakaan tositoimissa. Ja arvostelevat ja irvistelevät korkeampia herroja, ja monesti tuollainen komppanianpäällikkö tai joukkueenjohtaja voi sisimmässään olla vaikka samaa mieltäkin mosureiden kanssa, mutta virka-asemansa vuoksi joutuu sitten keksimään vaihtelevia perusteita sille, miksi juuri meidän pitää lähteä tuosta avoimen suon yli kohti maahan kaivettua bunkkerilinjaa. Siinä kun on konekivääreitä kolmenkymmenen metrin välein, ja vielä betoniset juoksuhaudan seinät. Joka ukko tietää, että siihen kuukahtaa vähän helkkarin monta toveria, ja moni äiti tai vaimo saa silittää mustan hameensa taas, ja maanpuolustusjärjestöjen keskenkasvuiset pojat, jotka eivät vielä rintamalle kelpaa, saavat seistä kunniavartiossa, kun sankarivainajia siunataan. Kova on paine tuollaisilla upseereilla. Voi hermo pettää, ja varmasti monella pettääkin.

No entä sitten tavalliset soturit, jotka käskyjen mukaan singahtelevat pyssyt kourassa? Ei se niin kummoista heillä ole, siinä hierarkian alimmaisena. Helppohan sitä on sieltä bunkkerista käskyjä ladella, kun ei viuhu luodit korvissa, eikä liekinheittimen lieska kärvennä, eikä kranaatinsirpaleet surraa korvissa ja vie koulukaverin tai vaikka lankomiehen suolia puunoksiin roikkumaan.

Ennen vanhaan sentään, tuossa II maailmansodan aikoihin, ei ollut niin nuukaa, jos hermot kireällä surautti konepistoolilla viisi antautunutta vihollista pinoon. Ei siitä suurempaa numeroa tehty. Vaan nykyään on niin, että jos persuuksille potkaiset vankileirille vastahakoisesti maleksivaa vihulaista, löydät itsesi Haagin kansainvälisestä sotarikotuomioistuimesta syytetyn penkiltä. Ei auta, vaikka olisi esimies käskenyt tai antanut luvan.

Onhan se toisaalta hyväkin niin, minun mielestä on mitä parhaita se, ettei ihmisiä turhanpäiten rääkätä. Sehän se tietysti on väärin, että tavalliset mosurit, hierarkian alimmaiset, joutuvat vastuuseen yksinään. Tulee monesti mieleen, että ylemmät ovat yllyttäneet, ja kun lain ankara koura napsahtaa, vetääntyvät ryökäleet vastuusta. Ja oikeastihan ne valtiomiehethän siitä koko hulluudesta vastuussa ovat. Veisivät ne sinne tuomittavaksi. Taisihan se joku entisen Jugoslavian nokkamies, mikä Milosevich se nyt oli tai joku semmoinen, siellä ollakin. Kehtasi mokoma vielä puolustautua, vaikka oli suuren joukon ihmisiä tapattanut.

Eiköhän enin osa sotaan joutuneista olisi kuitenkin pohjimmiltaan ollut halukas jäämään kotiin, tekemään arkisia töitään. Käymään tehtaassa tai tietyömailla, mennä opettamaan lukemista, matematiikkaa tai muuta hyödyllistä tai myymään tukkuliikkeisiin ihonhoitotuotteita. Mutta ei auta näissä ihmiselämän mielettömimmissä tilanteissa muu kuin ottaa nuorimmainen käsivarrelle ja sanoa, että pidähän äidistä hyvää huolta ja lähteä tietämättä, tullaanko takaisin.

Että ei se niin hääviä ole sotilaidenkaan kannalta.

Pimeä aika

Ajomestari Holopainen istuskeli kopissaan. Fillari-Jarmo näkyi polkevan terminaalin pihaan led-lamppu vilkkuen. Siinä sitä oli kumma mies. Se oli kulkenut vuosikausia jostain Raunistulasta pyörällä, viime kesänä se oli muuttanut Raisioon. Säntillisesti se oli ajanut Oulun linjaa useita vuosia, eikä työstä ollut mitään huomauttamista. Sillä oli kai ollut jotain säpinää jonkun naisen kanssa Oulussa, ja sen muija oli kai saanut tietää siitä.

Holopainen oli näitä juttuja nähnyt. Niitä riitti, ukot yksinäisyydessään menevät hölmöilemään, järki ja joku muu seisoo yhtä aikaa, ja sitten ne lentävät avioliitoistaan pihalle. Että yksi niitä miehiä. Mutta se tuntui ottavan sen turhan raskaasti. Syksyn mittaan se oli käynyt yhä vähäpuheisemmaksi, ja vastaili kaikkiin kysymyksiin korkeintaan yhdellä sanalla. Reimalla miessakin huumorilla sitä oli koetettu lohduttaa, ja selittää, ettei tuollainen juttu nyt mitään loppujen lopuksi ole.

Ajatellaan nyt vaikka Heinosen Kakea. Sen muija lähti toisen kelkkaan -8o- 90 – lukujen taitteessa, ja Kake yritti juoda itsensä hengiltä. Sitten se vain yhden kerran lopetti sen, alkoi pitää huolta itsestään, ja nykyään se oli myhäilevä isoisä. Kyllä se Jarmonkin elämä jonakin päivänä valkenisi, ellei sitten sen ollut niin kuin sen ex-vaimo oli eilisiltana soittaessaan hänelle epäillyt.

- No huomenta, Jarmo, mites viikonloput.

- Joo, meni se.

- Mitäs touhuilit.

- Annatko ne avaimet, lähtisin tästä meneen.

Holopainen katoi Jarmoa, se oli kumman näköinen. Kalpea, ja silmät verestivät.

- Puhallas kuule tähän ensin.

Jarmo puhalsi, eikä viisari värähtänyt. Holopainen katsoi uudestaan, ja mietti. Hän ei uskaltaisi miestä tuon näköisenä päästää tien päälle. Kokenut ajomestari mietti hetken, ja sanoi lopulta.

- Kuule, ootetaas sen verran, että saadaan nuo jätkät reissuun. Suoraan sanottuna mä en uskalla laittaa sua nyt reissuun, sä näytät kipeältä. Käydään tuolla työterveydessä kohta.

Jarmo katseli apaattisena, ja istahti sohvalle. Heikolla äänellä hän kysyi, että oliko hän tehnyt hommansa niin huonosti. Holopainen sanoi, ettei sellaisesta ollut kysymys, mutta hänellä on pomona vastuu siitä, ettei kuskeja laiteta sairaana töihin.

Hässäkkä loppui, ja Holopainen sanoi, että mennääs tonne hänen autoonsa ja ajellaan työterveyshuoltoon. Automatka kesti muutaman minuutin, ja Holopainen pysäytti ovelle, nousi autosta ja sanoi Jarmolle, että tulisi perässä.

- Istu tohon, mä käyn tuolla sanomassa.

Holopainen pyysi tekemään huumetestin, sillä Jarmon vaimo, josta se oli asumuserossa, oli soittanut sille eilen ja sanonut epäilevänsä, että Jarmo on alkanut käyttää huumeita. Ei se hänestä siltä näytä, mutta tehkää nyt testi silti.

Jarmo pyydettiin sisään, ja lääkäri koetti jutella ystävällisesti. Sitten hän sanoi mahdollisimman hienovaraisesti, että työnantaja on pyytänyt tekemään tällaisen testin, suostuisiko Jarmo. Jarmo sanoi että sen kun, ja lähdettiin niiltä jalkain sijoilta laboratorion odotushuoneeseen odottelemaan vuoroa. Näytteet otettiin, ja Jarmoa pyydettiin palaamaan työterveyshuoltoon.

Lääkäri otti vastaan, ja sanoi, ettei ainakaan virtsanäytteessä ollut mitään jälkiä huumeista. Jarmo sanoi, että ei pitäisi ollakaan, ei hän ole sellaisia käyttänyt. Sitten lääkäri alkoi kysellä kaikenlaisia, ja teki merkintöjä. Se kysyi, tuntuiko raskaalta, ja Jarmo myönsi, että kevyempääkin on ollut.

Jono aulassa venyi, ja lääkäri soitti välillä psykiatriselle osastolle, ja pyytämällä pyysi, että otettaisiin akuutti tapaus sisään. Ei selviä kotona minkäänlaisilla lääkkeillä. Lupasivathan ne ottaa, ja Jarmo talutettiin ambulanssiin. Sairaalaanhan se semmoinen mies joutaa, jolla jo yleislääkäri näkee psykoosin…

***

Jarmosta ei ollut kuulunut mitään. Heidi oli sille yrittänyt soittaa ja puhua, että ryhdistäytyisi, sillä hän oli käynyt sosiaalitoimistossa puhumassa tapaamisasiasta, kertonut lasten olleen miltei heitteellä isän tapaamisviikonloppuna. Mutta Jarmon puhelin oli kiinni, ja Heidi ajatteli, että nyt se kiusaa taas tällä tavalla. Minkä vuoksi aikuinen mies ei ymmärrä tosiasioita?

Sitten yhtenä päivänä hänelle soitettiin sosiaalitoimistosta että Jarmo oli sairaalassa. Mielisairaalassa. Että toistaiseksi tätä asiaa ei oikein voitaisi käsitellä, koska Jarmoa ei voitaisi kuulla. Sosiaalitoimisto oli yrittänyt ottaa yhteyttä, ja laittanut lopulta hänestä haun poliisille, joka sai nopeasti selville, missä mies luurasi.

Heidi meni kalpeaksi, mutta jatkoi sitten kassalla istumistaan. Jotenkin hän sinnitteli vuoronsa loppuun, ja lähti hakemaan lapsia. Häntä ahdisi, ja hän soitti Niinalle. Niina lupasi tulla hetimmiten käymään. Niina tulikin pian, mukanaan oma tyttärensä, joka alkoi leikkiä Hannan ja Jarin kanssa. Naiset istuivat puhelemaan, ja Heidiä itketti. Oliko hän sittenkin mennyt liian pitkälle?

Niina väitti, ettei kenenkään tarvitse olla sellaisessa suhteessa, jossa voi huonosti. Jos joku on niin pumpulikopassa pidetty, ettei tuhoon tuomitun suhteen loppumista kestä, niin se sitten sairastuu. Mutta on olemassa lääkkeitä ja lääkäreitä. Kyllä se siitä tokenee. Mitenkäs olisi tilanne, jos olisit jäänyt siihen kurjaan suhteeseen? Itse olisit pian lääkkeiden ja terapian tarpeessa. Kukas silloin lapsista huolehtisi?

Heidillä oli sellainen ominaisuus, että hän ymmärsi aina todellista järkipuhetta, ja Niinan, joka oli myös käynyt läpi repivän avioeron, kokemus ja sitä myöten kertynyt viisaus rauhoittivat hänet ajan oloon.

Harmillista oli se, että elatusmaksut lakkasivat tulemasta. Jarmo viipyi sairaalassa pari viikkoa, sitten se pääsi avohoitoon, ja sille oli annettu puolen vuoden sairasloma. Se tiesi sitä, että se saisi jotain sairaspäivärahaa, jolla se juuri ja juuri vuokransa ja lääkkeensä maksaisi.

Heidillä oli onnekseen tukiverkosto, liuta hyviä ystäviä, jotka olivat olleet häntä tukemassa eroprosessin aikana, ja sen jälkeenkin. Tästedes hän saisi kai tulla sitten toimeen omalla palkallaan, ja elatusavut hän saisi varmaankin pienennettyinä sosiaalilautakunnan kautta. Ne perisivät ne sitten aikanaan Jarmolta, kun tämä kuntoutuisi ja palaisi töihin.

Ehkä tästä selvittäisiin.

***

Jarmo kävi apteekissa, laski rahojaan. Riittäisivätkö ne lääkkeisiin. Aika sosiaalitoimistoon oli iltapäivällä, ja ne olivat luvanneet jotain toimeentulotukea lainaksi siksi aikaa, että Kelalta alkaa saada kuntoutusrahaa.

Se tuntui samantekevältä. Hän menisi kotiin, avaisi television. Ottaisi lääkkeensä, nukkuisi. Puhelinta hän ei avaisi. Tulkoot käymään sellainen, jolla asiaa on.

Kunpa ei kellään olisi. Kunpa saisi olla rauhassa.

Väsytti.

LOPPU

Jälkisanat

Kun on kertojan osan valinnut, ei auta kuin kertoa. Joskus tarina luisuu sellaisiin olosuhteisiin, että kirjoittajaakin hirvittää. Olen kirjoittanut tätä pyrkimällä objektiivisuuteen, olematta kenenkään puolella. Ehkä tämä heijastaa jotain siitä, mitä olen joskus maailmassa itse kokenut. Mutta tämä ei ole minun elämäni kuvausta. Minulla ei ole lapsia, enkä ole koskaan ollut osastolla (tarvetta olisi ehkä ollut)

Ajattelen vain, että olipa näillä ihmisillä loppujen lopuksi kylmä kyyti. Hyvin kylmä.

Tekijä

Rajan kahdella puolen

Jarmo oli taas mennyt. Niin se aina teki. Joka toinen aamu se lähti, joka toinen ilta tuli, oli välillä kaksi päivää kotona, ja lähti taas. Lähtemistä, tulemista. Toi se tilipussinkin, ja maksoi sitä lainaa. Heidi mietti, että tässäkö tämä nyt oli? Oliko hänen elämänsä tarkoitus se, että oli synnyttänyt kaksi lasta miehelle, joka lähti ja tuli ja lähti ja tuli? Toisaalta hän joutui myöntämään, että mitään vikaa siinä ei ollut. Aina se soitti ressultaan monta kertaa päivässä, illalla vielä halusi toivottaa lapsille hyvää yötä.

Töihin pitäisi taas aamulla lähteä. Auto oli taas ollut alkusyksyn laakeriremontin jälkeen kunnossa, seuraava murhe olisi katsastus. Mitähän siitäkin seuraisi. Pitäisi taas herättää lapset, syöttää ja pukea. Viedä päiväkotiin, mennä työmaalle. Pitää puhelinta auki, päiväkodista soitettaisiin, jos tulisi jotain. Jos jompikumpi tulisi kipeäksi, hänen sitä pitäisi töistä pois jäädä. Tietenkin Jarmo hoiti niinä päivinä, kun oli kotona, mutta ilman muuta lapset sairastuisivat kuin jostain kohtalon ivaoikusta juuri silloin, kun se oli menossa pohjoiseen.

Kaiken tämän kyllä jaksaisi, mutta Heidi oli tullut siihen kohtaan, että hän jo punnitsi asioita hieman uudeltakin kantilta. Kun hän oli silloin aikanaan Jarmon tavannut, oli hän langennut lääpälleen. Fiksu mies, asiat kunnossa, hieno auto ja kaikki, asui yksin, ja kotikin ihan miehen asumaksi kohtalaisessa kunnossa. Mutta nyt, kun arki oli jo isolla rattaalla runnellut heitä ja heidän suhdettaan, oli miehestä kuori kulunut pois, ja sisin näkyi. Sitä ei ollut.

Se oli yksivakainen ja tosikkomainen tomppeli, joka huolehti vain siitä, että ne iänikuiset lainanlyhennykset tulivat aikanaan maksettua. Mitään varsinaista vikaahan siinä ei tietenkään ollut, ei mitään sellaista, johon voisi tarttua ja turvautua, kun pyrkisi siitä eroon. Sillä Heidi oli lopen kyllästynyt elämäänsä Jarmon vaimona. Siihen olosuhteeseen ei sisältyisi mitään muuta kuin tätä saakelin omakotiasumista, johon hän oli kieltämättä halunnut silloin aikanaan. Mutta kun arki löi päälle, hän sitä jo katui, mutta Jarmo puolestaan näkyi kiinnittäneensä ihan sydämensä tähän mökkiin. Kun sille valitti, että koskaan ei pääse mihinkään, ja että kaikki on yhtä samaa pötköä, se koetti kärsivällisesti selittää, että omassa talossa asuminen on alkuun tällaista, ja eikös me sitä yhdessä haluttu. Mistä sitä etukäteen tiesi, teki hänen mieli tiuskaista sille,

Mökki tämä oli, eikä mikään talo. Keittiön kaapitkin jonkun puolivillaisen puusepän 1950-luvulla tekemät. Ja Jarmo oli sentään sen myöntänyt, ja luvannut, että ne hankittaisiin. Sitten hän pääsi itsekin töihin, ja keittiökalusteremontti häämötti jo silmissä. Sitten joku lämmityskattila hajosi, ja se äijänkäppyrä päätyi uusimaan koko lämmityksen. Hän kysyi, että miksi koko lämmitys, ja se selitti jonkun putkimiehen sanoneen, etteivät putket kestä enää monta vuotta. Ja sitten piti lämmitystavan vaihdoksen takia tehdä vielä lisää velkaa, ja hänelle jäi keittiöön ne perhanan puusepän kaapit edelleen. Aina se oli hän, jonka piti uhrautua. Aina hänelle tärkeät asiat sivuutettiin. Ei koskaan hänen tärkeänä pitämänsä asiat olleet tuolle saatanan tontulle tärkeitä. Aina piti katsoa jotain helvetin kokonaisuutta, ja Heidiä suorastaan inhotti kuulla miehen luentoja lämmitys- ja muista asioista.

Miten hän oli tuommoiseen mennyt sotkeutumaan? Ja vielä ihan suinpäin, puolisen vuotta tapaamisesta oltiin jo naimisissa. Niin oli tosin ollut äiti ja isäkin, ja ne olivat edelleen kolmenkymmenen vuoden jälkeen yhdessä. Mutta hänellä ei kolmeakymmentä vuotta ainakaan Jarmon kanssa ikinä täyteen tulisi. Ei millään opilla. Hän ei halunnut eläväksi kuolleeksi, elämänsä läpi eläneeksi tyhjäksi kuoreksi alle kolmekymmentävuotiaana. Ei ikinä.

Joskus tuli jotain myönteisempiä ajatuksia, mutta jotenkin takaraivossa pysyi ajatus erehdyksestä, joka ehkä olisi jotenkin korjattavissa vielä. Hän ei halunnut vittuuntuneeksi lähiörouvaksi kaakattamaan jonkun marttayhdistyksen tilaisuuksissa, millainen kohtalo epäilemättä olisi edessä, jos tässä liitossa jatkaisi.

Onneksi hän sentään sai töitä lisää. Jos olisi pitänyt tässä keskeneräisessä, alituista remonttia vaativassa läävässä olla lasten kanssa, vahtia niitä, pestä pyykkiä, laittaa ruokaa ja istua hiekkalaatikon reunalla tai viedä niitä seurakunnan kerhoon, hän kuolisi ahtaaseen maailmaan.

***

Hän aloittikin heti marraskuun alussa, ja oli iloinen paikastaan. Palkkaakin tuli ihan mukavasti, että sai itselleen ja lapsille jotakin. Jarmolta ei liikenisi kuin niihin lyhennyksiin tai sitten johonkin mihinlieremonttiin. Aina se niitä keksisi, se olisi sille sama vaikka ämmä joutuisi perse rikkinäisten housujen seasta vilkkuen ja lapset Pelastusarmeijan kirpparilta kannetuissa viiteen kertaan kierrätetyissä räteissä olemaan. Vuodet kotona lasten kanssa olivat jättäneet jälkensä…

Loppukuusta ilmoitettiin henkilökunnan pikkujouluista, ja osallistumislista kiersi. Heidi katsoi allakastaan, että Jarmo tulisi juuri sinä iltana kotiin, joten hän laittoi nimensä. Kuinka kauan siitä olikaan, kun hän oli johonkin tällaiseen päässyt! Joskus opiskelija-aikoinaan ehkä. Sen jälkeen kun oli tuolle totiselle tomppelille vaimoksi erehtynyt menemään, ei mihinkään. Silloin ennen Hannan syntymää käytiin yhdessä, ja oli ihan mukavaakin. Mutta silloin oli sitä nyttemmin pois kulunutta kuorta vielä jäljellä, nyt ei ole sitä, eikä ole mitään. Ei niin mitään. Ei muuta kuin sitä lämmitysremontin perustelua tai lainanlyhennysten laskeskelua. Kulkee semmoisissa rääsyissä, ettei sen kanssa edes kehtaa näyttäytyä missään. Joku opiskelijakaveri pian näkee, että minkälaiseen luonnonilmiöön hän tuli langenneeksi. Hyi helvetti sentään.

Hieman sydän pamppaillen hän puoliksi uhmakkaasti ilmoitti lähtevänsä pikkujouluihin, ja herra lämmitysremontti yllättäen sanoi, että sehän on mukavaa. Hän siis voisi mennä, ja hän menisi. Kun tunkkaista ja pysähtynyttä elämää vuosikaudet elänyt ihminen saa tietoonsa, että luvassa on edes tuulahdus raikasta ilmaa, sitä piristyy. Tarkkaan ottaen Heidin piti myöntää, ettei esteitä virkistykselle ollut aiemminkaan ollut, päinvastoin Jarmo oli yllyttänyt häntä silloin tällöin menemään omille menoilleen, mutta hän oli kokenut, ettei voi jättää niin pieniä lapsia edes yhdeksi illaksi. Jarmo oli siihen tyytynyt, ja keskittynyt sitten niihin lämmitysremontteihinsa ja tiesmihin komeronkorjaamiseen. Mutta nyt, oli luvassa yhden illan keskeytys sellaiseen! Niin hyvälle mielelle hän siitä tuli, että hän yhtenä iltana hän oikein kamerankin haki, ja otti kuvan Jarmosta ja lapsista, kun he koko perheenä katselivat lastenelokuvaa. Muuten tuli enimmäkseen lapsia kuvattua.

***

Pikkujoulupäivänä hän töistä päästyään haki lapset päivähoidosta, ja ajeli kotiin. Illan juhlat olisivat keskustassa olevassa ravintolassa, ja hän laittoi heti kotiin tultuaan lapsille ruokaa, laittoi ne katsomaan Nalle Puhia, ja alkoi itse laittautua iltaa varten. Hän tekisi kerrankin kunnon meikin, laittaisi itsensä kauniiksi. Arjen pyörityksessä sitä ei oikein jaksa.

Kun alkoi olla valmista, soitti Jarmo. Se selitti tien olevan tukossa kolarin takia, ja tulevansa vasta aikaisintaan iltakymmeneltä. Heidin maailma sumeni, ja hän sanoi vain just, ja sulki puhelimen. Hän soitti Kirsille, joka lupasi mielellään tulla lapsia katsomaan. Sitten hän sammutti puhelimen, sillä hän ei halunnut kuulla sen selittäjän ääntä enää. Selittäköön rauhassa. Hän sanoi lapsille hei hei, halasi niitä, ja meni bussipysäkille. Oli kuin olisi tullut tunkkaisesta tunnelista raikkaan iltataivaan alle.

Ilta oli ihana. Syötiin, pidettiin hauskaa, tanssittiin. Muuan fiksunnäköinen kaveri tanssitti loppuillasta enemmänkin, ja siirryttiin etäämmälle orkesterikorokkeesta juttelemaan. Miehen nimi oli Karri, ja jotenkin sen kanssa synkkasi niin täydellisesti. Lievä humalatila sai Heidin puhelemaan avoimesti elämästään, ja Karri kuunteli, oli läsnä, ei alkanut selittää mistään lämmitysremontista tai siitä, miten mukavaa oli olla omassa kodissa. Heidi puhui varmaan tunnin, ennen kuin muisti kysyä, että mitäs Karrille kuuluu. Sen vaimo oli lähtenyt, heillä ei ollut lapsia. Kämppä myytiin, ja hänellä on nyt kaksio ihan keskustassa. Jos Heidi haluaisi, hän voisi sitä esitellä.

Ja niin he lähtivät. He hakivat takit, ja menivät Karrin kämpille. Siisti ja hyvällä maulla sisustettu kaksio sillä oli. Mentiin ihan sen perinteisen kaavan mukaan. Heidi heräsi puoli neljältä, ja sanoi että hänen on kyllä lähdettävä kotiin. Hän kävi suihkussa, ja Karri heräsi ja kysyi, mihin hän oli matkalla. Arkeen, sanoi hän silmät loistaen onnesta, ja puhelinnumerot vaihdettiin. Karri soitti taksin ja lupasi maksaakin sen, ja Heidi avasi kotioven aamulla puoli viideltä. Hän riisuutui, ja nousi yläkertaan. Lapset näkyivät nukkuvan, Jarmo kuorsasi. Ei kai auttanut muu kuin ruveta sen viereen nukkumaan, vaikka inhotti. Sentään se ei enää herännyt saatikka halannut, se tästä nyt vielä olisi puuttunutkin.

Hän heräsi vasta puolilta päivin. Alhaalta ei kuulunut mitään, joten kai se lämmitysremonttimies oli lähtenyt lasten kanssa ulos. Hän otti puhelimensa, ja soitti yöllä saamaansa numeroon.

- Huomenta, mitäs mun upee nainen tietää, kuului toisesta päästä. Se tuntui mukavalta, ja he juttelivat puolisen tuntia. Sitten ulko-ovi kuului kolisevan, ja Jarmo tuli lasten kanssa sisälle. Heidi oli Karrin kanssa puhellessaan aloitellut ruuanlaittoa, ja se oli kuin olisi ihanasta unesta herännyt. Äsken iloa tuikkineet silmät sammuivat, ja hän sanoi Jarmolle, että voisi edes lasten kengät puhdistaa kaikesta ravasta, kun tulee ulkoa. Ja minkä takia ne ulkovaatteet ovat taas pitkin lattiaa. Jarmo sanoi, ettei ollut niitä vielä ehtinyt paikoilleen nostaa, ja kysyi, oliko ollut hauskaa.

Hän tiuskaisi, että Jarmo saisi pitää omat hauskansa siellä Oulun päässä. Se tuli vain jotenkin sanottua, ja siinä samassa Heidi älysi, että jos hän painaisi hellittämättä päälle, Jarmo ei osaisi häntä vuorostaan epäillä. Siitä hän saisi lämpöremonttimiehen moraalille kelpaavan selityksen pahalle ololleen, ja Jarmokin lopulta kyllästyisi ja hakisi lohtua toisesta sylista. Ja sitten hänellä olisi syy, hän olisi vapaa!

***

Jarmo oli lähtenyt kuorma-auton kanssa, ja Heidi ei oikein tiennyt, mitä ajattelisi. Lapset katsoivat totisina sormi suussa uutta asuntoa, ja Jari kysyikin, että milloin me mennään takaisin kotiin. Heidi sanoi, että kuule kulta, me ollaan nyt kotona. Tämä on meidän koti. Hän soitti Niinalle, että joutaisiko tämä tulemaan katsomaan vähän lapsia, kun hän laittaisi tavaroita paikalleen. Niina sanoi olevansa jokilaivalla, eikä lastenkaitsemiskunnossa.

Heidi laittoi lasten sängyt kuntoon, vei television ja dvd-soittimen makuuhuoneeseen, aprikoi aikansa, miten johdot laitetaan, ja sai kuin saikin vehkeen toimimaan soitettuaan ensin Karrille, miten ne laitetaan. Se oli selittänyt, mutta sitten sanonut olevansa kiireinen, ja sulkenut puhelimen.

Karri oli alkanut vältellä häntä. Joskus talvella se oli hänen saatuaan lapset nukkumaan tullut käymään, ja lähtenyt aamulla aikaisin. Se oli myyntiedustajana jossain firmassa, ja kulki ympäri maata, oli välillä viikkojakin pois. Sentään puhelimen päässä tavattavissa iltayöstä. Mutta miksi se nyt oli alkanut vältellä? Tuli vain joskus, kun hän hartaasti pyysi, ei koskaan soittanut omasta aloitteestaan? No, olipa ollut häntä auttamassa ja tukemassa surkeasta avioliitosta irti pääsemisessä, joten plussan puolella oltiin.

Hän laittoi lapsille Disneytä näkymään, ja alkoi laitella tavaroita paikalleen. Urakkaa riitti koko illaksi, ja riittäisi moneksi illaksi eteenpäinkin. Sentään Kirsi tuli käymään, ja alkoi auttaa. Ihanaa, että on sentään ystäviä. Heidän avullaan hän oli jaksanut Jarmonkin rinnalla edes tähän asti. Ystävät kyselivät Karrista, mutta hän joutui sanomaan niin kuin asia oli: se oli lopussa. Mutta hänellä oli sentään lapset, ja se riittäisi. Kyllä hän jonkun joskus löytäisi.

Oli loppukesä, ja lämmintä. Aamuisin aurinko paistoi makuuhuoneen ikkunasta sisään, ja lapset kyselivät aina että äiti, miks täällä on niin kuuma. Kotona ei ollut näin kuuma. Heidi selitti,että se koti jouduttiin isin törttöilyjen takia myymään.

***

Onneksi hän sai oli saanut huoltajuuden. Ja onneksi hän oli saanut jatkaa töissä. Myös Jarmolle määrätyt elatusmaksut auttoivat mukavasti, ja se jatkoi stä hommaansa. Ainut, mikä haittasi, oli se, että se pystyi ottamaan lapset vain kerran kuussa viikonlopuksi. Olisi ollut kohtuullisempaa, että sekin olisi vastuutaan kantanut siittämistään mukuloista vähän tasaisemmin.

Tänä vuonna pikkujoulut sattuivat onnekkaasti Jarmon vapaalle viikonlopulle, ja hyvillä mielin hän kävi viemässä mukulat isälleen perjantaina varmistettuaan, että tämä oli päässyt kotiin. Sovittiin, että Jarmo toisi lapset sunnuntai-iltana.

Heidi oli juhlissa, tuli kotiin, ja nukkui pitkään. Oli koko lauantaipäivän aamutakkisillaan kotona, nautti hiljaisuudesta. Lopultakin elämä alkoi olla mallillaan. Jarmo toi lapset sunnuntaina iltahämärissä, kantoi kassit ovelle, ja lähti. Sillä oli jotenkin kummallinen ilme, sen silmät olivat raukeat, ja se puhui täysin ilmeettömästi.

Mitä helvettiä se äijä puuhaa?

Onko se alkanut käyttää jotain huumeita?

Hän alkoi purkaa lasten kasseja, ja havaitsi, ettei niitä oltu avattu ollenkaan. Hän tarttui puhelimeen.

- Jarmo.

- Minä hei, sinä et sitten vissiin koko viikonloppuna vaihtanu lapsille vaatteita?

- En.

- Miten sinä saatat, hyi helvetti! Etkö tajua, että ne saa jotain ihottumaa.

- Jaa.

- Eikö sulla ole muuta sanottavaa.

- Ei kai.

- Miks sinä teet tämmöistä? Tässä olis muutenkin pärjäämistä, ja nyt sinä vielä kiusaat lisää.

- En osaa sanoo.

Heidi sanoi haista paska, ja sulki puhelimen. Ei auttaisi muu kuin pyytää töistä vapaata, ja mennä lastenvalvojalle selittämään tilanne. Ei niitä voisi sille enää viedä ainakaan niin kauan, kun eivät itse osaisi huolehtia vaatteiden vaihdosta.

Yksinhuoltajan elämä ei ole helppoa. Mutta minkä hän teki. Jarmon kanssa eläessään hän oli kokenut tukehtuvansa. Olevansa sidottu mieheen, jota ei rakastanut. Se oli kyllä ollut ihan kiva, ja kunnollinen, mutta riittäisikö se, kantaisiko elämän loppuun saakka? Hänen omasta mielestään ei kantanut, ja hän oli tehnyt valintansa.

Tietenkin, kun hän rehellisesti asiaa mietti, tyylipisteitä ei prosessista hänelle paljoa herunut. Hän myönsi mielessään, että olisi pitänyt ottaa asia vain suoraan puheeksi. Mutta siinä ahdistuksen tilassa, missä hän vuosi sitten syksyllä ja ties miten pitkään aikaisemmin oli, ei ehkä voinut edellyttää niin sanottuja fiksuja menettelytapoja. Läheiseltä taholta oli tullut yllättäen lunta tupaan. Äiti koetti ymmärtää ja tukea, mutta isä oli sanonut jyrkästi, että hän oli tehnyt väärin. Jarmo oli kunnon mies, eikä sitä olisi saanut jättää. Karrista hän ei ollut uskaltanut sanoa edes äidille, sillä hän tajusi, että Karri oli vain katalysaattori, prosessin tarvitsema alkusysäys. Ei siitä kuitenkaan mitään olisi tullut. Siinä missä Jarmo oli pari kolme yötä viikossa poissa, olisi Karri ollut kaikki viikot ja välillä viikonloputkin.

Paras oli keskittyä vain siihen, mikä jäljellä oli. Hänellä oli sentään kaksi ihanaa lasta, ja heidän eteensä hän halusi nyt kaikkensa antaa. Lapsilla oli isäkin, mutta Heidi ei ollut varma, tuleeko siitä seikasta olemaan lapsille mitään apua. Jotain oli nyt pielessä, kun se oli alkanut temppuilemaan kummasti. No, oppisipahan, kun menisi jonkun aikaa tapaamatta lapsia. Hän aikoi nimittäin taistella sen puolesta, ettei laittaisi lapsiaan holtittoman isän hoitoon tästedes.

Yksinhuoltajan elämä ei ole helppoa.

Sitä ei kai voi välttää

Ennen kotiin saapumista Jarmo seisoskeli vielä hetken kadulla. Tuossa oli hänen kotinsa, hän oli sen vaimonsa kanssa ostanut. Hän itse oli siihen lukemattomat työtunnit käyttänyt tehden itse sellaisia korjauksia ja kohennuksia, joihin hänen oma ammattitaitonsa riitti. Alkuun kaikki vapaapäivät olivat sellaisiin töihin menneet. Oli rempsottavia ovia, oli maalaamista. Tekipä Jarmo elämänsä ensimmäisen tapetoinninkin lastenhuoneeseen, ja hyvähän siitäkin tuli. Vanhat kylmät komerot hän kävi läpi yhden kerrallaan, ja saattoi he nykyaikaisiksi, toimiviksi säilytystiloiksi minibudjetilla.

Talo oli rakennettu 1950- luvulla, ja tottahan puolen vuosisadan aikana oli kaikenlaista kulumista ja muutakin tapahtunut. Energiaremonttia oli tehty onneksi vasta 1990- luvulla, joten homepelkoa talossa ei pitänyt oleman. Suurin murhe oli ollut se lämmitysremontti, joka pienensi lopulta asumiskustannuksia, mutta murskasi Heidin unelmat paremmasta keittiöstä. Kyllä sekin tähän vielä saataisiin.

Kylmä tuntui hartioissa, joten hän jatkoi matkaa, nousi portaat ja avasi ulko-oven. Hän jätti päällysvaatteensa eteisen naulakkoon, ja meni keittiöön, jossa Heidi joi kahvia Niina- ystävättärensä kanssa. Niillä tuntui olevan hauskaa, ja tervehdykseen Heidi tuumi vain ”ai sä tulit”, ja jatkoi juttua Niinan kanssa.

Jarmo meni olohuoneeseen, jossa lapset olivat katselemassa Nalle Puhia. Erityisesti Hannalle Puh oli tärkeä, ja kyllä Jarikin siitä piti.

- Iskää, hihkui Jari, ja kapusi syliin.

Siinä taas sai ihmetellä lapsen hentoisia sormia ja kirkkaita silmiä, kun kerrottavaa oli taas vaikka kuinka paljon. Hannakin kävi kertomassa päiväkotikuulumiset. Jarmo viihtyi lastensa kanssa erinomaisesti. Hän ei heihin tuskastunut.

Keittiöstä kuului naisten nauru, niillä siis tuntui olevan mukavaa. Jarmo oli siitä mielissään, sillä liian paljon oli viime aikoina Heidillä ollut hapan tai peräti murhaava ilme. Jospa se vaikka siitä luulotaudistaan alkaisi vapautua, mietti Jarmo samalla, kun keinutti lapsia vuoron perään siten, että lapsi istui säären päällä, ja isä ojensi jalkaansa suoraksi. Välillä hän nosti näitä korkealle, eikä lasten riemulla ollut rajoja.

- Isi, jano.

- Otaks mehua?

- Joo, otan!

- Mullekin mehua, vaati Jari.

- Oottakaa, iskä hakee.

Keittiössä vallitseva vilkas juttelu vaimeni Jarmon mennessä sinne kuin veitsellä leikaten, ja naiset loivat merkitseviä silmäyksiä toisiinsa. Jarmo otti kaapista lasit, jääkaapista mehua, ja kaatoi. Ensin hän oli aikonut sanoakin jotain, mutta tajusi välittömästi, että häntä ei keskusteluun kaivattu. Sekä Heidi että Minna katsoivat ikkunasta ulos, ja kun hän meni takaisin olohuoneeseen, kuului naurunpurskahduksia, ja keskustelu virisi yhtä vilkkaan iloiseksi kuin äskenkin.

- Siitä sit vaan, tuumi Jarmo mielessään, ja keskittyi lapsiinsa.

Elokuva loppui, ja kellokin osoitti jo melkein iltayhdeksää. Ovi oli hieman aiemmin kolahtanut, ja Jarmo ajatteli Niinan lähteneen ja Heidin menneen lukemaan tai selaavan nettiä. Jarmo meni lasten kanssa alakertaan kylpyosastolle, pesi lapset ja itsensä, puki lapsille pyjamat ja käski niiden harjata hampaansa. Samalla hän kävi itse suihkussa. Suihkussa käytyään hän puki itselleen yövaatteet, ja lähti lasten kanssa nousemaan yläkertaan. Heidi ei ollut nettiä selaamassa, joten kaipa se oli mennyt sitten nukkumaan. Jarmo meni lasten kanssa niiden huoneeseen, luki niille iltasatua, ja pian lapset nukahtivatkin. Äitiä ne kyselivät, mutta Jarmo sanoi sen menneen kai Niinan kanssa ulos.

Mies kömpi makuuhuoneeseen, otti hetkeksi kirjan, ja mietti, pitäisikö soittaa Heidille ja kysyä, että missä tämä olisi. Mutta sitten hän harkitsi paremmaksi antaa sen olla rauhassa, viesti hänen kotiin tultuaan oli niin selvä.

***

Kevättalvi oli jo pitkällä. Sen huomasi siitä, että etelässä aurauspenkat alkoivat alentua silmissä, ja kulottunut ruoho alkoi pilkahdella tienposkessa. Pohjoisemmassa oli toki vielä täysi talvi, ja päiväsaikaan ajaessa aurinkolasit olivat lähes pakollinen varuste.

Jarmon mieleen aurinko ei paistanut. Kotona meni edelleen todella huonosti. Lapsetkin oireilivat. Nyt viisivuotias Hanna, joka oli ollut vielä vuodenvaihteen tienoilla reipas tyttö, oli tullut itkuiseksi ja jo lähes loppunut yökastelu oli alkanut taas. Jari oli kerran hänen kieltäessään poikaa pahanteosta sanonut häntä paskajaakoksi. Ei pienintä epäilystä, keneltä se oli sen oppinut.

Tuntui kurjalta. Miten vaimo saattoikin pilata sekä oman että hänen, mutta myöskin lastensa elämän pitämällä jatkuvaa vihanpitoa? Mitä häneltä oikein vaadittiin? Oli ollut vaatimuksia ja valittamista. Koskaan ei pääse mihinkään. Aina vain koti, aina vain pyykkiä ja lastenhoitoa, ruuanlaittoa. Ei mitään mukavaa vaihtelua, vain niitä saatanan lainanlyhennyksiä. Uudet keittiökaapit olivat varsin kohtuullinen vaatimus, ja ne saataisiin ehkä syksyllä. Vai saataisiinko? Jarmosta tuntui, ettei hän enää kauaa jaksa. Useamman kerran oli tuntunut kotiin mennessä kuristusta kurkussa. Heidillä oli aina hänen kotiintuloiltana joku naistuttavansa kylässä, ja yhtä säännöllisesti kävi niin, että hänen itsensä tullessa paikalle nämä alkoivat pyöriskellä selin häneen, ja vastata hänen mahdollisiin kysymyksiinsä korkeintaan ynähdyksillä. Usein nämä naisistunnot päättyivät vielä siihen, että Heidi lähti ulos, ja hengityksen hajusta päätellen kävi baarissa noina iltoina.

Hän oli joskus maininnut asiasta, mutta Heidi oli puolustautunut, että kai hän edes joskus saa ystäviensä kanssa pitää ihan omaa elämääkin. On ne lapset yhtä paljon isänsäkin hoidettavia kuin äidin. Vai mitä mieltä Jarmo asiasta oli. Jarmo sanoi että käy toki, jos se kerran on tarpeellista. Toisaalta, silloin kun oltiin kotona oman perheen kesken, Heidi joko murjotti tai sitten oli Jarmolle niin pistävän ilkeä, että joskus piti lähteä yönselkään pois kotoa. Niin paljon pisti vihaksi. Jarmolla oli sellainen vakaumus, että naista ei saa lyödä missään olosuhteissa. Mutta Heidi osasi ilkeillä hänelle niin tehokkaasti, että vaihtoehtoja oli ainoastaan kaksi. Joko lyödä tai lähteä pois tilanteesta. Hän valitsi aina jälkimmäisen, sillä hänen tiedossaan oli se, miten heikoilla hän olisi, jos hän osoittaisi pientäkään väkivaltaisuutta. Että oikeastaan hänen oli mukavampi olla kotona niinä iltoina, kun vaimo piti iloa ystävättäriensä kanssa, ja lähti vielä milloin lenkille, milloin baariin. Silloin hän sai olla rauhassa lastensa kanssa.

Joskus katkerimpina hetkinään Jarmo huokaili, että henkistä väkivaltaa saavat vaimot käyttää ilman minkäänlaista rangaistuksen pelkoa rajattomat määrät, ja jos siinä pinna palaisi ja nyrkki heilahtaisi, muuttuisi riivinrautaämmä miehensä väkivaltaisesti pahoinpitelemäksi uhriksi.

Joskus helmikuulla oli Jarmon mielessä ensimmäistä kertaa käynyt ajatus erosta. Hän oli koettanut puhua parisuhdeterapiasta, mutta Heidi oli sanonut, ettei se terapia miksikään Jarmon jatkuvaa valehtelua muuttanut. Mutta Jarmo ei oikein sulattanut ajatusta siitä, että joutuisi eroon lapsistaan. Sillä selvää on, ettei pitkää siivua ajava autonkuljettaja ainakaan huoltajuutta saisi, kun toisella vanhemmalla oli kuitenkin päivätyö. Ja miten tapaamiset saisi, ei hän viikonloppuja ollut läheskään aina vapaalla. Työvuorot menivät miten menivät. Niinpä hän päätti vain kestää, ja puri hammasta. Tottapa kuiva rikka aikanaan karisee, oli isoisä joskus eläessään sanonut. Eivät Heidin epäilyt ja syyttelyt voineet jatkua, kun niihin ei ollut minkäänlaista syytä. Ei ainakaan vielä.

***

Huhtikuulla Oulun päässä tuli tiskille iltavuoroon mukavanoloinen nainen. Hänen kanssaan Jarmon tuli aina jutelleeksi, ja Saara – se oli naisen nimi - kysyi joskus, miksi Jarmo on aina niin totinen. Ei koskaan hymyile, vaan aina naama peruslukemilla.

Aluksi Jarmo vastaili vain jotain, mutta aika pian hän alkoi puhua Saaralle asioistaan. Avioliitostaan, lapsistaan. Saara kuunteli, ja sanoi hänen olevan hyvän isän ja hyvän miehen. Jarmo ei ollut asiasta ollenkaan niin varma. Ennen pitkää oltiin siinä tilanteessa, että he soittelivat toisilleen Jarmon pitkien ajorupeamien aikana. Ja niin kuin tukki ajelehtii pikku hiljaa joen mukana, ja lopulta joutuu putoukseen, tuli sekin kerta, jolloin heidän välillään tapahtui se, mikä toisistaan pitävän miehen ja naisen välillä tapahtuu, jos jommallakummalla tai kummallakin on täyttymätön hellyyden ja läheisyyden kaipaus. Sitä ei kai voi välttää. Jarmon ja Heidin välillä aviollinen kanssakäyminen oli loppunut joskus myöhäisenä edellissyksynä, ja nyt elettiin jo toukokuun loppua seuraavana vuonna.

Saara oli lähdössä vuorosta, kun Jarmo haahuili kevätiltaa katsellen autonsa vaiheilla. Se ajoi autonsa kohdalle, ja sanoi, että hänenkin luonaan voisi yöpyä. Juuri edellisiltana oli taas ollut niitä iltoja, jolloin Heidi oli taas kahden ystävättärensä kanssa sulkenut hänet ulkopuolelle ja häipynyt baariin. Hieman sydän pamppaillen ja aavistaen, miten käy, Jarmo oli suostunut. Ajettiin Raksilan kaupunginosaan, ja katsottiin, että varttia vaille kuusi lähtevällä bussilla ehtisi ajoissa terminaalille. Sitten katsottiin asunto. Saaralla oli kahdeksan ja kymmenen ikäiset pojat, jotka olivat äidin iltavuoroviikoilla isänsä luona toisella puolen kaupunkia. Heillä oli yhteishuoltajuus, pojat pystyivät käymään koulunsa kumman tahansa vanhempansa luota. Mitään suurempia ristiriitojakaan ei ollut. Että hyvin hänelle oli käynyt.

Aamulla Jarmo heräsi viideltä, ja nousi hiljaa ylös. Hän keitteli kahvia, katseli vieraan naisen kotia ja huushollia, ja tunsi syvää katumusta. Nyt hän oli sitten antanut Heidille aiheen olla ilkeä ja vihainen ihan oikeasti. Kun hän tämän joskus saa suoraan tunnustettua, niin ero tulee ilman muuta.

Mielessään hän näki isävainajansa Heikin vihaisena sanomassa: ”Minkälainen mies sinä oikein oot?!” Niin se oli sanonut Hannu-sedälle, kun tämä oli komennushommissa ollessaan sekaantunut vieraaseen naiseen ja sotkenut elämänsä perinpohjaisesti. Isä oli periaatteen mies, ja Jarmo oli kuvitellut olevansa vähintään isänsä veroinen, mutta nytpä oli hänet punnittu ja ylen kevyeksi havaittu.

Saara heräsi ja venytteli kutsuvasti vuoteessaan, mutta Jarmo sanoi että hänen pitäisi mennä. Saara lupasi soittaa päivemmällä, mutta Jarmo toivoi, että voi kun ei soittaisi. Voi kun tätä ei olisi ollutkaan. Voi kun tämän saisi tekemättömäksi.

Mutta soittihan se Saara. Puheli viisaasti ja ymmärtävästi, sanoi, että ei Jarmon tarvitsisi hävetä. Kuka tahansa mies tuosta tilanteesta luisuu lohtua hakemaan toisesta sylistä. Ja syli olisi edelleen avoin hänelle, jos Jarmo vain tahtoisi.

Sinä iltana askeleet pyörävajalta ulkorappusille tuntuivat erityisen raskailta. Lapset leikkivät pihalla, ja Heidi ja Niina pitivät sitä normaalia kerhoaan puutarhatuoleilla istuen. Olivat kumpikin pukeutuneet kesäisiin, sillä Turussa oli jo kaksikymmentäkolme astetta lämmintä.

- Isii, mennään hiekkalaatikolle, jooko, hihkui Jari, ja sehän toki Jarmolle sopi. Hannakin tuli, ja alettiin rakentaa hiekkalinnaa. Pihakaivosta Jarmo pumppasi vettä, ja kun jompikumpi lapsista katsoi kirkkailla silmillään isäänsä, tuntui sisuksissa niin kuin puukkoa olisi käännetty.

***

Kesäkuun toisella viikolla Jarmo tunnusti. Heidi suhtautui jääkylmän ylpeästi, ja sanoi ettei se hänelle mikään yllätys ollut, kyllä hän on tiennyt jo kauan, millainen valehtelija ja huoripukki Jarmo on.

Eipä siinä rehellinen mies osannut puolustautua. Ainoastaan hän pyysi ja kyseli, että eikö tätä voitaisi jotenkin sopia, sillä perhe oli hänelle kaikki kaikessa.

Heidi sanoi mittansa olevan täysi, ja että jos kerran perhe olisi ollut muka kaikki kaikessa, niin kaipa hän jo ennen näitä päiviä olisi sen jotenkin näyttänyt. Sensijaan mies oli huidellut maailmalla jo vuosia ties mitä poissaoloiltoinaan touhuten. Lisäksi Heidi ilmoitti laittavansa eron vireille hetimmiten, Jarmo saisi puhelun asianajajalta aivan lähipäivinä. Samoin lasten huoltajuusasiassa tulisi käynti viranomaisten luona lähiaikoina.

Jarmon loma alkoi juhannukselta. Hän kysyi nöyrästi Heidiltä, voisiko hän lasten kanssa käydä Keski-Suomessa lomansa alkajaisiksi. Heidille se sopi, ja niin he nousivat Hannan ja Jarin kanssa junaan heti juhannuksen jälkeen. Minna-mummo oli luvannut tulla Jyväskylän asemalta heidät hakemaan, mutta Jarmo sanoi heidän pääsevän paikkakunnalle kätevästi pikalinjassa.

He viettivät Minna-mummon luona kaksi päivää. Jari kertoi tuloiltana tilanteensa, ja pyysi itkien äidiltään anteeksi sitä tylyyttä, mitä oli tälle vanhempiensa eron aikana osoittanut. Minna ei paljoa osannut sanoa, epäili vain, ettei ehkä miniälläkään ollut ihan kaikki kohdallaan, kun oli tilanteen sellaiseksi ajanut. Jarmo näet kertoi koko tarinan, kun lapset nukkuivat, ja he istuivat keskikesän leppoisassa illassa Minnan keittiössä.

Nyt hän joutuisi muuttamaan pois kotoaan. Myyntiin se varmaan laitettaisiin, ei hän sitä yksikseen pitäisi, eikä Heidi pysty. Katsotaan nyt. Ankea oli sekin lähdön hetki. Minna vei heidät Jyväskylään asemalle, ja Jarmo lapsineen nousi Turun junaan.

***

Loppu kesälomasta meni kuin painajaisessa. Heidi oli nukkunut koko kesäkuun lasten kanssa ylhäällä, Jarmo olohuoneen sohvalla. Heidi laittoi ruuan itselleen ja lapsilleen, Jarmo kävi kaupungilla syömässä. Lapset ymmärsivät, että isi on tehnyt jotain pahaa, ja niin ajatteli Jarmo itsekin. Hän sai vuokrattua lopulta yksiön Raisiosta, ja muutti sinne ennen lasten kanssa tehtävää Keski-Suomen reissua. Paljoa ei hänellä tavaraa ollut. Omat cd-levynsä hän otti, ja vaatteensa. Viihde-elektroniikan ja tietokoneen hän jätti Heidille ja lapsille. Astioita Heidi laittoi joitakin mukaan. Ne, jotka he olivat häälahjaksi Minna- mummolta saaneet, Heidi ei tykännyt niistä.

Kesä oli kaunis. Silti loman päivät muuton ja Keski-Suomen reissun jälkeen menivät Jarmolta pääasiassa sisällä. Hän kävi hakemassa Gigantista halvimman digiboksin ja kierrätyskeskuksesta tv:n ja laittoi verhot kiinni, kaihtimet alas ja katseli televisiota niin kauan, kuin sieltä jotain ohjelmaa tuli. Sitten hän alkoi nukkumaan, herätäkseen samanlaiseen seuraavaan päivään. Sen verran hän kävi ulkona, että kävi hakemassa jotain syötävää. Yhtenä päivänä hän oli pari tuntia neuvottelemassa Heidin asianajajan kanssa osituksesta. Heidi ei ollut halukas ottamaan taloa, mutta jos Jarmo sen pitäisi, täytyisi hänen maksaa puolet sen arvosta vaimolleen. Jarmo mietti, että siitä tulisi vielä kohtuuttoman suuri velkataakka, josta hän ei selviäisi. Hän kysyi, voidaanko asia tehdä niin, että talo myydään, velat maksetaan, ja vaikka siitä jäävän summan saisi sitten Heidi kokonaan. Asianajaja uskoi sen käyvän, ja niin laitettiin asunto myyntiin.

Se meni kaupaksi pian. Kauppakirja allekirjoitettiin heinäkuun alkupäivinä, ja Heidi sai kuin saikin jonkun verran rahaa, ja Jarmo huokaisi helpotuksesta. Pääsisi sentään jonkinlaiseen alkuun. Se kuului saaneen vuokrattua asunnon jostain Haarlasta, ja oli muuttamassa sinne kaksioon heinäkuun alussa. Jarmo tarjoutui kuljettamaan muuttokuorman, jos Heidi saisi hankittua talkoomiehet. Heidi suostui siihen ilomielin, sillä Jarmo saisi auton työpaikaltaan maksamalla sen käyttökustannukset.

Avioeropaperit oli allekirjoitettu loppujen lopuksi yhdessä, ja Heidi oli vienyt ne käräjäoikeuteen. Heti loman loputtua Jarmolle tulikin postissa päätös harkinta-ajasta sekä lasku, joka piti maksaa kolmen viikon sisällä. Melko pian sen jälkeen sai hän kutsun sosiaalitoimistoon keskustelemaan lasten huoltajuudesta.

Nehän ovat sellaisia reissuja, ettei niitä mielellään juuri muistella. Lopputulemana oli se, että Jarmo saisi maksaa Heidille ihan tuntuvan summan joka kuukausi. Lain mukaan tämän kokoisista tuloista meni näin ja näin paljon. Minkäpä Jarmo lakipykälille voi, eikä hänellä ollut haluakaan niitä vastaan lähteä taistelemaan. Survottu aikanaan mikä survottu, ja ei auta kuin naurussasuin sitä iloa nyt maksaa. Huoltajuudesta hän ei edes haaveillut. Mitenkä hän, pitkää siivua ajava rahtari, pystyisi yksinään lapsistaan huolehtimaan? Eiköhän vain kuitenkin niille ole parempi olla äitinsä kanssa.

***

Jarmo siis jatkoi entistä työtään. Piti yhteyttä Saaraan, joka alkoi suhtautua häneen viileästi. Lopulta joskus alkusyksystä sanoi, että haluaisi lopettaa koko suhteen. Jarmo suostui, ja jäi miettimään, mistä tässäkin oli kysymys. Jotenkin häntä oli alkanut piinata kysymys, onko missään mitään järkeä.

Mutta hyvin pian toivottomuuden jälkeen tuli se ajatus, että kärsitään nyt, on se joskus tehnyt komeatakin.

"Tää on vain miehen elämää/ei sen enempää", hoilotteli Jarmo sänkisellä turvalla ajellessaan pitkää siivuaan.

Ja vuosikin vaihtuu

Kun Jarmo tapaninpäivän iltana poljeskeli terminaalille, tunsi hän pientä helpotusta. Sen jälkeen, kun hän alkukuusta joutui viipymään kolarin takia lähelle puolta yötä, ei Heidi ollut lopettanut epäilyksiään ja syyttelyitään valehtelusta. Se loukkasi. Keskusteluyritykset kilpistyivät joko hiljaisuuteen tai sitten "äläpä tuputa niitä satujas mulle"- tuhahdukseen.

Kotona ollessa Jarmo oli alkanut pitää kännykkää äänettömällä. Oli nimittäin niin, että viestin piipatessa Heidi alkoi hymyillä pirullisesti, ja sanoa että mene toki vessaan lukemaan viestisi. Jarmo oli sanonut tuohtuneena, että hänen puolestaan puhelinta saa katsoa ihan vapaasti, ei se niin yksityinen ole. Mutta jo ne ilkeät piikit tuntuivat etenkin töistä tulon jälkeen niin sietämättömiltä kohtuuttomuudessaan, että hän laittoi mieluummin puhelimen äänettömälle ja jätti sen takin taskuun kotiin tultuaan. Hullultahan se sellainen tuntui, mutta hän ei enää tästä asiasta jaksanut tai halunnutkaan jaksaa kinata.

Näitä miettiessään hän saapuikin jo perille, ja otti led-lampun irti pyörästään, ja laittoi sen säilöpaikkaansa. Terminaalilla oli tavallinen meininki. Tervehdittiin, kyseltiin että mites joulut, noustiin autoihin ja lähdettiin kukin tahoilleen, kukin omaa määränpäätään kohti. Maantiellä oli vilskettä, sillä joulun paluuliikenne oli tosissaan käynnissä. Turusta lähtiessä loiskui loska, mutta jo parinsadan kilometrin jälkeen alkoi pakastua, ja sai olla tarkkana tienpinnan kanssa. Mitä pohjoisemmaksi ajoi, sen talvisemmaksi kävi keli. Näin se aina menee.

Pimeässä talvi-illassa loisteli silloin tällöin pihoja jouluvalaistuksessaan, jotka viikon parin kuluessa koottaisiin pois. Elämä palaisi normaaleihin uomiin. Alkaisivat ne reikäleivät, jotka ovatkin parasta aikaa. Pitkissä pyhissä on se huono puoli, että jotenkin lapsuuden ihanat muistot siitä, ettei tarvitsekaan raahautua kouluun eikä isän töihin, olivat jääneet päälle, ja sitä odotti leppoisuutta ja rauhallisuutta niiltä. Mutta eihän Jarmolla ollut sellaista ollut enää vuosiin. Silloin, kun Hanna oli ollut pieni, oli jotain sellaista vielä ollut, oltiin käyty kävelyllä, syöty hyvin ja kyläilty. Jotenkin myöhemmin kaikki tuo oli liukunut hallitsemattomaksi kaaokseksi, ahdistukseksi ja keskinäiseksi kiukutteluksi, jota yritettiin lasten takia hillitä. Sitten nukkumaan mennessä sähistiin toisilleen vihaisina, ulospäästämätön ahdistus kumuloituneena.

Arjessa oli sentään aina se kaksi päivää kerrallaan verraten vapaata oloa, ja Heidin mentyä töihin myöskin vapailla päivien ajat - elleivät vapaat sitten sattuneet viikonloppuun. Jarmo oikein kauhistui, kun tarkemmin alkoi miettiä tätä ajatusta. Tosiaankin. Koti, jonka pitäisi olla lepopaikka, olikin tulehtuneen suhteen taistelutanner. Ja ihminen, jonka piti olla rinnallakulkija, olikin viholliskenraali, joka säälimättä ampui ja sinkosi sanojen myrkkyä hänen arimpiin kohtiinsa.

Parisataa kilometriä ennen Ouluun saapumista soi puhelin, ja Heidi ilmoitti, että uudenvuodenaattona hänen työkaverinsa Kaija miehensä Laurin kanssa tulisi heille aattoa viettämään. Että tiedät, saat olla kotona, jos et ole sinne toiseen päähän jotain sopinut. Jarmo sanoi, ettei hänellä ole mitään salailtavaa. Hän olisi toki kotona ja illan isäntä, mutta Heidi saisi pikku hiljaa lopettaa nuo joutavat puheet, sillä ne ärsyttävät. Tietenkin koko keskustelu meni nillittämiseksi puolin ja toisin.

***

Jarmo tuli uudenvuodenaattona kotiin hyvissä ajoin, kävi suihkussa ja laittoi siistimmät vaatteet päälle. Iltakahdeksalta tulivat vieraat, ja Jarmo oli heitä vaimonsa rinnalla ottamassa vastaan. Juotiin tervetuliaislasilliset viiniä, mentiin olohuoneeseen juttelemaan. Jarmokin yritti osallistua keskusteluun, vaikka vieraat häntä selvästi aristelivat. Heidi kumosi järjestään hänen puheensa ja vastusti hänen mielipiteitään. Aina kun mahdollista, nälväisi jotain nolaavaa. Sen taidon se kyllä osasi, voidaan sanoa, että vaimo oli vilttihattuilun suurmestari.

Sitten lapset alkoivat olla unisia, ja Jarmo tarjoutui viemään ne nukkumaan. Heidi sanoi, että siitä vaan, ja Jarmo otti lapsia kädestä kiinni kumpaakin, ja meni yläkertaan. Hän riisui kummaltakin päällysvaatteet, puki yöpuvut, irrotti hellästi Hannan tukasta pompulat, peitteli kummankin vuoteeseensa ja otti Suuren satukirjan esille, ja alkoi lukea satua Lumikuningattaresta. Alakerrasta kuului vapautunut nauru, ja Jarmo oli tyytyväinen. Ehkä tänään olisi sittenkin yksi vähän vapaammalla mielellä oltava ilta.

Hän viivähti nukkuvien lastensa luona vielä tovin, sillä jotenkin hänelle oli tullut sellainen olo, ettei alakerran seurue juuri häntä kaipaa. Lopulta hän lähti laskeutumaan portaita, ja töminän kuullessaan muu seurue rauhoittui juttelemaan tavallisesti. Jarmo liittyi seuraan, otti lasiinsa punaviiniä, istui nojatuoliin ja alkoi ottaa osaa keskusteluun.

Lauri kysyi jotain siitä, miten Jarmo pystyy ajamaan sellaista valtavaa autoa talvikelissä. Jarmo yritti selittää, mutta Heidi alkoi pistää väliin omia huomautuksiaan:

- noin se meidän mestarikuski ajaa, niih! - kyllä pitäis tuolla tiellä olla kaikki tuommoisia, ei varmaan olis yhtään onnettomuuksia. Sellaisella sössöttävällä äänellä, jolla puhutaan vaikka kissoille tai koirille.

Jarmo katsoi parhaaksi vaieta, ja kohotti lasin huulilleen. Heidi nousi, sanoi käväisevänsä vessassa. Lähtiessään hän tunki kaksi sormeaan Jarmon sieraimiin, ja väänsi.

- Niin, tässä se meidän mestarikuski selittää satujaan.

Jarmo katsoi hölmönä sen perään, ja ihmetteli itsekseen, mikä sitä vaivaa. Hän nousi, kiitti vieraita seurasta, ja sanoi, että ikäväkseen hänen täytyy nyt poistua. Oli hauska tutustua, pitäkää mukava ilta, ja toivotti vielä hyvää uutta vuotta.

- Samoin.

Lauri katsoi häntä vähän hölmönä, Kaijan ilme oli arvoituksellisempi.

Jarmo nousi yläkertaan, kurkisti lastehuoneeseen, ja varmisti, että kumpikin pienistä nukkuu. Parin lasillisen jälkimaku suussaan hän paneutui levolle, eikä kuullut, kuinka alakerrassa ilonpito jatkui taas entisellään. Ei hän kuullut sitäkään, kuinka seurue lähti baariin.

Aamulla hän heräsi jo seitsemältä, ja Heidi näkyi jossain vaiheessa tulleen nukkumaan. Vaatteensa se oli viskonut lattialle, noussut yläkertaan kengät jalassa, ja potkaissut ne ikkunan alle patterin viereen. Lämpöpatteri näkyi polttaneen niiden pintaan jäljen, ja varovasti Jarmo siirsi saapasta vähän kauemmas patterista, ettei vahinko enää suurenisi.

Hän meni keittiöön, laittoi kahvin tippumaan. Pian kuului lasten askeleet, ja ne tulivat hänen kanssaan keittiöön.

- Missä äiti on?

- Äiti nukkuu vielä. Annetaan nukkua, jooko?

Molemmat lapset nyökyttivät innoissaan päätään.

Jarmo keitteli puurot, syötti lapset, joi itse kahvit. Sen jälkeen hän puki lapset, ja lähti niiden kanssa ulos. Otettiin pulkat lapsille mukaan, ja mentiin mäkeen. Siellä saatiin olla kolmisen tuntia, kun Heidi soitti, ja tiedusteli kiukkuisena, oliko Jarmolla tarkoitus tappaa lapset nälkään. Jarmo sulki puhelimen, laittoi sen taskuunsa. Hänen mittansa alkoi olla täynnä. Heidiltä tuli tekstiviesti, että täällä olisi ruokaa, jos se kelpaisi.

Hän sanoi lapsille, että nyt on lähdettävä kotiin. Matkaa oli vähän reilu kilometri, ja kotiin päästyään hän riisui lapsilta haalarit, ja vei ne alakertaan. Itse hän lähti samantien ulos, sillä hän ei voinut taata käyttäytymistään vaimonsa nähdessään. Niin loukkaavasti se oli illallakin häntä säännönmukaisesti nolannut ja vielä nenästä vääntänyt. Jos hän olisi sen tänään hereillä nähnyt, hän olisi voinut vaikka lyödä sitä. Ja silloin hän olisi heikoilla, ihan kokonaan vaimonsa ja sosiaalitanttojen armoilla. Vaimon johdonmukaisesti viimeiset viikot harjoittama henkinen väkivalta ei siinä savotassa mitään merkitsisi.

Ankarasti hän mietti, mihin menisi. Baariin nyt tietty voisi aina mennä, mutta aamulla olisi lähtö ajoon, eikä hän isänsä tapaan sietänyt edes itseltään sitä, että viinan takia olisi töistä pois. Siinä kävellessään hän kuuli torven tööttäyksen, ja muuan työkaveri siinä toivotteli hyvää uutta vuotta, ja kysyi, mihin hän oli menossa. Jarmo sanoi, että jos jostain kyljen tilan löytäisi, niin olisi hyvä.

- Menikö äiteen kanssa sovut rikki, kyseli viisissäkymmenissä oleva Hakkarainen, kun lykkäsi vaihdetta pesään ja lähti ajamaan.

- Niin voidaan sanoa, joo.

- No, niinhän ne meni mullakin joku vuosi sitten, ja minun luokse pääsee kyllä yöksi, jos sohva kelpaa.

Jarmo hyväksyi tarjouksen ilomielin. Hän sulki kännykkänsä kokonaan, ja avaisi sen vasta aamulla liikkeelle lähdettyään ja saatuaan puhelimen latausjohdon päähän. Hautukoon saakelin lehmä omissa liemissään...

***

Kerrankos sitä ihmisillä, etenkin aviopareilla, riitoja on. Huonojen tunteiden tuleminen pintaan on normaalia, ja sanotaan välien selvittelyn puhdistavan ilmaa. Arjen pyörityksessä, siinä työn, kodin, perheen ja ympäröivän yhteisön erilaisissa vaatimuksissa ja ristiriitaisissa olosuhteissa kertyy paineita, jotka on saatava purkaa jotenkin. Ja useimmiten kohteena on oma puoliso, koska sen pitäisi olla se kaikkein tärkein, turvallisin ja luotettavin ihminen maailmassa. Kenellekä sitä sappensa likaviemäriä keventäisi, ellei hänelle?

Ja silloin tällöin käy niin, että ryöpyn osakseen saava erehtyy luulemaan, että hän itse on tuon ryöpyn aiheuttaja, hän on tehnyt jotain, jonka toinen kokee vääräksi , kun se tulee silmille milloin mistäkin asiasta.

Tuollainen tyyppi, jota kutsuttakoon tässä vaikkapa syyllistyjäksi, ottaa tuon tavallisen ja vaarattoman purkauksen pahana tapahtumana, johon hän on vastuullinen. Ehkä hän pelästyy toisen ollessa vihainen sitä, että tämä vaikka hylkää. Niinpä syyllistyjä painuu mahdollisemman pieneksi ja huomaamattomaksi, ettei tuo toinen vain saisi syytä suuttua häneen ja pakata tavaroitaan.

Toisaalta jokaisessa oleva itsekkyys alkaa kapinoida, että onpas minulla pieni tai jopa ihan olematon tila elää. Kun ei sitä kertaa kotiin tule tai jotain tee, ettei toinen huuda ja raivoa. Vaikka niin ei oikeasti olisikaan, niin siltä se silti tuntuu.

Kuinkahan usein parisuhdeneuvojat yrittävät tällaisia umpisolmuja aukoa, vaihtelevin tuloksin? Onnistuvatko he useinkin?

Ja sitten on niitä, jotka vastaavat samalla mitalla, ja toinen on taas ihan hoomoilasena, että minkä ihmeen takia tuo toinen nyt tuollaista ilkeyttä harjoittaa. Ollaan ohjelmointikielellä ilmaistuna ikuisessa silmukassa.

Eikä tarvita kuin ihan muutama vuosi, kun väärillä tulkinnoilla, vedoilla ja vastavedoilla, iskuilla ja vastaiskuilla sävytetty yhteiselämä on niin pahasti säröillä, ettei siitä enää tule kalua minkäänlaisen terapeutin käsissä. On ollut liikaa väheksyntää, liikaa henkistä väkivaltaa, liikaa konkreettisia lyöntejä. Lopputuloksena on rikkoutuneita ihmisiä ja ihmissuhteita. Joku sen kestää kuin etniseen vähemmistöön kuuluva hevosen vaihtamisen, joku särkyy pahemmin.

Ihminen tulee lisääntymiskykyiseksi ollessaan henkisesti vasta lapsi. Aikuisuus alkaa tulla hitaasti, se ei ala silloin kun täytetään kahdeksantoista. Kyllähän tuollaiset parikymppiset on tosi suloisia, kun ne hallitsee elämänsä ja tietävät vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Rakastuneet ne vasta veitikoita on. Eikä se aikuisuus ala siinäkään, kun tullaan vaikkapa vanhemmiksi. Kieltämättä tässä kohdassa vastuuta on ihan pakko ottaa ainakin siitä jälkeläisestä, jos kumppanista ei jakseta.

Mutta nyt kertoja vaietkoon, sulkekoon suunsa, ja jatkakoon tarinaa, siirtyköön kärpäseksi kattoon.

***

Tammikuun toisen päivän aamu tuli vihlovan kylmänä. Jarmo heräsi tapansa mukaan neljältä. Hakkaraisella oli vapaapäivä. Jarmo jätti kaksikymppisen tiskipöydälle, viereen lapun johon kirjoitti kiitoksen yösijasta. Sitten hän meni hiljaa ovesta ulos, ja lähi kävelemään kohti terminaalia. Matkaa oli nelisen kilometriä, ja tosissaan sai mies pistellä, että lämpimänä pysyisi. Puoli kuuden aikaan hän oli terminaalilla, otti vastaan tyynesti kysymykset, että eikö fillari jaksanutkaan tänään startata. Hän väänsi vitsiä vanhoista mineraaliöljyistä keskiössä, pitäisi vaihtaa rallyformulat, niin jospa sitten.

Jarmo kiipesi Scanian hyttiin, väänsi avaimesta, ja pian tuprusi musta dieselsavupilvi pakkasilmaan. Hän jätti auton käymään, ja kävi vielä hakemassa tiskiltä sinne jättämänsä paperit. Sitten hän palasi hyttiin, ja lykkäsi vaihdetta pesään. Terminaalin pihan pakkaslumi parkui raskaan yhdistelmän alla, kun auto lähti kohti porttia ja valtatietä.

Jarmo avasi puhelimensa, ja pian se piippasi useampaakin viestiä. Hän lukisi ne ensimmäisellä tauolla, sillä hän oli niitä miehiä, jotka eivät tingi turvallisuudesta. Hän ei sitä taakkaa kantaakseen ottaisi, että olisi viestiä lukiessaan tai naputellessaan aiheuttanut toisille jotain pahaa. Paras oli keskittyä vain liikenteeseen, ja siihen, että se oma yhdistelmä menisi mahdollisimman jouhevasti ja muuta liikennettä kunnioittaen eteenpäin, ja perillekin.

Ensimmäiselle tauolle mennessään unohti hän puhelimensa autoon, ja vasta liikkeelle lähdettyään muisti että ai niin, siellähän olisi ollut viestejä. Jotenkin ajatukset olivat nyt niin syvissä vesissä uivat ja tympeät, ettei sellaiset seikat kuin onko puhelin mukana, suuria merkinneet.

Puhelin soi, ja Jarmo poimi bluetooth- kuulokkeen, asetti sen korvalleen ja vastasi. Heidi soitti, ja kysyi, missä tämä oli ollut. Jarmo sanoi olleensa Hakkaraisen luona, sellaisen viisikymppisen työkaverin. Heidi tuntui hyväksyvän, ja pyyteli vähän anteeksi uudenvuodenaaton käytöstään. Että tulisit vain kotiin huomenna, jooko. Jarmo lupasi tulla, sanoi että selvä on, ja sulki puhelimen kuulokkeen napista painaen.

Illalla Oulussa lepäillessään hän lueskeli läpi viestit. Olihan niissä monenlaista. Nimittelyä, uhkailua erolla, lopulta anteeksipyyntöä.

Seuraavana päivänä hän ajeli tavalliseen tapaansa pitkän siivunsa kotiin takaisin, nousi sitten terminaalille saavuttuaan ensimmäiseen bussiin, jolla pääsi noin kilometrin päähän kotoa. Hän jäi pois, käveli kotia kohti. Matkan varrella oli kukkakioski, ja hän mietti, pitäisikö Heidille viedä kukkia. Sitten hän muisti joskus ennen joulua huoltoaseman kahvion pöydässä kuulemansa vitsin. Muuan tukkikuski sitä kertoi rähisevällä äänellä näin:

- Oli yhdellä avioparilla oikein perusteellinen riita. Siinä revittiin kaikki luurangot, mitä kaapeissa, lattian alla tai omissa taskuissakin oli. Niin paljon oli päätä auottu, että riita kesti monta päivää. Kun jonkinlaiseen sopuun oli päästy, mies päätti töistä palatessaan ostaa vaimolleen kimpun kukkia. Hän kävikin hakemassa komean puskan, ja kotiin tullessaan ojensi sen vaimolleen. Vaimo ei ollut vielä ihan niin leppynyt, ja kysyi myrkyllisellä äänellä, että nytkös sitten pitää olla heti jalat levällään. Tähän mies sanoi hämmästyneenä, että täh, eikös meillä ole maljakoita?

Silloin sille naurettiin vedet silmissä, mutta nyt Jarmoa ei naurattanut. Eikä hän tässä pakkasessa saisi kukkia minkäänlaisessa kunnossa kotiinkaan. Jotenkin häneltä oli viime aikoina alkanut nauru ja hymykin olemaan yhä enemmän hakusassa.

Kun kotona mättää, ei enää naurata juuri mikään.

Työkeikka lumipyryssä

Ilta oli ollut harvinaisen sopuisa. Lapset oli telmineet ihan normaaliin tapaansa, maitomukeja oli kaatunut, mutta Heidi ei ollut polttanut päreitään. Jarmo oli autellut lastenhoidossa, ja perheenäiti oli saanut pyöritettyä arkirutiininsa verraten helposti ilman äitiäitiäiti - keskeytyksiä. Jarmo leikki mielellään lastensa kanssa, ja vei ne hetkeksi ulos. Sieltä palasi kaksi punaposkista lasta - oli joulukuun alku - ja hyväntuulinen isä.

Katsottiin vielä lasten kanssa Disney- klassikko Tuhkimo. Kaksivuotias Jari oli mukavan näköinen, kun se aina musiikin soidessa tanssahteli tärkeän näköisenä. Hanna rakasti tätä elokuvaa, ja vaikka olikin jo iso tyttö, otti välillä veljeään kädestä kiinni ja tanssi tämän kanssa. Tällaiset hetkethän ne ovat niitä, joita sitten myöhemmin mielellään itse kukin muistelee. Kuinka väsyneen arjen, toraisan mielialan ja huolien keskelle tulee pieni hetki, jolloin kaikki siliää, pankkille velkaa oleva summa ei tunnu musertavalta, ja puolisokin saa osakseen muutakin kuin kiukuttelua.

Heidi nojautui Jarmon olkapäähän, ja vähän aikaa tuntui melkein samalta kuin ennen. Jarmo oli sanomaisillaan, että mistäs nyt tuulee, mutta sai kiinni jo ennen sisäänhengitystä, ja tukki suunsa, tyytyi silittämään vaimonsa hiuksia. Sitten Jari kapusi syliin, ja Hannalle iski kateus. Jarmo sanoi, että hänellä on toinenkin polvi, ja riemusta hihkuen Hannakin nousi iskän syliin.

Idylli oli täydellinen. Siitä olisi pitänyt saada kuva. Heidi asian älysikin, ja kävi hakemassa kameran, ja pitkään hänen tietokoneensa näytöllä olikin taustakuvana Hanna ja Jari isänsä sylissä iloisena, isäkin myhäilevänä.

Kello alkoi olla yhdeksän, ja Jarmon alkoi olla aika vetäytyä. Ja eipä silti, lapsetkin oli laitettava nukkumaan, ja kerrankin se tehtiin yhdessä. Heidi peitteli, Jarmo otti kirjan ja luki. Suomen lasten runotar oli ollut ahkerassa käytössä. Jari nukahti melkein heti, ja pari kolme sivua Jarmo ehti lukea, kun Hannakin hengitti tasaisesti. Eipä siis muuta kuin valot sammuksiin, ja Jarmo meni makuuhuoneeseen. Heidi oli aikonut ensin mennä tietokoneelle, mutta muuttikin mielensä ja tuli miehensä viereen.

Siinä Heidi kysyi vielä Jarmon mielipidettä, voisiko hän mennä kaupan henkilökunnan pikkujouluihin perjantai-iltana. Jarmo sanoi että mene ihmeessä, sillä hän itse tiesi oikein hyvin omien menojen tärkeyden. Hän puolestaan menisi reilun viikon päästä kuljetusfirman pikkujouluihin. Sekin oli saatu sovittua. Vielä mietittiin, mitä jouluksi hankittaisiin. Sitten alkoi Jarmon puolelta kuulua tasaista tuhinaa, Heidi nousi hiljaa, ja lähti sammuttamaan tietokonetta.

Hän viipyi vielä kolmisen varttia, mesessä oli niin mielenkiintoiset jutut. Sitten hänkin nousi yläkertaan, tarkisti, että lapset nukkuvat, ja kömpi miehensä viereen.

***
Jarmo heräsi tavalliseen tapaan neljältä. Heidi hengitti tasaisesti vieressä, ja mies painoi hellästi suukon tämän ohimolle noustessaan. Se ei useinkaan enää tullut mieleen, vaan olipa vieläkin joskus sellaisia aamuja. Heidi nukkui sikeästi, joten hän nousi hiljaa, laskeutui alakertaan ja alkoi keitellä aamukahvia. Sitten hän vetäisi farkut jalkaansa, paidan päällensä, ja kävi hakemassa lehden laatikosta. Näkyi viskovan lunta, joten hän sisään palattuaan lisäsi vielä pitkät kalsarit ja varmisti, että pipo ja hanskat ovat tallessa. Niitä tarvittaisiin.

Hieman hän hätäili aamukahvinsa kanssa, sillä ehtiäkseen kuudeksi terminaalille täytyi aikaa varata kymmenen- viisitoista minuuttia enemmän. Vanhasta kokemuksesta hän tiesi, että lumikeli hidasti pyöräilyä. Siitä hän ei kyllä luopunut enää missään olosuhteissa. Kun istuu kahdeksasta kymmeneen tuntiin ratissa, nukkuu säädetyt tunnit ja ajaa kahdeksasta kymmeneen tuntiin takaisin, tekee mieli vähän reipastella. Sentään vapaapäivisin nykyisin, kun Heidi oli töissä ja lapset enimmäkseen hoidossa, kävi hän lenkillä ylläpitäkseen kuntoaan.

Hän työntyi ulos pikkupakkaseen, taivaalta tuprutteli jo melkoisesti lunta. Mielessään hän manasi, sillä se tiesi herpaantumattoman tarkkuuden vaatimusta koko pitkäksi päiväksi.
Hän otti pyörän, laittoi uuden led-lampun päälle, ja lähti polkemaan sitä tuttua matkaa, jonka hän oli polkenut kaikissa olosuhteissa niin kauan, kun hän oli pitkää siivua ajanut. Oikeammin siitä lähtien, kun hän luopui omasta kunnollisesta autostaan. Heidin käytössä olevaan japsiin hän ei ollu koskenut muutoin kun huoltaessaan tai korjatessaan sitä, kyläreissuilla hän pyysi aina Heidiä ajamaan. Hän sai sitä lajia ihan tarpeekseen töissäkin.

Varttia vaille kuusi hän oli terminaalin pihassa, vei fillarinsa samalle paikalle kuin aina aikaisemminkin. Kaverit sitä jaksoivat ihmetellä, mutta hän nauroi niille. Manninenkin, neljissäkymmenissä oleva kaveri, kantoi vyötäröllään viidenkymmenen kilon ylimääräistä painoa, mutta jaksoi kiroillen ihmetellä Jarmon reippailumissiota. Mutta Jarmo antoi sen kiroilla, ja kesti epämiellyttävätkin aamu- ja iltarupeamat. Karaistuihan siinä vain, häneen eivät pikkuflunssat purreet. Toisin kuin Mannisella, joka ajeli kahden kilometrin päästä työmaalle uudehkolla autollaan. Sillä oli selkävaivoja, flunssat vaivasivat, ja se alkoi läähättämään jo pienimmästäkin ponnistuksesta.

***
Jarmo kiipesi Scanian hyttiin, jyräytti dieselin käyntiin. Webasto oli lämmittänyt hytin, ja ikkunat olivat kirkkaat lumisateesta huolimatta. Eipähän siinä muuta kuin vaihdetta pesään, ja raskas yhdistelmä liikkeelle.

Päivä oli raskas. Keli oli äärimmäisen hankala, lunta tuprutti tuiskuamalla, ja täysperävaunullisen rekan ajaminen on kaikkea muuta kuin hauskaa sellaisena päivänä. Mutta siitä huolimatta lasti on pyrittävä saamaan ehjänä perille Ouluun. Siinä ei auta muu kuin ottaa kilometri kerrallaan, toivoa, ettei kukaan ajattele sivutieltä päätielle kääntyessään, että onhan noissa rekoissa kai jarrut. Toki suuren kuljetusliikkeen kalusto oli uusinta ja ajanmukaisinta. Jarmollakin allaan kuluvan vuoden mallia oleva uusi Scania, jossa oli kaikki mahdolliset varusteet.

Mutta hienoimmatkaan vehkeet eivät muuta keliä miksikään. Nopeutta piti tarkkailla, ja vaikka tiet olivatkin korkeimmassa kunnossapitoluokassa, ei luonnonvoimille mitään saanut. Jarmoa suututti, kun uutisissa jauhettiin silkasta varomattomuudesta sattuneiden kolareiden kohdalla teiden kunnossapidosta. Kyllä Jarmo oli jo näillä ajovuosilla havainnut sen, että ainoastaan jatkuva, herpaantumaton ennakointi auttoi sen minkä auttoi. Lisäksi joidenkin henkilöautoilla ajavien tempaukset olivat loputtoman ihmettelyn lähteitä.

Mutta Ouluun hän pääsi sinä päivänä ihan vahingoittumattomana. Oli kylläkin vajaata tuntia myöhemmin perillä kuin tavallisesti. Onneksi tällainen illalla tuleva lasti oli menossa jakeluun vasta huomisaamuna, joten näin päin ei juuri ongelmia tullut.

Seuraavana aamuna viideltä hän starttasi takaisin, ja eilinen myteripäivä oli ollut vasta alkusoittoa tänäiselle. Selvää oli, ettei hän ehtisi normaaliin aikaan perille. Hän laittoi tauolta tekstiviestiä Heidille, että kelin takia hän ei lupaa olla kotona ennen iltaseitsemää. Sentään Oulun seudulla ja Pohjanmaallakin tunnetaan Suomen talvi, joten suurempia ongelmia ei vielä sielläkään ollut. Ongelmat alkoivat suurentua etelään päin mennessä. Reilut sata kilometriä ennen määränpäätä Jarmo näki hämärtyvässä illassa lukuisia sinisiä vilkkuvaloja edessään, ja hän alkoi hiljennellä heti ne nähtyään.

Ja pian olikin pysähdyttävä kokonaan. Hän sammutti moottorin, laittoi varoitusvilkut päälle, puki huomioliivit päälleen, ja lähti katsomaan tilannetta.

Lohdutonhan se oli. Säiliörekan perävaunu oli ojassa, vetoauto oli kaatunut tielle. Lähistöllä oli henkilöauto, jonka katto oli leikattu auki, ja kuljettajan kasvoille oli laitettu happinaamari. Punahaalariset helikopterimiehet häärivät seutuvilla. Palokunnan miehiltä hän sai kuulla, että nosturiauto oli lähtenyt juuri Turusta, ja olisi paikalla puolentoista tunnin päästä se aloittaisi nostotyön. Kaksi tai kolme tuntia menisi, ennenkuin pääsisi eteenpäin. Kiertoteille pääseminen tältä kohdalta oli toivotonta. Pitkää yhdistelmää ei saisi ympäri mitenkään. Perässä oli jo kilometrinen letka.

Hän otti puhelimensa, soitti Heidille, että täällä on kolari, ja hän pääsisi eteenpäin vasta kolmen tunnin päästä. Heidi sanoi vain "just", ja sulki puhelimen. Jarmo jotenkin ymmärsi, sillä heillä kummallakaan ei näitä omia menoja, mitä Heidillä piti olla tänään, ollut liikaa. Hän yritti vielä soittaa sille, että pyytäisi jotain kaveriaan katsomaan lapsia, mutta ensin puhelin tuuttasi varattua, sitten se oli laittanut sen kai kiinni, koska operaattorin vastaaja ilmoitti, että valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Jarmo näki, kuinka ensiapuryhmä otti happinaamarin henkilöautossa puristuksissa olevalta kuljettajalta pois, ja punahaalariset helikopterimiehet kävelivät ilman kiirettä kopterilleen takaisin. Ambulanssi lähti eteenpäin, rekan kuljettaja oli lievemmin loukkaantunut.

Jarmo käveli takaisin autolleen, nousi hyttiin, ja meni makailemaan hytin takaosaan. Hän yritti vielä kerran soittaa vaimolleen, mutta sen puhelin oli edelleenkin pois päältä.

Kotiin hän ehti vasta lähellä puoltayötä, ja keittiössä istui lehteä lukien Heidin opiskelukaveri Kirsi, joka sanoi lasten nukkuvan, ja Heidin pyytäneen häntä lapsia katsomaan. Jarmo sanoi, että selvä on, ja meni nukkumaan käytyään vielä ensin kurkkaamassa lastenhuoneeseen. Hän tunsi suurta kiitollisuutta, ja paneutui makuulle omaan sänkyynsä, ja oli unessa heti.

Aamulla hänen herätessään Heidi nukkui vieressä, ja hän nousi ylös, ja laskeutui keittiöön, laittoi ykkösmaitoa kattilaan lämpenemään ja latasi kahvinkeittimen. Lehden hän haki, ja pian taapersi ja nousi syliin Hanna. Jarmo kysyi, nukkuiko Jari vielä, ja Hanna nyökytti päätään.
- Laitetaan kohta hiutaleet tohon maitoon. Saadaan hyvää puuroa. Jooko?
Tyttö nyökytti innokkaana.

Oli mukava olla kotona.

Avara tie

Jarmolla oli tullut tavaksi juoda kesällä aamukahvia vanhan talonsa portailla istuen. Siinä hän aina tuumi itsekseen asioita, katseli tavallisesti vielä nukkuvaa naapurustoaan. Se oli hänen kotoinen tuumailuhetkensä, muuten kotona ollessa lapset ja omakotiasujan puuhat veivät hänen aikansa.

Joskus olisi mukava, jos Heidikin tulisi siihen hänen kanssaan aamukahville istumaan.

Kuitenkin aika usein, jos he olivat yhtä aikaa aamulla hereillä, oli ilmanala toraisa. Ei nyt sentään kuitenkaan ihan aina. Hyvinä aamuina hän oli pyytänyt vaimoa kanssaan portaille aamukahville, johon tämä oli nauraen sanonut, että en helvetissä tule, siellä on kylmä ja hyönteiset syö. Hiertävinä aamuina oli mukavampaa pitää kommunikaatio aivan minimissä.

Ja toki useimmiten tilanne oli se, että Jarmo heräsi neljältä, jolloin muu perhe nukkui. Silloinkin hän lämpimänä aikana istui tupansa rappusilla kahvittelemassa suuresta mukista, sanomalehti viereen levitettynä. Eipä hän toki paljoa muuta kuin urheilu-uutiset siitä katsonut, mutta katsoipa sen verran kuitenkin. Uutiset kuulisi työpäivän mittaan radiosta riittävän monta kertaa.

Syyskuinen aamu oli kuulas, ja Jarmo oli pitänyt normaalit aamuseremoniansa. Hän kävi juomassa mukillisen kirpakassa syysaamussa portailla seisten, sitten hän vei mukin keittiöön, vetäisi nahkapusakan päälleen ja meni ulos. Hän otti pyöränsä, ja lähti polkemaan kohti terminaalia. Oikeastaan näin aamulla tämä olikin paras tapa kulkea tuo vajaan kymmenen kilometrin matka. Siinä sitä sai vetää raitista ilmaa, viimeiset unet karisivat silmistä pois.

Hän meni hakemaan paperit tiskiltä, rääpi suutaan toisten kanssa, ja kiipesi sitten hyttiin. Diesel jyrähti käyntiin, jarrupaineet nousivat, ja mies suuntasi aamuhiljaiselle tielle. Tutuksi tulleet maisemat tulivat vastaan, radio pölötti aamu-uutisia tai musiikkia. Joskus lähetys keskeytyi johonkin liikennetiedotukseen.

Oikeastaan sellainen merkittävämpi tie on mukavakin ajella. Jos nyt ajelu voi mukavaa ollakaan. Mutta oli siinä aina mittaamattoman monta tuntia aikaa antaa ajatusten liitää. Liikenteen ja ympäristön tarkkailu tietenkin vei oman osansa, että oikein syviin aatoksiin ei kärsinyt vajota.

Tänä aamuna Jarmo mietti sitä, että Heidi oli kuin olikin saanut jatkoa työlleen. Ei samassa paikassa, sillä kauppapuutarhassa hänen hommansa loppuisi lokakuun lopussa, kuten oli sovittu. Mutta se oli saanut vähemmän sesongeista riippuvaisen äitiyslomansijasuuden suuressa ruokakaupassa melko lähellä kotia. Ainut harmi oli se, että päiväkoti oli ihan toisessa suunnassa, ja aamuisin tulisi sellainen viidentoista kilometrin lenkki ajettavaksi sillä vanhalla koslalla.

Taannoinen takapyöränlaakerinvaihto ei ollut ainut murhe, mitä siinä oli. Katsastuksessa oli valiteltu päästöistä ja jarruista. Jarrut hän sai laitettua kotipihalla, kun osti korjaussarjat joka pyörään, mutta päästöjä ei saatu kuriin muuten kuin pajalla käyttämällä. Eihän se hirveitä maksanut, mutta velkaiselle perheelle sekin meno tuntui. Kotia oli maksettu kohta kaksi ja puoli vuotta, ja näitä vuosia riitti eteenpäin niin paljon, ettei niitä viitsitty edes laskea vielä.

Helpotusta toi sentään se, että Heidilläkin oli työtä. Syksyä Jarmo vähän pelkäsi, sillä silloin päiväkodeissa alkaa liikkua kaikenlaisia flunssapöpöjä, ja häntä jo etukäteen hirvitti ne rähinät, mitä Heidin kanssa tulisi. Siinä väännettäisiin kovasti siitä, kumpi jäisi sairastavien lasten kanssa kotiin. Huhtikuussa siitä oli käyty viikon mittainen riita, joka meni ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan sohvallanukkumisineen ja mykkäkouluineen.

Kyllä hän olisi vallan mainiosti voinut jäädä omasta puolestaan kotiin, mutta totuus ikävä kyllä oli se, että hänen työstäpoissaolonsa näkyi käytettävissä olevassa rahassa enemmän. Jäivät ylityötuntien prosentit pois, niitä tuli joka päivä. Se parempi palkka jakelulenkkiin nähden tuli sataprosenttisesti omasta selkänahasta, erosta perheestä ja lakisääteisistä ylityökorvauksista. Se vain oli niin, sen varaan oli heidän omakotiasumisensa laskettu. Hän jotenkin ymmärsi Heidin katkeruutta sen omista lähtökohdista, mutta toivoi sentään, että vaimo edes joskus näkisi kokonaisuudenkin. Sitä se ei halunnut tai jaksanut nähdä - Jarmo ei sitä tiennyt, kummasta oli kyse.

Jarmo ei pitänyt riitelystä. Mieluummin hän väistyi sivuun silloin, kun Heidillä oli huono päivä. Sen raivoaminen, kiroaminen ja huutaminen tuntui jotenkin suhteettomalta asioiden laatuun nähden. Jarmo oli ottanut isänsä esimerkikseen. Siinä oli mies, joka ei hihojaan polttanut muuten kuin tositilanteissa. Isä oli antanut äidin pitää tavalliset rähinä- , itku- ja kiroiluseremoniansa rauhassa, joskus hillitsi sen tavalla, joka herätti kunnoitusta. Se muutti asiaa siten, että äiti rähisi vain silloin, kun isä oli niillä pitkillä työmatkoillaan - eli aivan riittävästi.

Siinä Jarmo oli isäänsä huonompi, että hänen oli äärimmäisen vaikea vastaanottaa toisen paha tuuli. Jotenkin Heidin huonotuulisuus ja raivoaminen tuntui kohdistuvan häneen itseensä, ja hän koki vaimon kiukuttelut epäoikedenmukaisina, kohtuuttomina vaatimuksia itseään kohtaan. Niinpä hän vetäytyi tilanteesta pois, meni kellariin tai autotalliin askartelemaan jotain, tai otti lapset ja vei ne ulos, ollen pois niin kauan, kunnes oli pakko ruokailun tai nukkumaanmenon vuoksi palata.

Kotona odotti entistäkin piruuntuneempi vaimo, joka tavallisesti tuossa tilanteessa viskeli jo suoranaisia ilkeyksiä Jarmon niistä henkilökohtaisista ominaisuuksista, jotka Heidiä eniten ärsyttivät. Jarmo ei pisteliäille sanoille korvaansa lotkauttanut, vaan meni tavallisesti lasten kanssa niiden huoneeseen, luki niille niin kauan kunnes mukulat nukkuivat. Palatessaan hän löysi vaimon ehdottomasti selin hänen puolelleen, liikkumattomana peittoonsa kääriytyneenä. Yhä useammin hän näinä kertoina meni olohuoneeseen, ja asettui sohvalle nukkumaan.

Niinä aamuina, kun hänellä oli aikainen lähtö, hän hipsi sieltä hiljakseen keittiöön kahvinkeittoon, ja lähti äänettömästi polkemaan töihin. Heidi saattoi olla päivän soittamattakin, eikä hän ruvennut soittamaan. Syyttä roskaripin ja kiukuttelun kohteeksi tulleena hän ei keskustelua avaisi. Ikävä ja huoli tietenkin kalvoi mieltä, että miten se siellä kotona pärjää, ja että huutaakohan se taas pahan olonsa lasten päälle. Minkähänlaisia häiriintyneitä niistäkään tulee, kun äiti, jonka pitäisi olla turvallinen ja välittävä, huutaa, karjuu ja kiroilee omaa pahaa oloaan pois. Eipä pälkähtänyt miehen päähän miettiä tätä asiaa koskaan muutoin kuin näillä lähtökohdilla, ja niinpä jokaisen huonon koti-illan jälkeen työhön lähti entistä suurempaa yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta tunteva mies parhaassa iässään.

Sentään tie oli avara, vaikka kodin tunnelma olikin silloin tällöin sietämättömän kireä ja tulehtunut. Rekka-auton ahtaahko ohjaamo muuttui niinä aamuina tilaksi, lohduttoman synkeä syksyinen asfaltti turvalliseksi alustaksi liikkua vapain mielin. Nykyaikaisissa vehkeissä oli kaikki mukavuudet ilmajousineen, vakionopeussäätimineen ja ilmastointeineen. Huvikseen sellaisella melkein ajeli, joskin oli pakko myöntää, että saman reitin sahaaminen vuodesta toiseen kävi puisevaksi. Mutta tilipäivänä oli mukava ohentaa kirjoituspöydällä lojuvaa laskupinoa.

On uskomatonta, kuinka paljon omakotiasujalle tulee kaikenlaisia maksuja. On sähkölaskua, vesilaskua, katumaksuja, kiinteistöveroa, jätehuoltomaksua. Heidän talonsa lämpisi kevääseen saakka öljyllä, ja öljyä paloi vuositasolla melkoinen lätäkkö. Sitten vielä pitää koettaa kilpailuttaa sähköntoimittajia, ottaa selvää niiden tarjouksista, joiden tulkinnassa tarvitsee huomata kaikki saivartelevat yksityiskohdat. Vanhassa talossa riittää silloin tällöin kapottamista. Joskus tulee eteen asioita, jotka eivät voi odottaa. Keskuslämmityskattila hajosi keväällä. He päättivät vaihtaa suoraan sähkölämmitykseen, ja se tuli maksamaan kelpo summan. Vielä piti tyhjentää vanha öljysäiliö, ja se kaivettiin vielä ylöskin, sillä tiedossa oli, että mahdollisesti puhjenneesta öljysäiliöstä maahan valuneen öljyn aiheuttamat vahingot on kiinteistön omistajan korvattava.

Lisää velkaa piti käydä ronkkumassa, ja he saivatkin sitä, kun Heidikin oli nyt töissä. Heidi vain sai heittää haaveet uusista keittiökalusteista. Vuoden toista hän saisi tuota remonttilainaa lyhennellä, sitten voisi harkita uusia keittiökalusteita. Jarmo oli kysynyt, voisiko harkita henkilöautosta luopumista, mutta Heidi ei halunnut. Lasten kuskaaminen päiväkotiin hankalien bussiyhteyksien taakse ja sitten palaaminen takaisin töihin veisi tunnin ylimääräistä aamussa. Kun muutenkin oli jaksamisen äärirajoilla, niin halusiko Jarmo hänen viimeisenkin mukavuutensa viedä. Niin se sanoi, ja Jarmo otti silläkin kertaa lapset mukaansa ja lähti Kupittaanpuistoon tuntikausiksi.

Niinpä niin. Kyllähän suhteet vaimon kanssa saisivat toisenlaiset olla. Liian usein tulee tilanne, jossa sen nokka on solmussa, ja hän saa itse ripityksen milloin mistäkin. Sellaisistakin asioista, joihin hänellä ei ole osaa eikä arpaa. Lisäksi ei liene olemassa yksinkertaisintakaan asiaa, jonka hän kotona osaisi tehdä oikein. Hän voisi kyllä vuorollaan laittaa astiat koneeseen, ja on hän niin vapaapäivinään tehnytkin. Mutta jos hän erehtyy laittamaan ne paikalleen, niin pomminvarmasti tulee sanomista. Niinpä hän tässä hiljattain päätti omassa mielessään, ettei enää kajoa tiskausasioihin mitenkään.

Pyykkinsä hän pesi itse. Vaimo ei niihin puuttunut siitä lähtien, kun hän kerran meni läpimärkänä kotiin, ja heitti märät rytkynsä pesuhuoneen lattialle. Jarin koliikin uuvuttama Heidi oli itkenyt ja kironnut, ja hän oli siinä hermostunut, ja sanonut ettei vaimon tarvitsisi tästedes hänen pyykkeihinsä kajota. Hän hoitaisi ne ihan itse. Sanottu mikä sanottu ja kuultu mikä kuultu. Lopputulemana hänen oli itse huolehdittava pyykeistään. Tosin niiden ripustamisesta oli tullut jossain vaiheessa jotain sanomista, ja hän oli siitä lähtien laittanut ne eri paikkaan kuivamaan. Oli oikein hankkinut oman pyykkitelineenkin sitä varten. Kun kerran toinen joka ikisestä asiasta nillittää, ja jokainen tulipalokin väärin sammutetuksi tulee, osaa hänkin sitten vääntää vastaan.

Mutta tie tuli vastaan aina samanlaisena. Siinä oli tietyt vaaransa, mutta rekan hytistä näkin hyvin. Ja pääteillä sai pysyä. Nytkin oli näitä tuumiessa parisataakilometrinen jäänyt taa, tauko oli pidetty samassa tutussa paikassa kuin ennenkin. Aamupäivällä taustapeiliin ilmestyi hurjaa vauhtia ajava vanha Ford Escort, ja hän vilkaisi eteensä, josta lähestyi bussi. Hän koetti näyttää takana tulevalle, että malttaisi mielensä, mutta ohi se painoi. Jarmo toimi heti. Hän jarrutti sen minkä saattoi, ja vain täpärästi Escort väisti vastaantulevan linja-auton keulaan törmäämisen.

- Voi helvetti, minkälainen hullu, tuumi Jarmo, ja painoi vihaisesti torvea. Escortin kuskinikkunasta ilmestyi keskisormi. Muutaman kymmenen kilometriä myöhemmin Jarmo huomasi Escortin pysähtyneen huoltoasemalle, ja vieressä seisoskeli joukko lippalakkipäisiä poikia tupakoimassa. Ensin hän meinasi töräyttää torvea, mutta sitten mietti, että ne alkaisivat urheilunsa uudelleen. Kun tulisivat järkiinsä, ennenkuin niiden kappaleita kerätään muovisäkkiin sinisten valojen vilkkuessa ja pelastushelikopterin noustessa tyhjänä paluulennolle.

Ouluun hän saapui iltamassa, ajoi terminaalin pihaan ja peruutti laituriin. Saisivat aloittaa purun. Jarmo meni viemään paperit tiskille. Vaihdettuaan muutaman sanan lähti hän taukotuvalle päin.

Taukotuvalla hän söi viimeiseltä taukopaikalta ostamansa eväs-sandwichin, joi kahvia ja lähti takaisin rekan hyttiin. Hän avasi television, katsoi puhelimesta tekstiviestit, ja siirsi vetoauton laituriin, kun pojat tulivat sanomaan, että kärry on purettu ja lastattu paluukuormalla. Hän katseli televisiota kiinnittämättä ohjelmaan sen kummempaa huomiota, ja vetoautonkin tultua lastatuksi ajoi sen pois, kytki perävaunun kiinni ja alkoi nukkumaan.

Aamulla hän lähtisi ajelemaan kotiin päin heti, kun piirturilta uskaltaisi.

Ahtaat seinät

Jari oli oppinut kävelemään. Tätä taitoa pikkumies sitten ahkerasti viljeli. Hanna riemuitsi, hänellä oli lopultakin leikkikaveri. Heidi oli alkanut etsiä töitä, ja kesäksi ainakin oli luvassa hommia suurella puutarhalla.

Tuntui hyvältä, sillä niin hyvältä kuin omaan kotiin muutto oli silloin aikanaan tuntunut, olivat sen seinät alkaneet ahdistaa. Loputtomiin hujan hajan heitettyjä lastenvaatteita, loputtomiin jaloissa pyöriviä leluja, loputtomiin ruuanlaittoa, loputtomiin tiskejä, loputtomiin töihin lähtevää miestä. Lomiaankin se lyhenteli, teki ajokeikkoja selittäen, että rahaa tarvitaan - niinkuin tarvittiinkin, eipä silti.

Heidi mietti, että milloinkahan he olivat tehneet yhdessä jotakin. Hän ei muistanut. Asuntolainaa maksettiin, ja ennen pulskaa saldoa osoittanut pankkitili tyhjeni aina ennen Jarmon tilipäivää. Hän sai lapsilisän, se meni lasten vaatettamiseen ja sen sellaiseen. Itselleen hän ei ollut saanut kahteen kolmeen vuoteen juuri mitään. Jarmo kulki kuluneissa farkuissa ja siinä iänikuisessa nahkapuserossaan. Kotiasioihin se ei paljoa jaksanut puuttua, ja Heidistä tuntuikin usein, että käytännössä hän on kyllä yksinhuoltaja.

Hän se sai yksin järjestää lasten päivähoitopaikat, soitella, kysellä, sopia. Sentään kohtuullisen matkan päästä löytyi kummalekin paikka, ja näin huhtikuun alusta lokakuun loppuun oleva työpätkä oli mahdollista ottaa vastaan. Jarmokin oli jotain koettanut sählätä, mutta koska se ei näistä käytännöllisistä mitään oikein ymmärtänyt, niin hän tuli tiuskaisseeksi sille, ettei sotkeutuisi sellaisiin asioihin, mistä ei ymmärrä.

Kyllähän Jarmo edelleen lapsistaan huolta piti. Vietti niiden kanssa aikaa vapaapäivinään, oli monia tuntejakin niiden kanssa ulkona, että hän sai vähän hengähtää. Sen sijaan keskinäiset välit olivat varsin viileät. Kun nukkumaanmenon aika tuli, kääriytyi Heidi usein tiukasti omaan peittoonsa, ja jos Jarmo änkeytyi liian lähelle, tiuskaisi hän että antaisi saatana edes nukkua. Tietenkin siitä tuli vähän huono mieli, ja joskus hänen itsensä teki mieli edes syliin, mutta Jarmo nukkui jo. Jos sitä silloin kosketti, se ärähti vihaisesti, että meni jo.

Maaliskuun alkupuolella oli kuitenkin päivähoidot sun muut selvinneet. Heidi odotti jo sitä, että pääsisi kodin pienistä ympyröistä vähän hengittämään. Hän oikein hekumoi ajatuksella, että hänellä olisi reilut kahdeksan tuntia päivässä aikaa olla joka hetki ajattelematta kotia ja lapsia tai että pysyykö Jarmo sillä hirmurekallaan ojien väleissä ja pois onnettomuuksista.

Kuinka hän kaipasikaan aikuista, jonka kanssa jakaa asioita! Jos Jarmolle valitit, se alkoi vähätellä ja vertasi siihen, kuinka hän raataa pitkiä päiviä, ja käyttää joka sentin perheensä hyväksi. Kuinka olisi mukavaa, ettei hänen tarvitsisi aina hävetä kiukunpurkauksiaan. Jarmokin toki välillä suuttui, mutta se osasi sen aina perustella. Että kuinka olisi joskus mukava tulla kotiin sillä tavalla, ettei vaimon naama ole aina kuin suolahappoa olisi juonut, kuinka lapsia ei haukuttaisi paskaperseiksi hänen kuultensa. Olisipa itse edes viikon niiden kanssa, ainoana elämän sisältönä niiden äitiäitiäiti- vaatimukset tai keskinäiset kahinat.

***

Huhtikuu tuli. Jarmo sattui olemaan vapaalla, ja lupasi viedä lapset hoitoon Heidin ensimmäisenä työaamuna. Heidi tuhahti, ja sanoi, että bussiinko meinasit, hän menisi autolla töihin. Jarmo sanoi että bussilla joo tai vaikka taksilla, mutta hän huolehtisi asiasta. Heidi sanoi, että koska asia on hänen vastuullaan pääsääntöisesti, niin hän kyllä huolehtisi ja veisi lapset ihan itse.

Jarmo myöntyi ja laskeutui alakertaan, saunan lauteet olivat näet olleet jo pitkään olleet uusimisen tarpeessa. Tänään hän tekisi ne. Heidi alkoi pukea lapsia. Ensin Hanna, jolle haalarit menivät kivuttomasti päälle. Sitten hän alkoi pukea Jaria, joka riuhtoi ja pomppi, ja hän sai käyttää kaiken taitonsa ja voimansa, että sai homman onnistumaan. Tällä välin Hanna muisti, että hän haluaisi ehdottomasti Pupu Tupuna- paidan päälleen, ja alkoi vaatia sitä. Heidi sanoi, että nyt mennään ja Jaria sylissään kantaen, Hannaa käsipuolesta taluttaen hän meni autolle.

Hän kaiveli laukkuaan, ja totesi avainten jääneen sisälle.

- Odottakaa tässä, jooko, äiti hakee avaimet.

Ovi oli tietysti lukossa. Hän soitti ovikelloa, mutta eihän Jarmo tietenkään kuullut sitä. Kellarista kuului kauhea paukutus. Sydän kurkussa hän juoksi saunan ikkunan alle, koputti ja yritti samalla katsoa, etteivät lapset karkaa kadulle.

Lopulta Jarmo kuuli, ja kysyi että mitä nyt.

- Tuu nyt avaamaan ovi, mulla jäi avaimet sisään.

Jarmo lähti nousemaan rappuja, ja Heidi juoksi etupuolelle vain nähdäkseen, että Hanna oli tönäissyt Jarin nurin, ja se istui itkien sohjoisella pihalla vesilammikossa. Heidi juoksi paikalle, nappasi pojan syliinsä, otti tyttöä käsipuolesta ja lähti kohti ulko-ovea toruen samalla Hannaa pikkuveljen sortamisesta.

- Se aloitti ite, puolustautui tyttö.

Jarmo tuli lopulta avaamaan oven, ja Heidi laittoi pojan sen syliin sähähtäen, että sinäkään saatanan paska-aivo et ees auta.

Jarmo sanoi, ettei tuollaista äksyilyä kuuntelisi, ja toisekseen rouva kyllä ihan korkean omasuisesti sanoi vartti sitten huolehtivansa asioista itse, joten rouva pitää pienempää suuta. Otti se kuitenkin pojalta märät haalarit pois, vaihtoi sille muutkin kuivat vaatteet pikavauhtia, ja sanoi myrkyllisesti, että koetahan nyt muistaa ottaa avaimet, ja kantoi pojan autolle.

Siinä se seisoskeli, ja Heidi kysyi, että miksei se laittanut poikaa autoon, johon Jarmo sanoi ettei voisi laittaa, kun ovet on lukossa, ja avaimet kaiketi rouvan laukussa.

- Haista vittu, saatanan kusiaivo.

- Väännäpä esiin, niin saatan haistaakin.

Ovi paukahti, startti kierähti ja savu pöllähti, kun vanha japanilainen rynnisti käyntiin. Pyörät sutivat hurjasti, ja lopulta Heidi pääsi kadulle, ja rauhoittui. Itketti. Miksi sen pitää olla tuollainen. Jättää hänet ihan yksin vastaamaan kaikesta. Se menee vain omiin hommiinsa niinkuin muita ei olisikaan. Töissä pitäisi olla kolmen vartin päästä, ja sitä ennen olisi saatava nämä ensimmäistä kertaa hoitoon. Oliko sen pakko mennä sinne kellariin heti, eikö se sen aikaa olisi voinut odottaa, että hän pääsee liikkeelle. Mistä hän jotkut avaimetkaan muistaa, kun on kaksi pahaista tenavaa samalla paimennettavana.

Hän kaartoi päiväkodin pihalle, ja saattoi lapset eteiseen. Kumpikin lapsista tarttui häntä jalkaan, ja oikein sydäntä särki, kun oli pakko lähteä. Korvissa soi pikän aikaa Hannan parkuma ääääitii! Miksi tämän pitää olla niin vaikeaa. Kuinka paljon hän olikaan odottanut tältä päivältä! Että miten hän saisi hyvin mielin jättää lapset hoitoon. Mutta hyvästä mielestä ei ollut tietoakaan.

Miksi hän ei saanut edes Jarmolta minkäänlaista tukea tänä aamuna? No, tarjoutuihan se viemään lapset, mutta kun hän oli halunnut itse sen tehdä, se vetäytyi koko vastuusta ja meni touhuamaan omiaan, vaikka hän olisi apua tarvinnut lasten pukemisessa ja autoon viemisessä.

Jotenkin alkoi valjeta se, että kukaan ei auttaisi häntä. Ei kukaan. Ei ainakaan Jarmo.

***

Ensimmäisenä päivänä katseltiin paikkoja, käytiin tehtäviä läpi. Kasvit pitäisi kastella joka aamu, kassaan laitetaan tällainen oma avain, kun myydään. Kahvitauot ovat kaksitoista minuuttia ja ruokatauko puoli tuntia. Töihin tullaan joka toinen viikko seitsemäksi, joka toinen viikko kahdeksitoista. Työt loppuvat joka toinen viikko kolmelta, joka toinen viikko kahdeksalta.

Työkaverit olivat mukavan oloisia. Kuinka mukavalta tuntuikaan jutella outojen aikuisten kanssa. Oli muutamia äitejä, joiden kanssa saattoi työn lomassa puhella arkipäiväisyyksistänsä. Sentään hän ei ollut ainoa, jolla oli tuskailua kodin ja perheen kanssa.

Niin se lähti käyntiin. Jarmo jäisi lomalle juhannukselta, ja Heidin aamut tulisivat helpommiksi. Hän saattoi jättää lapset sen huolehdittavaksi. Päiväkoti oli kiinni heinäkuun, mutta onneksi Jarmo oli silloin lomalla. Saisipa sekin vuorostaan maistaa tätä autuutta...

Normaalin arkisen tuskittelun seassa hän sitten alkoi kulkea puutarhalla töissä. Huhtikuun loppupuolella alkoi liikkua enemmän asiakkaita, ja hän nautti kovasti. Ensimmäinen tilipäivä tuntui huimalta. Omaa rahaa! Sellaista, jonka käytöstä hän päättäisi ihan itse. Joskus muutakin kuin se saakelin asuntolaina.

Hän sai itselleen vähän uusia vaatteita, samoin lapsille. Uhmakkaana hän meni kotiin, valmiina huokaisemaan Jarmon silmille kaikkien aikojen roskaripin, jos se suunsa avaisi hänen ostoksilleen. Mutta ei se kai edes huomannut mitään.

***

Elokuu iski nyrkkiä palleaan. Jarmon loma oli ohi. Mitään yhteistä mukavaa ei heillä ollut ollut, sillä Jarmo oli ottanut viikonlopuiksi ajokeikat. Kun hän lauantaina tuli töistä viiden aikaan, Jarmo lähti pohjoisen keikalle ja tuli sieltä sunnuntai-iltana. Hän oli sitä vastustanut, mutta pakko oli myöntyä, koska maksamattomien laskujen pino pysyi vaativana ja hermoja raastavana. Sähkölaskua, vesilaskua, jätevesimaksua, kiinteistöveroa ja lainan lyhennystä.

Heidi huomasi, ettei hänenkin palkkansa tunnuttiin tarvitsevan yhteisiin asioihin. Joskus hän oikein huokaisi, että milloinkahan tämä ollenkaan päättyy, ja toiseksi, että miten.

Töissä hän oli useina aamuina kastellut ulkoalueen kasveja jo kymmenen vuotta yksinhuoltajana olleen Pirjon kanssa. Pirjo oli hänelle melkein äitihahmo, tuki ja turva, ymmärtäjä. Se oli jollakin kahvitunnilla miettinyt ex-miehensä jälleen aiheutettua jotain harmia, että mikähän siinä oikein on, että se kaikkein turvallisimmaksi ja rakkaimmaksi aiottu ja tarkoitettu suhde muuttuu taistelutantereeksi, armottomaksi ja raatelevaksi sodaksi, jossa armoa voidaan joskus pyytää, mutta ei anneta koskaan. Heidi mietti sanottavaa, ja oli kotvan ääneti.

- Minusta taas tuntuu, että Jarmo jättää minut aina yksin sinne taistelutantereelle. Kun mulla on paha olla, se pakenee aina johonkin. Tai sitten alkaa rähjäämään. Koskaan siltä ei saa mitään tukea. No, kyllä se lapsistaan huolta pitää, ämmästä ei niin tunnu olevan väliä.

Jotenkin töissäolo tuntui siltä, kun saisi hengittää raitista ilmaa. Kotona oli se arki, joka ei koskaan katkennut, ei vähäksikään aikaa. Muutaan kerran vuodessa olevat pitkät pyhät olivat riidan ja pahan olon täyttämiä, ja niitä Heidi oli alkanut inhota. Pääsiäiset ja joulut olivat perseestä, täynnä ahdistusta ja miellyttävien odotusten sortuvia raunioita.

Pirjo oli sanonut sen olevan keskipäivän hellettä, ja niin hän halusi uskoa.

Kotiin mennessä autosta kuului jotain kolinaa. Takapenkiltä kuului Hannan kirkas ääni: - Äitii, mikä kolisee.

- Hiljaa nyt, äiti yrittää päästä kotiin.

- Äiti, mikä se on.

Heidi keskittyi, vatsaa kouristi.

- Äiti, miks tuolta kuuluu tuommoinen kolina.

Sentään pihaan päästiin, mutta takapyörästä näytti nousevan jotain savua. Heidi haki rännin alta vettä, ja heitti sangollisen, jolloin kuului sihahdus kuin saunan kiukaasta. Lapset hihkuivat riemusta, mutta Heidi otti puhelimen ja soitti Jarmolle.

Se sanoi, että autosta oli mennyt takapyörän laakeri, ja hän korjaisi sen ylihuomenna. Se pyysi Heidiä katsomaan auton papereista valmistusnumeroa ja tarkkoja tietoja, hän soittaisi seuraavalla tauolla ja tilaisi osan.

- Voinko mä mennä sillä töihin.

- Ei sillä nyt voi ajaa.

Voi helvetti, mietti Heidi. Sattui olemaan aamuvuoroviikko, joten lapset olisi revittävä ylös jo viideltä, ja mentävä bussia vaihtamalla päiväkotiin. Ja se yks on tietenkin vasta menossa, ja korjaa auton vasta ylihuomenna. Ei se kuitenkaan silloin illalla sitä saa laitettua. Eli käytännössä loppuviikko täytyy herätä epäinhimillisen aikaisin, ja tulla kauppakassien ja kakaroiden kanssa bussissa. Lisäksi juuri nyt jääkaappi oli tyhjä, kaupassakäynti jäi sen kolinan takia väliin, kun hän aivan oikein arveli, että kotiin pitää päästä.

Jarmo oli sanonut, ettei autoa saa viedä korjaamolle, hän korjaisi sen aina itse. Mutta nyt hän ei tottelisi, vaan etsi korjaamon numeron, ja kysyi, saisiko auton huomenna korjattua. Mies siellä sanoi, että aikaisintaan perjantaina hän voisi ottaa sen, ja vasta ensi viikolla hän lupaili autoa valmiiksi. Heidin kysyessä, että miksi se niin kauan viipyisi, mies korjaamolta selitti, että osan voisi tilata vasta, kun auto olisi siellä ja hän näkisi, mistä on kysymys.

Niin kai sitten. Niinpä hän otti auton papereista Jarmon pyytämät tiedot ylös, ja kun se soitti, hän ne luetteli. Vielä jäi jäytämään, kun Jarmo kyseli tarkemmin tapahtuneesta, että oliko nyt tullut sitten vielä isompi vahinko, kun hän ajoi kotiin viallisella autolla. Välillä olisi kuulemma pitänyt edes pysähtyä. Joku napa on voinut mennä pilalle. Voi helvetin helvetti senkin romun kanssa.

Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kulkea bussilla. Sentään naapurin rouva lupasi katsoa lapsia sen aikaa, kun hän kävisi kaupassa pyörällä.

Takaisin täysien kassien kanssa polkiessaan Heidi mietti, että miksiköhän hänen elämänsä on näin raskasta ja toivotonta, eikä mieheltäkään edes saa mitään tukea mihinkään. Se ei sanonut koskaan mitään, mutta osasi sillä vaikenemisellaan saada hänet tuntemaan itsensä aina syylliseksi, aina vikapääksi. Kumma kyllä, kun se joskus rähjäsi ja kiukutteli, hänen oli jotenkin helpompi olla. Mutta sitä se teki niin kovin harvoin. Saatanan Herra Täydellisyys...

Ensimmäisen kerran Heidi päästi mieleensä ajatuksen, että elämä voisi olla toisenlaistakin.

Omaan kotiin

Tytön nimeksi tuli Hanna. Ristiäiset pidettiin kotona, paikalla olivat sekä Heidin että Jarmon lähimmät sukulaiset. Piia - sisar ei päässyt, sillä sen nuorempi lapsi oli kipeänä. Sen mies Lasse ei varmasti vaimonsa sukulaisten luokse lähtenyt. Niinpä Jarmon puolelta ei ollut muita kuin äitinsä Minna, joka tuli sieltä kaukaa junalla ja yöpyi heillä.

Nuorenparin elämä jatkui mallikkaana. Isä-Jarmo oli innokas hoitamaan lastaan, ja varsinkin kevätpuolella lähti hän usein töistä tultuaan vaunujen kanssa pitkälle kävelylle, jolloin Heidi sai omaa aikaa, ja sai tehdä rauhassa kotona omia askareitaan tai käydä kaupassa yksikseen. Sillä tavalla vain äiti-ihminenkin sai pieneen arkeensa ja pieniin ympyröihinsä jotain virkistystä. Vielä kävi Heidi osallistumassa jumppaan, ja ajatteli että on se sentään mukavaa, kun on sellainen mies, joka huolehtii osaltaan lapsesta.

Tuossa alle kolmekymppisenä ihminen on metka. Se oikeastaan vain odottaa, että maailman kupeessa olisi kahvat, ja se ajattelee vääntävänsä sen siitä mieleisekseen. No, kaikilla ei ole ihan noin lennokkaat suunnitelmat, vaan useamminkin energia suuntautuu huomattavasti terveempiin kohteisiin. Meidän oloissamme se tarkoittaa asunnon hankintaa.

Talven aikana käytiin moniaat messut. Vierailtiinpa kerran perheenä Minna-mummonkin luona keski-Suomessa, ja siinä samalla poikettiin Jyväskylässä LVIS- ja rakennusmessuilla.Hetken aikaa mietittiin jopa uuden talon rakentamista, mutta sitten se alkoi epäilyttää. Jaksettaisiinko tuollainen projekti, ja ammattilaisilla teettäminen tulisi maksamaan niin paljon, että selviäisikö sellaisesta velasta. Jarmo oli perinyt isältään jämptin ja varovaisen suhtautumisen raha-asioihin.

Selvää oli, ettei Martinmäen kaksio riittäisi kovin pitkään. Ja kun se oli vielä vuokrakämppä, vuokralla sitä maksaisi jo omaansakin... Niinpä selattiin ahkerasti sanomalehden sunnuntainumeroiden asuntojen myynti-ilmoituksia, käytiin katsomassa kiinnostavia vaihtoehtoja. Lopulta tärppäsi, Raunistulassa oli myytävänä vanha omakotitalo, ja siihen he kumpainenkin ihastuivat. Siinä se oli.

Hintaa silläkin kyllä oli. Jarmo laskeskeli lainanhoitokuluja, ja tuli empiväksi. Heidi puolstaan uskoi, että kyllä tässä pärjättäisiin, hänkin hakeutuisi taas töihin, kunhan äitiyslomat olisi pidetty. Jarmo empi yhä, jolloin nuorenparin rakkauteen meinasi alkaa ilmestyä ryppyjä. Pitäisikö kallista vuokraa vain maksaa, onko pakko olla hieno ja kallis uudenkarhea auto. Töihin pääsisit bussillakin, tai vaikka polkupyörällä. Eikö hän saa koskaan muuta kuin tämän kopperon melkein ydinkeskustassa. Ja kun toinenkin on tulossa...
- Toinen? Lapsiko?
- Niin, siltä se näyttää.

Jarmo istahti ja mietti ankarasti. Yhdellä lapsella tämäkin olisi mennyt, mutta kun tulossa on toinenkin, se muuttaa asiaa. Mutta mistä rahat lainan hoitamiseen?

Kuitenkin Jarmo pyysi päivän vapaata, ja he kävivät pankissa. Siellä oltiin ystävällisiä, kuinkas muuten. Kyllä he rahaa saisivat. Säästöjä nuukalla Jarmolla oli nuoreksi mieheksi ihan mukavasti, toistakymmentä tuhatta. Pankinjohtaja oikein ihmetteli, ja kehotteli menemään tekemään kauppaa.

Vielä ei Jarmo ollut kypsä päätöstä tekemään, ja Heidi jo suutahti. Jos ei tilavampaa kotia ala järjestyä, niin onko hänen itsekseen sellaiseen muutettava, lasten kanssa. Asiasta kehkeytyi ihan kunnollinen riitakin, jossa siihen asti kertyneet luurangot kaiveltiin kaappien nurkista niin että romina vain kävi.

Lopulta, muutaman päivän mykkäkoulun ja muutaman yön sohvallanukkmisen jälkeen alkoi sopu löytyä, ja käväistiin siinä samalla vielä Raunistulassa varmistumassa siitä, että talo olisi vapaana. Se vapautuisi kesäkuun alussa, ja niin kävi, että he tekivät kauppakirjan ja maksoivat käsirahan käytyään ensin sopimassa lainasta ja nostamassa sitä käsirahan verran.

Uudenkarhea auto myytiin pois, ja loppuvelan lunastuksen jälkeen jäi kuin jäikin rahaa. Tilalle hankittiin vanha, mutta toimiva japanilaiskosla, jolla Heidi saattoi käydä kaupalla. Jarmo alkoi ajaa terminaalille bussilla tai polkupyörällä.

Sitten Jarmolle tarjottiin rahakkaampaa hommaa. Jakeluauto vaihtuisi täysperävaunulliseen rekkaan, ja reitti lähiseudulla pyörimisestä pitkään siivuun, Ouluun ja takaisin. Palkka nousisi reilulla kolmanneksella, ja Jarmo lupasi miettiä asiaa. Ajomestari sanoi, että hän tarvitsee vastauksen viikon kuluessa, sillä uusi homma alkaisi heti seuraavan kuukauden alusta.

Niinhän siinä kävi, että Jarmo otti homman vastaan Heidin vastusteluista huolimatta.
- Ainakin siksi aikaa, kun sinä olet äitiyslomalla ja hoitovapaalla. Jarmo perusteli vaihtoa lainanhoitokuluilla ja muutekin.
- Mutta jääkös sitten minulle tämä huushollinpyöritys kokonaan?
Niin. Homma oli sellainen, että oli yövyttävä toisessa päässä. Ei Turusta Ouluun ja takaisin samana päivänä aja kukaan. Mutta ei auta itku markkinoilla, vaan rahaa olla pitää. Jos tässä oltaisiin vielä toisesta lapsesta tulevat äitiyslomat ja hoitovapaat hänen hankkeidensa varassa, niitä oli syytä kasvattaa, jos mahdollista.

Ja niin Jarmo aloitti pitkän ja uuvuttavan taipaleen ajamisen. Kaksi päivää reissussa, yö kotona, toinen kaksi päivää reissussa, kaksi yötä kotona. Sellainen oli heidän perheensä ajanlasku. Pyhät ja arjet menivät sekaisin. Pyhää oli se Jarmon kaksipäiväinen vapaa, arkea se muu aika.

Kesäkuun alkuun mennessä Heidi oli saanut huushollin pakattua muuttokuntoon. Niinpä yhtenä Jarmon vapaapäivänä lastattiin heidän omaisuutensa töistä lainattuun kuormuriin, ja kuorma vietiin Raunistulaan, vanhaan puutaloon. Vähän piti talkooapua Jarmon työkavereilta pyytää, sillä Heidin vatsa alkoi olla jo siinä määrin pyöreä, ettei kanniskelu oikein käynyt päinsä. Heidin opiskeluaikaisista ystävistä pari silloin tällöin kylässä piipahtavaa oli luvannut tulla auttamaan verhoissa ja muutenkin tavaroiden järjestykseen laittamisessa.

Heidi oli onnellinen. Lopultakin hän pääsi laittamaan kotia, joka oli yhtä paljon hänen kuin Jarmonkin. Lainapapereissa oli hänenkin nimensä, ja kyllä hän perheen eteen parhaansa teki siinä kuin Jarmokin, joka ei muuten asiaa edes kyseenalaistanutkaan. Jotenkin sinne kaksioon muutto oli jättänyt hänet vähän vajaaksi, mutta nyt hän koki saaneensa kodin. Ja niin vanha puutalo muuttui pikku hiljaa heidän perheensä näköiseksi. Hannaa varten piti laittaa vintin rappusten alapäähän portti, ettei juuri konttaamaan alkanut lapsi teloisi itseään. Makuuhuone laitettiin yläkertaan, ja rappujen yläpäähän piti laatia samanlainen. Heidin isä mestaroi sen, sillä Jarmon oli riennettävä ansioon. Vasta kesälomalla pääsisi hän tekemään kotona enemmän.

Lujillahan he olivat kumpikin, mutta nuori ihminen jaksaa aivan uskomattomia asioita. Siinä, missä Hanna oli ollut iloinen ja hyvin nukkuva vauva, syyskuussa syntynyt tulokas osoittautuikin aivan erilaiseksi. Vauvaa vaivasi koliikki, ja etenkin Heidin unet jäivät hyvin vajaiksi. Jarmo sentään pystyi Oulun päässä nukkumaan, mutta kotiin tullessaan hänkin koetti parhaansa mukaan hyssytellä vuorollaan kitisevää pikkuista. Eivät he muutoin kai olisi jaksaneetkaan tuota vaihetta.

Hermothan siinä kiristyvät, sen tietää jokainen koliikkivauvan vanhempi.
***
Jarmo tuli marraskuisena iltana kotiin. Oli tullut menneeksi terminaalille pyörällä, kun eilisaamuna oli ollut ihan hyvä sää. Mutta sinä päivänä oli alkanut sataa räntää, ja mies polki hyytävän kylmässä räntäsateessa Raisiosta asti kotiinsa, ja perille päästyään viskasi läpimärät vaatteensa pesuhuoneen ovesta sisään noituen kylmyyttä. Heidi oli tulossa pesemään vauvan peppua ja vaihtamaan vaippoja, ja tiuskaisi, että onko ne pakko heittää tuohon niin, että hän tämän saatanan huutavan paska-automaatin kanssa kompastuu. Luulisi sitä aikuisen miehen pystyvän laittamaan vaatteet vaikka pestävien koriin. Hänellä on ihan tarpeeksi tässä hommaa, kun kahden lapsen pyykeistä huolehtii ja yrittää kodin ihmisasumukena pitää. Mulkaisi vielä murhaavasti.
- Älähän helkkarin ämmä nimittele pientä lasta tuolla lailla. Mulle saat soittaa suutas niin paljon kun uskallat, mutta et jumalauta lasta nimittele.

Muuta ei tarvittu, sanasota riehahti äärimmäisen repivänä täyteen paloonsa. Lopulta Jarmo sanoi, että Heidi saisi mennä nukkumaan, hän koettaa hyssytellä mukulaa. Ovia paiskoen ja itkua itsekin tuhertaen Heidi otti Hannan kainaloonsa ja meni, ja Hannan nukkumaan saatuaan heittäytyi sängylle riisumatta ja pesulla käymättä vaipuen jonkinlaiseen horrokseen, kuunnellen alakerrasta välillä kuuluvaa pojan kitinää ja isänsä hyssyttelyä.

Ikkunoista katuvaloja katsellen Jarmo käveli tunnin toista keittiön ja olohuoneen väliä, ja lopulta poika nukahti. Jarmo laski lapsen koppaansa, ja kävi sohvalle tullakseen vajaan tunnin päästä herätetyksi uudestaan.

Puoli vuotta heillä meni, ennenkuin Jarin - se tuli pojan nimeksi - vatsavaivat helpottivat.

Jarmo oli miltei helpottunut aina töihin lähtiessään. Saisipa seuraavan yön nukkua, ellei sitten Heidi soittaisi ja valittaisi. Kuinka sillä on raskasta, kun se yksin joutuu pyörittämään koko huushollia. Kyllä kai, perhana. Mutta jonkun on tienattava, että on mitä pyörittää. Ei talovelasta selvitä, jos hän kotona nuhjaa. Kyllä se niin on.

Mutta olihan heillä sentään koti, joka olisi joskus maailmassa kai oma. Onhan sekin jotain, eikä pennut ikuisuuksia ole kitiseviä ja huutavia. Näin tuumi mies, ja lykkäsi suurimman vaihteen päälle ja jatkaessaan matkaa kohti pohjoista marraskuun pimeässä aamussa, väsymyksen painaessa ja aiheuttaessa suorastaan kuvottavan pahaa oloa.

Nuorena ihminen jaksaa. Univelan saa kahden päivän vapailla kuitattua. Mikäs siinä on ollessa niin kauan, kun päämäärä on yhteinen.

Uusi alku

Jarmo ei ollut käynyt kotipuolessa enää pitkään aikaan. Isän hautajaisten jälkeen oikeastaan vain kerran, Piian perheen luona yhtenä lauantaina, palaili sitten illalla myöhään takaisin Turkuun. Mitäpä hän siellä enää. Sisarella oli kaksi lasta, ja sillä oli kädet täynnä työtä niiden kanssa. Lapset vierastivat enoansa, ja sisaren mies oli jotenkin umpimielisen hiljainen. Ei sinne viitsinyt lähteä. Soittelivat he sisaren kanssa viikoittain kuulumiset.

Viikot kuluivat töissä, hän ajeli jakeluautoa ympäri seutukuntaa. Päivät menivät nopeasti, ja Jarmo viihtyi hyvin. Viikonloppuisin hän kävi katsomassa jääkiekkopelejä tai sitten poikkeili elokuvissa. Yksinäistähän hänellä vähän oli, työkaverit nyt tietysti olivat olemassa, mutta niiden kanssa ei mitään sen syvällisempää syntynyt.

Hän piti joltisenkin hyvää järjestystä asunnossaan. Jämptiltä isävainajaltaan ja kenties äidiltäänkin hän oli oppinut järjestyksenpidon, laittoi aina vaatteet pyykkikoriin, eikä jättänyt niitä milloinkaan lattialle lojumaan, kuten usein on laita poikamiehen taloudessa. Myös tiskipöytä pysytteli tyhjänä, lattialla ei ajelehtinut pölykoiria, cd-ja dvd-levyt olivat hyvässä järjestyksessä hyllyssään.

Oikeastaan nyt, kun isää ei enää ollut edes siellä hoitokodin sängyssä, hänen tajuntaansa iski yksinäisyys. Olihan hän asustanut täällä vanhassa pääkaupungissa jo puolen vuosikymmentä. Tuttuja ei ollut työkavereita lukuun ottamatta juuri tullut. Mutta Jarmo ei sitä jäänyt nysväten kotona miettimään, vaan alkoi viikonloppuisin käydä yhä enemmän ulkona. Elokuvissa, urheilutapahtumissa ja välillä baarissakin.
***
Piia oli soitellut, ja pyytänyt käymään. Mutta Jarmo sanoi, että jos sitten keväämmällä, nyt talvella ei viitsisi tuota pitkää matkaa ajaa. Onhan tässä nämä puhelimet, tietokoneet ja meset. Talvilomakin olisi maaliskuulla, että jos vaikka silloin.

Jarmo heräsi lauantaisin verraten myöhään, yhdeksän, kymmenen maissa. Laittoi aamiaisensa, ja siivosi sen jäljet. Sitten hän vei matot ja petivaatteet ulos, imuroi ja pesi vuokrakaksionsa lattiat, ja sen tehtyään katseli dvd:ltä leffan. Iltapuolella voisi käydä katsomassa leffaa oikein elokuvateatterissa, hän oli Turun Sanomista bongannut parikin mielenkiintoista näytäntöä.

Niinpä hän sitten iltapäivän tunteina laittoi siistimmät farkut ja nahkapuseron päälleen, ja käveli bussipysäkille. Autokin hänellä toki oli, mutta aikomus oli poiketa pizzalla ja parilla oluella leffan jälkeen. Niinpä hän ajoi Kauppatorille, ylitti sen viistoon, ja meni Kino-Palatsin ovesta sisään. Liput ostettuaan kävi hän hakemassa popcornia, ja kääntyessään törmäsi nuoreen naiseen, joka pyyteli anteeksi. Popcornit kun levisivät pitkin lattiaa.
- Eipä mitään, saahan noita.
Tyttö hymyili, vaikka oli selvästi harmistunut. Se tarjoutui ostamaan uudet, mutta Jarmo sanoi että jäihän tähän pussiin vielä vähän, antaa olla. Tyttö sanoi, ettei sallisi tällaista. Jos ei popcorneja, niin ainakin hän haluaisi tarjota vaikka kahvit elokuvan jälkeen. Jarmo torjui, mutta sanoi kuin kepillä jäätä koettaen, että hän voisi sellaiset tarjota, tai vaikka jotain syötävääkin. Hänellä kun oli sellainen aikomus muutenkin. Hymyillen Heidi suostui, ja niin kävi, että nämä kaksi toisilleen ennestään tuntematonta ihmistä istuivat vierekkäin katsomaan elokuvaa.

***
Niin se käy. Aina silloin tällöin tässä maailmassa kaksi yksinäistä, enemmän tai vähemmän tietoisesti toista ihmistä rinnalleen kaipaavaa, kohtaa toisensa täysin sattumalta, täysin odottamatta. Usein kuulee väitettävän, että sillä tavalla sattuu vain elokuvissa tai naisten suosimassa viihdekirjallisuudessa, jota vähättelevästi kutsutaan hömpäksi.
Totuus kuitenkin on, että huomattava osa vakaviin ihmissuhteisiin johtavista kohtaamisista tapahtuu juuri näin. Törmätään jonossa toisiinsa tai kompastutaan toisen käsilaukkuun baarissa. Ehkä ollaan jonkun yhteisen tuttavan juhlissa, ehkä tanssipaikalla tai vaikka urheilukilpailussa. Eipä liene sellaista ihmisten kokoontumisfoorumia, jossa ei tällaisia naksahduksia ole sattunut. Uudempana aikana jopa irc-galleriasta tai blogimaailmasta on saattanut löytyä se elämän tärkein ihminen.

Seuraukset ovat sitten ihanat. Näin Jarmonkin kohdalla. Kertoja, analysoija ja kommentoija väistyköön tässä sivuun, ja palatkaamme seuraamaan objektiivisesti tilanteen kehittymistä.
***
He lähtivät Kino-Palatsista yhtä matkaa. Heidi otti Jarmoa kädestä kiinni, ja yksin eläneelle nuorukaiselle se oli mitä melkoisin sähköisku. Tosin äärimmäisen miellyttävä sellainen.

- Mihin haluat mennä? Jarmon kysymys tuli miltei epämiehekkään piipittävällä ja hunajaisella äänellä.
- Sinä olet mies, vastasi Heidi hymyillen.

Siinä torin vierellähän on varsin tasokas Hamburger Börs, ja koska Jarmo oli työssäkäyvä nuorukainen, jonka kintuille koirat eivät kuseksineet, vei hän tyttöystäväkandidaattinsa sinne. Heidi puolestaan oli loppusuoran opiskelija, joka asui opintotuen ja asumislisän turvin Varissuolla, ja joutui pihistämään kaikessa. Elokuvat kävivät laatuun vain silloin tällöin. Nyt, kun ihan mukavan tuntuinen nuori mies halusi viedä hänet sikakalliiseen paikkaan syömään, hän suostui empimättä ja päätti katsoa ruokalistaa ensimmäistä kertaa elämässään ainoastaan siltä pohjalta, mikä maistuisi hyvältä.

Ravintola oli puoliksi tyhjillään, ja kaiuttimista tuntui soivan miellyttävä musiikki. He pyysivät ruokalistan, ja miettimisjuomaksi oluet. Jarmo valitsi hyvän pihvin, Heidi taas kermassa haudutettua lohta. Myös hyvä salaatti päätettiin ottaa. He juttelivat odottaessaan vilkkaasti, söivät hyvällä ruokahalulla, ja ottivat vielä jälkiruuankin. Lasku oli mitä melkoisin, mutta tavallisesti nuuka Jarmo ei siitä tällä kertaa välittänyt. Olihan ilta ollut tähän asti mitä miellyttävin.

Ravintolasta tullessaan he huomasivat viimeisen bussin menneen jo aikoja sitten. Tavallisen kiertelyn ja kaartelun jälkeen päädyttiin menemään taksilla Martinmäkeen, jossa Jarmon asunto sijaitsi.
***
Kun pitkään yksin elänyt ihminen herää toisen vierestä, ja hamuava käsi tuntee toisen ihmisen ihon, ei tunnetta voi sanoin kuvailla. Näin oli tilanne kummallakin tarinamme henkilöistä. Kummallakin oli ollut lyhyitä suhteen poikasia, ihastuksia ja hätäisiä sutaisuja menneisyydessään, mutta sunnuntaiaamupäivän kuluessa alkoi näyttää yhä ilmeisemmältä, että nyt taisi naksahtaa kohdalleen.

Vaikka illalla nautitut alkoholijuomat hieman valjuunnuttivat kummankin oloa, korvasi sen ruhtinaallisesti toisen ihmisen läsnäolo ja miellyttävä tunne läheisyydestä. He lähtivät Jarmon laitettua aamupalaa kävelylenkille, ensin Kakskertaan päin ja sitten poiketen syrjemmälle.

Heidillä ei ollut kiire mihinkään. Miksi olisi, Varissuolla oli vain soluasunto ja tympeää yksinäisyyttä, ainoana seurana tv. Lähdettiin iltapäivällä, huurujen varmasti haihduttua, käymään Naantalissa Jarmon henkilöautolla.

Ja niin kävi, että Naantalista tullessa poikettiin Varissuolla opiskelijakämpässä hakemassa Heidin seuraavana päivänä tarvitsemat tavarat. Havaittiin, että bussi oppilaitokselle kulkisi aivan läheltä Jarmon asuntoa, Varissuolta tullessa pitäisi vaihtaakin. Heidin avainnippuun ilmestyi yksi uusi avain lisää.
***
Heidi ajatteli aluksi pitävänsä Varissuon asunnon vielä jonkin aikaa - mistä sitä tietää, millainen mies Jarmo pohjimmiltaan on. Mutta parin viikon kuluttua hän sanoi opiskelija-asunnon irti, ja muutti Jarmon kaksioon. Paljoa hänellä ei tuomista ollut, vaatteita ja jotain muuta pientä.

Nämä kaksi nuorta ihmistä olivat näin yhteisen taipaleensa alussa. Heidät vihittiin Heidin kotipitäjän kirkossa seuraavana kesänä. Paikalla oli kummankin sukua ja ystäviä, ja juhlat olivat mukavat ja kotoisat. Mikäpä oli elämää aloitellessa, kun Jarmolla oli varma työmaa kuljetusliikkeessä, ja Heidi oli valmistunut tradenomiksi ja pääsi heti kesäksi suureen tavarataloon töihin. Syksypuolella, työpätkän päätyttyä, hän jäisi äitiyslomalle. Jossain vaiheessa kevättalvella hän oli havainnut olevansa raskaana, mutta se ei vahingolta tai ei-toivotulta ollut kummastakaan tuntunut. Oltiinhan jo puolessavälissä kolmatta kymmentä, ja rakastutti kovin kumpaakin.

Kaikella tavalla mallillaanhan asiat olivat.

Paljon myöhemmin

Jatkoa aiemmin aloitettuun tarinasarjaan - Äijä

Jarmo käveli autolleen, ja niskaan valuvasta sateesta ja riehuvasta loppusyksyn myrskystä huolimatta mies hymyili kuin Naantalin aurinko. Heidi oli synnyttänyt muutamaa tuntia aikaisemmin tytön, ja hän oli itse ollut mukana synnytyksessä. Se oli lyhyesti sanottuna suurinta, mitä hän oli ikinä kokenut.

Silmiä painoi valvottu yö, onneksi matkaa kotiin oli vain parikymmentä kilometriä. Sen jaksaisi. Hän soitti ensin sisarelleen, joka onnitteli, mutta joutui lopettamaan lyhyeen, kun alkoi kuulua lapsen huutoa. Piian kolmivuotias kuului jättäneen sormensa oven väliin, joten sisar sanoi soittavansa kunhan tilanne selviäisi, onnitteli vielä ja sanoi hei hei.

Sen enempää miettimättä Jarmo otti äidin numeron, ja soitti. Parin hälyytysäänen jälkeen se vastasikin. Jarmo tervehti, ja kertoi kuulumisensa. Äiti kuulosti ilahtuneelta, ja kysyi ne tärkeät tiedot - tyttö vai poika, paljonko painoi, kuinka pitkä. Jarmo kertoi innoissaan asiat, ja sanoi olevansa väsynyt. Puhutaan myöhemmin, jooko. Vielä ennen kotiin ehtimistä sisar soitti, ja kysyi ne samat asiat.

Minna laski puhelimen pöydälle, ja mietti, että malttoipa pitää sanottavansa sanomatta. Kun poika kuuden vuoden jälkeen soittaa uutisensa kuin ei mitään, teki mieli sanoa, että mistäs nyt tuulee. Mutta enpä sanonut.

Jokohan tuo pian palaa entiselleen...

Minna huokaisi syvään. Taas kerran tuli mieleen avioeron ja Heikin kuoleman ajat. Kuinka koko hänen irtiottonsa meinasi kuivua kokoon, ja kaikki näytti menevän pieleen. Kuinka lapsetkin pitivät häntä yksin syyllisenä vaikeuksiinsa. Jarmo siinä määrin, ettei edes suostunut puhumaan mitään. Vastaili sähköposteihinkin vain kuivakkaasti ei-lukevansa niitä.

Mutta hän itse oli selvinnyt. Ranen luota lähteminen tuntui nyt helpotukselta. Se oli kyllä katunut ja halunnut jatkaa, mutta Minna ei siihen alkanut. Mustasukkainen ja väkivaltainen mies ei ole mikään vaihtoehto. Se mustasukkaisuus kuoriutui sieltä mukavan ja hiljaisen kuoren alta ihan yllättäen ja niin rajusti, että hänen oli pitänyt pyrkiä silloin vielä heidän talossaan asuneen Heikin luo yöksi.

Hän oli tosiaankin selvinnyt. Asui omassa asunnossaan, kävi töissä, oli tyttären lapsille isoäiti, ja nyt olisi tarjolla ilmeisesti isoäitiy jopa välit katkaisseen pojan lapselle.
***
Äiti teki lähtöä. Ristiäiset olivat olleet lämmin ja mukava juhla.
Jarmo autteli takkia päälle, ja asemalle äidin vietyään halasi tätä, ja toivotti hyvää kotimatkaa. Kotiin palattuaan Jarmo otti kitisevän lapsen syliinsä, hyssytteli ja mietti, että äidillä joku tuntui kaihertavan. Se oli ollut jotenkin varauksellinen, ja se varmaankin johtui menneistä ajoista.

Kyllähän Jarmo oli ollutkin vihainen silloin vuosia sitten. Oli vannonut, ettei pitäisi petturiäitiin mitään yhteyttä. Silloin, kun oli alettu Heidin kanssa seurustella, oli ensimmäiset väittelyt käyty juuri tuosta asiasta. Heidi ei voinut ymmärtää niin katkeraa suhtautumista. Hän ei ollut ainakaan näkyvästi periksi antanut, mutta silloin kun tytär oli syntynyt, oli hänen puoleltaan helppoa soittaa äidille ja ilmoittaa asiasta. Ja mummo tuli jotenkin luontojaan kutsutuksi mukaan.

Se oli tullut omalla autollaan Jyväskylään, sieltä junalla Turkuun. Oli yöpynyt heillä, ja juhlien jälkeen lähtenyt takaisin.

Jarmo mietti, että kaipa menneet vuodet olisivat tältä osin toisinkin saaneet mennä, mutta jospa se siitä korjautuisi, pikku hiljaa.

***
Minna istui ravintolavaunussa, ja joi aikansa kuluksi kahvia. Tammikuun iltapäivä vaihtui pimeydeksi, ja pakkasta näytti ulkona olevan. Saisi raapia auton ikkunoita tosissaan ennenkuin ajamaan pääsisi.

Hän oli joutunut tosissaan psyykkaamaan itseään ollessaan pojan perheen luona. Oli tehnyt mieli ottaa menneet puheeksi pojan kanssa. Heillä kummallakin oli anteeksipyydettävää, jos kohta anteeksiannettavaakin. Mutta eihän onnesta sekaisin ollutta poikaa kehdannut pudottaa sieltä pumpulinpehmeydestä kovaan todellisuuteen.

Ehkäpä poikakin jossain elämänsä vaiheessa joutuu kohtaamaan sen todellisuuden, että asiat muuttuvatkin sekaviksi ja sumeiksi. Sellaisiksi, ettei niihin voi suhtautua tosta poikki- asenteella. Sinänsä poika oli ollut tosta poikki- vakaumuksensa pohjalta silloin aikoinaan ihan oikeutetusti vihainen. Isänsä oli ollut kyllä niin suoraviivainen, ettei edes heikkona sairaana ollessaan tuntunut antavan hänelle anteeksi.

Viimeinen tunneli meni ohi. Oli aika siirtyä takaisin omalle paikalleen, ottaa tavarat. Juna hiljensi, saapui asemalle. Vanha asema jäi taakse, ja Minna laskeutui vaunusta matkakeskuksen laiturille. Hän käveli autolleen vetäen pyörillä olevaa kassia kahvasta perässään.

Pakkasta tuntui olevan napakasti. Jonkin talon katolla digitaalinen mittari näytti kolmeakymmentä astetta. Minna kaiveli avaimen, avasi lukot, ja nosti kassin tavaratilaan. Auto sentään käynnistyi, ja Minna raapi ikkunoista jäätä. Paleli, ja huurre tuntui kuin kiusallaan olevan miltei irtoamatonta.

Lopulta hän päätti, että siitä näkee nyt tarpeeksi, ja kömpi ohjaamoon, lähti liikkeelle. Pakkasjäykkä auto kulki merkillisesti pomppien, nöyrtyi normaaliin oloonsa pikku hiljaa. Kotiin päästessä olisi jo keskiyö.