Kun ei jaksa mennä harjoittelemaan...

...on hankittava soitin kotiin.

Havahduin hiljattain siihen, että oikeastaan jo vuosikaudet olen tehnyt kaiken urkujensoiton niillä taidoilla, mitä opiskeluaikana sai kertymään. Uusia kappaleita ei ole tullut opeteltua. Olisihan tuossa kirkko muutaman sadan metrin päässä. Mutta sinne pitäisi mennä, aukoa ovet, ottaa hälyytyslaiteet pois päältä, käydä tarvittaessa vessassa ulkorakennuksessa, vahtia lähtiessään, ettei jätä ketään sisään... Ei ole siis tullut harjoiteltua. Ihan silkkaa laiskuutta ja mukavuuden halua. Talvella on kylmä ja pimeä, kesällä taas päivät pitkät ovet auki, eikä jonkin kappaleen sormiin ottaminen ole sellaista, jonka haluaisi toisten kuulevan. Ei ole siis tullut harjoiteltua liiemmin.

Mutta saksalainenpa on sellainen, että kun se lakkasi sotimasta ja uutta maailmanjärjestystä yrittämästä, alkoi hän kehittää tekniikkaa. Niinpä on jo kauan ollut saatavissa sähköisiä kirkkourkujen korvikkeita. Eihän ne kovin kummoisia ole olleet. Ääni vähän sinne päin, ja mikä pahinta, kosketus täysin tunnoton.

Näistä seikoista huolimatta päätin ostaa kotiin digitaaliset kirkkourut. Ajattelin, että pitää tässä vanhoillaan ainakin muutama uusi kappale vielä opetella. Eilen sitten kotini ovelle ajoi pakettiauto, josta kaksi riuskaa miestä toi olohuoneen nurkkaan kaksisormioisen, täydellä jalkiolla olevan 30-äänikertaisen soittimen. Lienenkö monesti noin isoja oikeita urkuja soittanutkaan. Tuossa kaupungissa on 28-äänikertainen, muut näillä seuduin ovat pienempiä. Eikä aikaisempien paikkojenkaan urut mitään suuria ole olleet.

Sointi oli se sama vanha tuttu, mihin ensimmäisen paikkani siunauskappelissa tutustuin. Mutta kosketus oli kehittynyt, nyt se vastaa soittotuntumalleen aivan nykyaikaisten mekaanisten urkujen kosketusta, ja olin onnellinen: kerrankin onnistuin ostamaan jotain hyvää! No, tietenkään siinä ei ole sitä samaa fiilistä kuin oikeassa mekaanisessa urussa, jossa koskettimet ovat suorassa, mekaanisessa yhteydessä soittoventtiileihin. Siis mekaaninen soittotuntuma ja sähköpneumaattisen tuntuinen toiminta koskettimen painamisessa ja vapauttamisessa.

Ei muuta kuin syltyksi aikanaan pehmennyt Orgelbüchlein nuottitelineelle, tätäkään ei ole tullut aikoihin soitetuksi...

J.S. Bach: Ich ruf' zu dir, Herr Jesu Christ BWV 639

Korpilukkarin keidas

Viikonloppuun on sopinut jälleen työasioissa kaksi ääripäätä.

Praktiikkaa on hoidettu lähes normaaliin tapaan, ottaen huomioon tilaisuuksien laatu.

Eilen oli kuitenkin niin sanottu keidaspaikka. Korpilukkari puurtaa tavallisesti omilla, sangen vajavaisilla taidoillaan, laulattaa kuorolaisiaan, iloitsee onnistumisista, laittaa epäonnistumiset tiesminkä piikkiin. Näin tätä hommaa hoidetaan.

Eilen paikalle tuli Sopraano. Ei ollenkaan semmoinen vitseissä kerrotun tapainen, vaan Laulaja isolla L:llä, joka tietää osaamisensa, mutta ei katso vinoon korpilukkariakaan, vaan ottaa tilanteen semmoisena kuin se on. Nyt ei pääse flyygelin mutkaan, vaan tavalliseen kirkkoon digitaalipianon viereen, ja sitä sähkövejettä klinkuttaa korpilukkari. Niin, ja hän ei ole niitä sopraanoja, joiden eroavaisuus terroristiin on se, että terroristin kanssa voi neuvotella. Tällä nimenomaisessa on siinä mielessä asiat kohdallaan, ettei hänellä ole tarvetta korostaa omaa erinomaisuuttaan ja siinä samalla irvistellä korpilukkarin vajavaisuuksille. Tosipuheessa useimmat ovatkin tällaisia, ylimielisiin muusikoihin ja laulajiin törmää hämmästyttävän harvoin.

Kaunis lauluääni on sitten kaunis! Kaikki kohdallaan, myös teksti. Ja se on paljon. Olen jopa joskus Kansallisoopperassa käydessäni ihmetellyt, kuinka nuo hienosti ääntä tuottavat ihmiset unohtavat tekstin, lopputuloksena kyllä usein kaunista sointia, mutta sanottavansa jää arvoitukseksi.

Mutta nyt, nyt! Sointi ihana, joka ikisestä tavusta, joka ikisestä sanasta sai vaivatta selvän. Laulut olivat enemmänkin laulelmia kuin laulajan varsinaista ohjelmistoa, mutta katso! Todellinen Laulaja ei koskaan ole ylimielinen, ei mitään eikä ketään kohtaan. Hän paneutuu tehtäväänsä, ymmärtää sen arvon, ja laittaa itsensä kokonaan likoon. Tulos oli sitten hieno, semmoinen, jota korpilukkari muistelee vielä pitkään.

Hieno suomalainen kuorosävellys

Suomessa on osattu ja osataan tehdä hienoa kuoromusiikkia.

Toivo Kuulan kohdalla on sanottava, että kenties hienoin hänen kuorolauluistaan on tämä taidokkaan kontrapunktin kyllästämä "Siell' on kauan jo kukkineet omenapuut".

Sanat ovat V.A. Koskenniemen, ja vaikka en jaksaisi hänen runojaan lukea sivua enempää (koska hän minun mielestäni on kaukana Aleksis Kiven tai Eino Leinon alapuolella), on tässä nimenomaisessa runossa kyllä jotain aitoa suomalaiskansallista kaipausta.

Tässä Candomino- kuoron esitys, olkaa hyvä.

Hallussani on myös Eric Ericssonin johtaman ranskalaisen Accentus- kuoron levytys kappaleesta, ja sehän on soinnilleen aivan omaa luokkaansa. Tosin, ranskalaislaulajilta, joita johtaa ruotsalainen, Suomen kielen lausunta ei aina ihan täysin onnistu.

Sitä en jaksa tähän nyt laittaa, kun ei näy valmiina olevan.

Kivaa lauantaita kaikille!

Kun osaisikin katsella vähän laajemmasta näkökulmasta

Päivän ykkösuutinen: Eu - Komissio haluaa yhdenmukaistaa energiaverotuksen, ja se nostaisi dieselöljyn hinnan Suomessa 1,80 euroon.

Niin, Suomessa. Meillähän on ollut tuo hupaisa diesel-vero, jota on ihmetelty ja kiroiltu. Myös meillä on mahtava osuus polttoaineen hinnasta veroa, ja on silkkaa haihattelua ajatella, että sitä voitaisiin laskea.

Rahaa tarvitaan yhteisiin asioihin, ei sitä käy kiistäminen. Minä maksan mielelläni niin välillisiä ja välittömiäkin veroja, ja toivon, että kaikki maksaisivat kaikista tuloista samoilla perusteilla veroja. Enemmän ansaitsevat edes vähän enemmän suhteellisesti kuin vähemmän ansaitsevat. Se tuntuisi oikeudenmukaiselta - siltäkin osin, että tulo kuin tulo, samanlsuuruinen vero. Nythän se on sikäli hassua, että jos tienaa palkkana vaikka satatuhatta euroa vuodessa, niin maksaa siitä veroa varmaan lähelle puolet. Vaan jos tienaat satatuhatta pääomatuloina, maksat alle kolmanneksen. Väärin on semmoinen. Kaksi ihmistä on tienannut saman verran, ja toinen maksaa enemmän veroja kuin toinen. Mitä se semmoinen on olevinaan, kysyy kansalaispassivisti. Olisin varovasti sanomassa, että eriarvoisuutta, joka lienee ainakin vielä negatiivissävyinen käsite. Mikä se sitten olisi oikea määrä? Minusta se, että verokatto olisi jossain 45% tietämillä aivan hirmuisista tuloista, normaalista palkkatyöstä suunnilleen saman verran kuin nytkin.

***

Minulla ei kansalaispassivistina ole aivan selkeää kuvaa tuosta EU:sta. Luulisin, että voisin olla paremminkin perillä, mutta ongelma on siinä, ettei asia niin paljoa kiinnosta. Eikä nämä ajoittain tulevat, ilman järjen hiventäkään tehdyt komission ehdotukset mielenkiintoa lisää. Sen tiedän, että Bruxellesin kaupungissa Belgiassa (missä maassa on syntynyt loistava, erityisen ihanaa urkumusiikkia säveltänyt Cesar Franck. Siirtyi tosin sittemmin Ranskaan, ja urkuili hienossa Saint-Clotilden kirkossa Pariisissa) istuu hurjan paljon vaaleilla valittuja parlamentaarikkoja ja vielä enemmän ties millä perusteilla valittuja virkamiehiä ajattelemassa ilmeisen oikeaoppisia ajatuksia siitä, miten maanosaamme tulisi viedä eteenpäin.

Siinä varmaan piisaa haastetta. Varmaan jotkut haluaisivat jalosti yhdenmukaistaa kaiken. Se on ihanan tasa-arvoinen ajatus, mutta eikös rupea heti jotkut ihme pohjoiseurooppalaiset känisemään erilaisista luonnon- ja ilmasto-olosuhteista. Pakkanen, pyry, pimeys ja kesäiset sääskenkuppaukset vissiin tekevät ihmisestä kateellisen ja katkeran, mene ja tiedä.

***

Mutta tämä dieselin hinnankorotus. Se tietää roimaa korotusta myös bussilipun hintaan, samoin maksamme ruokakaupassa kohonneet kuljetuskustannukset. Ei materialisoidu tomaatit, salaatit, leipä, kala eikä makkara kauppaan, jollei dieseliä polttava kuorma-auto sitä sinne tuo. Bussilippuihin korotuspaine voisi olla siinä 25 - 30% luokkaa.

***

Kun osaisikin katsella vähän laajemmasta näkökulmasta! Osaisi nähdä varmastikin ihan täysjärkisten virkamiesten ja poliitikkojen aivoitukset. Mutta nyt tuo ymmärrys puuttuu, eikä asia niin paljoa kiinnosta, että viitsisi ottaa asiasta tarkemmin selvää. Lopputuloksena on kuitenkin, että kyllä ne kätensä taas taskuissamme käyttävät.

Jos näille markkinavoimain edessä rähmälleen oleville poliitikoille ja virkamiehille voisi jotenkin vastuksena olla, niin oikea tie olisi passiivinen vastarinta. Ikävä kyllä se ei taida olla kovin muodikasta. Polttopullot ja kivet sen kun lentävät, ja järjestysvallan patukat heiluvat niin että mätke vaan käy esimerkiksi ihanassa helleenien maassa. Olisivat jättäneet ne kivet ja muut vahinkoa tekevät esineet heittelemättä, etsineet jonkun muun tavan ilmaista erimielisyytensä. Kun mennään tuolla lailla rähjäämään, niin eihän siinä ne kärsi, jotka tuon kaiken aiheuttivat. Sen sijaan hulinoinnin kohteena ovat pikkukauppiaat ja käsityöläiset, tavalliset ihmiset. Että väärään osoitteeseen menee.

***

Ja minä kirjoitin provosoituneena tuosta uutisesta. Se oli tyhmää. Kuinka muutenkaan, kun elämänpiiri on pieni, tärkeimmät asiat itsen ja oman lähiympäristön ympärillä pyöriviä.

Kun ne saakelin komissaarit ovat jälleen kerran tulossa taas meidän syrjäseutujen ihmisten kukkarolle silmää räpäyttämättä, muina miehinä, niin tällainen tyhmempi lämpenee. Jos olisi viisas ja osaisi katsella asioita laajemmasta näkökulmasta, niin ottaisi tämänkin asian olankohautuksella vastaan.

Sitähän komissaarit ja muut politrukit tekevät, mitä osaavat.

Anders ja Mischa

21. helmikuuta vuonna 1893 syntyi Salobrenan 1. markiisi Anders Segovia Andalusian auringon alla.

Siinä sitä oli tottavie herra, joka osasi soittaa kitaraa!

Oheinen Youtube-video sen kertoo: Bachin sellosarjan (BWV 1007) Prelude taittuu myös kitaralla varsin nautittavasti.

Ja sama sellolla. Yksi hienoimpia kuulemiani on Mischa Maiskyn oheinen taiturointi.

Säveltäjä ja tulkitsija

Charles- Maria Widor, jonka syntymäpäivä on huomenna, ja joka eli vuosina 1844-1937, sävelsi tukun hienoa urkumusiikkia, ja ehkä tunnetuin hänen kappaleensa on 5. urkusinfonian finaali, Toccata.

Sitä kuulee paljon. Sehän on varsin virtuoosinen tykitys. Valitettavan usein se vain menee pelkäksi sorminäppäryyden osoitukseksi. Kuunnelkaa nyt, kun soitan 10 nuottia sekunnissa monen minuutin ajan.


Mitähän mahtaa nykyajan huippu-urkuri ajatella tästä esityksestä, jonka säveltäjä itse on soittanut 88-vuotiaana? Vanha mies ei ehkä ole tässä enää terävimmillään, tempossa on ajoittain varmasti tahattomia vaihteluja, mutta kyllä tästä käsityksen saa, miten Widor itse sen tarkoitti soitettavaksi.




Tässä puolestaan teoksen esittää Thomas Heywood. Showmiehen elkein tämä virtuoosi soittaa vaivattoman oloisesti.




Kummasta sinä pidit enemmän? Miksi?

Oikaisu ja muita asioita

Edellisessä kirjoituksessani mainitsin, että meillä ei saa olla päivääkään poissa töistä ilman sairaslomatodistusta.

Nyt se tilanne on jäämässä onneksi taakse.

Saamme olla yhden päivän omailmoituksella poissa, ja asia on ilmoitettava esimiehelle. Mikäli esimies epäilee vilttikuumetta, hänellä on harkintansa mukaan oikeus vaatia kuitenkin vähintään terveydenhoitajan todistus.
Tämä siis viikolla.
Viikonloppuisin, koska päivystys hoitaa vain välitöntä hoitoa tai hengenvaaraa aiheuttavat vaivat eikä anna sairaslomatodistuksia, saa olla jopa kaksi päivää omailmoituksella. Ihan hyvä.

Ja kaikki tämä ensi kuun 1. päivästä alkaen! Reunaehdot ovat kovat, ja karsivat lusmuilun armotta pois.

***
Erkkolaisen sunnuntaina julkaisema Wahlroos-haastattelu on kuulemma nostanut vastalauseiden myrskyn. Tämän päivän HS:n kolumnissa sivulla 2 Antti Blåfeld tyynnyttelee sydämistyneitä, haastattelun julkaisua ihmetelleitä lukijoita sillä, että vaikka ei olisikaan B.W:n kanssa samaa mieltä asioista, hänen perustelunsa ja näkökohtansa kannattaa silti tuntea, koska tilanne nyt vaan kerta kaikkiaan on se, että tämä pankkiiri - halusimmepa tai emme - on mitä melkoisin mielipidevaikuttaja talouselämässä. Hän ei ole vaikuttamatta eikä lakkaa vaikuttamasta, vaikka sulkisimme silmämme ja korvamme hänen mielipiteiltään. Aikalailla itsestäänselvyys, mutta joskus pyhä viha täytyy itsestäänselvyyksillä tyynnyttää.

Tokihan on tilanne se, että jos plakkarissa ja tileillä on rahaa ja kassakaapissa arvopapereita metrinen pinkka, niin sellaista tyyppiä varmasti kuunnellaan. Raha puhuu, halusimmepa tai emme. Voimme sanoa öykkärimäisiä rahamiehiä öykkäreiksi, mutta mitäpä se heitä liikuttaa. Heidän ei tarvitse tulla sitä kasvokkain kuuntelemaan, ja he voivat kuitata sellaiset haukkumiset kateudeksi. Ja he jatkavat samaa vaikuttamistaan, näkökantojensa esilletuontia kaikesta räksytyksestä huolimatta.

Jokainen voi tykönään miettiä, voiko ja tarvitseeko tehdä mitään.

***
Eilisen kouluväkivaltatapauksen syykin on taas ainakin iltapäivälehden kannen mukaan selvinnyt. Se on se tavallinen: kiusantekoa ja viimeisenä pisarana joku ilkeämielinen pila. Pilojen tekeminenhän on tunnetusti sitä hauskempaa, mitä pahemmin pilkatuksi tullut henkilö suuttuu. Muistaa pitää sekin, että minkä toisen mielestä on harmitonta pilaa, saattaa toisen mielestä olla verinen loukkaus. Ihmisten psyyket ovat erilaisia, kestävät eri tavalla esimerkiksi pilkkaa tai häväistystä. Joltain loukkaus kimpoaa kuin vesipisara hanhen selästä, toisen se lannistaa tai suututtaa.

Väkivalta on aina raakaa, alhaista ja halveksittavaa. Myös ja erityisesti se henkinen väkivalta, joka tässä tuli sitten ruumiillisella väkivallalla kostetuksi. Ja miten kävi? Kuka sai raakalaisen nimen ja maineen? Katkesiko tilanne? Loppuiko kiusaaminen lopullisesti? Entä tulivatko osaksi tulleet kiusanteot, nälväisyt ja naurunalaiseksi joutumiset korvatuksi väkivallanteolla?

Koulukiusaamisesta puhutaan joka vuosi. Siihen ei ole oikein keinoja puuttua, sillä kiusaaja, joka on toisen mielestä suloinen mussukkaenkeli, kiusatun mielestä pääperkeleen inkarnaatio potenssiin kaksikymmentäyksi, osaa jo lapsena manipuloida. Pidät suusi kiinni tai... Välituntivalvojia koulussa on tavallisesti kai yksi. Yhden aikuisen silmät eivät ikävä kyllä näe - eivätkä aina edes halua nähdä - kiusaamista, ellei se sitten ole selkeää tuuppimista. Ja kun koulun porttien ulkopuolelle mennään, ei kiusaajaa pitele enää mikään.

Sanotaan, että haukku ei tee haavaa.

Tuo hoku on hirvittävää roskaa ja pötypuhetta, nimenomaan henkisellä väkivallalla, jota koulukiusaaminenkin on, saatetaan alulle lukemattomat mielenterveysoireet, jotka sitten huipentuvat pahimmillaan sairaina väkivallantekoina. Kyllä sellainen järjestelmällinen joukon ulkopuolelle sulkeminen, nälvintä ja vähättely tekevät kuin tekevätkin lapsen mieleen haavan. Sellaisen, jota hän joutuu kantamaan koko ikänsä. Jostakin tulee itseään armahtamaton suorittaja (joka mahdollisesti esimiesasemaan päästyään on pääperkeleen inkarnaatio potenssiin kaksisataa), toinen päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä, ja kaikkea tältä väliltä. Näitä tapauksia ei kannattaisi vähätellä "yksittäistapauksiksi".

Kiusanteko tuottanee sairaalle mielelle ja huonolle itsetunnolle jotain tyydytystä. Siinäpä tulee mielen sairauden sitten tartuttaneeksi eteenkin päin, tulee kuin tuleekin.

Lehtijuttu ja elokuva ja niiden herättämiä ajatuksia

Minulle tulee kotiin Helsingin Sanomat. Eilisessä numerossa oli suuri haastattelu mainittavasta konsernijohtajasta ja maanviljelijästä, joka omistaa mittavan kartanon Varsinais-Suomessa.

Olen törmännyt blogikirjoitukseen, jossa varsin ansiokkaasti ruodittiin tätä Björn- herran haastattelua. Minä sivuutan nämä tärkeät asiat, koska olen älyltäni ja etenkin yhteiskunnalliselta ymmärrykseltäni vähäinen, ja julistaudun ihan reilusti sivustakatselijaksi niissä asioissa. Hoitakoot niitä juttuja sellaiset, jotka osaavat. Minä saatan ääneeni tai näin blogikirjoituksitse ihmetellä joitain asioita. Mutta tästä Björn- herrasta vielä:

Hänethän tunnetaan siitä, että hän on julmana nuorten työttömyysturvaa ja pitkiä opintotukia vastaan, noin muun muassa. Muutoinkin hän tuntuu olevan sitä mieltä, että erilaisia tukiviidakoita tulisi runsain mitoin karsia. Jättipä Björn- herra kuitenkin mainitsematta, että hän itse nosti EU-maataloustukea omistamalleen kartanolle kolmisensataatuhatta (300 000) euroa viime vuonna. Miten pääsikin unohtumaan. Tokihan tuollainen pikkusumma on vähämerkityksinen herralle, jonka optiotulot lienevät moninkertaiset. Liekö tällä miehellä sijoitusasuntoja, niissä vuokralaisia? Niistä saa sijoittaja kohtuulliset tulot, kun on mainio asumistukijärjestelmä... Vielä niiltä voi vaatia kotivakuutuksen ottamista, mikä onkin varmaan kummankin osapuolen etu. Eihän sellainen maksa kuin kolmekymppiä vuodessa, ja jos sattuu hulttiommainen vuokralainen, joka unohtaa vesihanan auki ja aiheuttaa vesivahingon, ei omistajaparka ihan puille paljaille joudu.

Minä sain ansiotuloja viime vuonna kymmenisen prosenttia siitä, mitä Björn-herra maataloustukea. Siitä makselin välittömät verot, sairausvakuutusmaksut, työttömyysvakuutusmaksut, ay-jäsenmaksuni sekä elinkustannukset, joka koostuvat asunnon vuokrasta, autonpidon sekä elintarpeiden, vaatteiden, kerta-ja kestokulutushyödykkeiden sekä keskioluen hankinnasta aiheutuvista kustannuksista ja joistakin vakuutusmaksuista. Matkustettukin on, että ylellisyyttäkin on saatu ihan riittävästi. Sain olla kohtuullisen terve viime vuonna, en muistaakseni käynyt kuin kerran työterveydessä hakemassa vatsataudin vuoksi sairaslomalapun. Meiltä kun ei saa töistä olla poissa päivääkään ilman sairaslomatodistusta, ettäs tiedätte. Ei vatsataudissakaan, ei kuumeessakaan. Terveyskeskuksen päivystys ei kirjoita sairaslomia, joten parasta on sairastua vatsatautiin tai kuumeisiin sinä aikana, kun työterveyshuolto on auki, eli arkipäivisin ja mielellään aamupäivällä, tai sitten ajella lähimmälle yksityislääkärin viikonloppuna auki olevalle vastaanotolle vatsataudissa tai kuumeessa, jos arvelee, ettei sairaana kannata töihin mennä. Onneksi ei ole tuota tilannetta tullut...

Anteeksi pikku rönsy ja kotiinpäinveto. Pohdinhan tässä raha-asioita, muun muassa kuuluisan konsernijohtajan saamia maataloustukia, jotka olivat siis kolmesataa tuhatta euroa viime vuonna. Tiedän ihan varmaan, että kukaan ei tarvitse kolmeasataatuhatta euroa elämiseen vuodessa. Jos taas peltojen viljelemiseen tarvitaan kolmensadantuhannen euron tuki, niin mieluummin kesannolle sitten, eikös siellä firmojen hallituksissa istumisissakin ole hommaa, mihin aikaan se edes joutaa traktorin pukille niitä peltojaan viljelemään? Vai teettäisikö rengeillään, voi sillä olla niitäkin. Ja niin varmasti onkin. Jos se maksaa sille rengilleen saman verran kuin minulle maksetaan, renki tulee toimeen kohtalaisesti ja on tyytyväinen. Ja vielä jää siitä tuesta vähän apulantoihinkin ja torjunta-aineiden ostamiseen. Onkohan se tai ne renki tai rengit koko- vai osa-aikaisia työntekijöitä?

Jos siitä vaikka kaksi henkilöä saa kohtuullisen vuosipalkan, olen jo paljon lienteämpi tuolle nimenomaiselle maataloustuelle. Jää isännällekin vielä vähän, ettei ihan harrastukseksi talonpito mene, niinkuin ennen vanhaan tuolla Keski-Suomen puolessa monellakin oli tilanne. Tunsin kerran mainion isäntämiehen, joka viljeli moniaita kymmeniä hehtaareja, ja kävi samaan aikaan työssä tehtaassa. Talo ei vissiin päällään pitänyt, mutta hyvän hyvyyttään kotimaisen elintarviketuotannon turvatakseen ja kai suvun perinteitäkin kunnioittaakseen teki tuo mies kahta hommaa.

***

Vaan eilenpä illalla, kun tultiin vaimokullan kanssa pitkältä hiihtoretkeltä, katseltiin digiboksilta tallennettu, hiljattain televisiossa esitetty muistaakseni belgialainen elokuva "Lapsi" . Elokuvassa syrjäytyneet nuoret saavat vauvan. Äidiksi tullut tyttönen yrittää saada lapsen isää hakeutumaan töihin, mutta tätä ei kiinnosta, koska työnteko on nuijia varten. Tämä onneton pojantorvelo sitten tekee kaikenlaisia kolttosia saadakseen rahaa ja laittaakseen sen sitten menemään. Juuri isäksi tulleelle nuorisorikolliselle raha ei merkitse mitään, koska sitä saa aina lisää. Sen kummemmin miettimättä räkänokka myy pariskunnan vauvan adoptoitavaksi ja saa viisi tuhatta euroa. Lapsen äiti raivostuu, ja järjestää pojan hankaluuksiin. Poika käy hakemassa vauvan takaisin, palauttaa rahat ja kuulee olevansa toisen mokoman rikollisliigalle velkaa. Myös lapsen äiti kääntää räkänokalle selkänsä, mikä on ihan ymmärrettävää. Elokuva päättyy siihen, että pojan koheltamisen myötä köysi kiristyy, ja räkänokka joutuu vankilaan, ja vierailutunnilla itkee katkerasti lapsen äidin kanssa.

Tajusikohan tuo räkänokka jotain siitä, mitä oli tehnyt, se jäi arvailtavaksi.

Ensin se poika tuntui vastenmieliseltä ja edesvastuuttomalta koltiaiselta. Sitten alkoi käydä sitä osittain sääliksikin. Jotenkinhan itse kunkin on koetettava pärjätä.

Jostakin syystä se, kun se siinä elokuvassa meni myymään sen vauvan, tuntui vähän samalta kuin jotkut yrityskaupat nykyään. Liekö tuo joku harhakuvitelma vai mikä. Siinähän laitettiin vaivaa tuottava ihminen toisten riesaksi ja saatiin vielä rahaa siitä.

Ja sitten minä rupesin pieneltä osalta ymmärtämään sitä poikaa siinäkin, kun se ei halunnut töihin mennä. Kyllä koulunsa kesken jättänytkin sen verran ymmärtää, ettei kukaan tarvitse vaikkapa kolmensadantuhannen tukia yhteiskunnalta tai miljoonaoptioita, kun on myynyt jonkun tehtaan korealaisille tai kiinalaisille. Hänkin sen osaisi kouluja käymättömänä tehdä.

No, tässä oli tämä pussahdus. Nyt palaan takaisin mukavaan, pikkuporvarilliseen elämääni. En välitä enää tolkun miehistä sen kummemmin kuin jytkyistäkään, vaan lähden laulamaan. Niin, ja tänä vuonna elinkustannukseni muuttuvat siltä osin, etten osta olutta lainkaan. Päätin uudenvuoden aattona, että tämä kuluva vuosi mennään ilman oluita tai muita juovuttavia juomia. Tammikuu meni jo, helmikuu on hyvässä vauhdissa, eikä tee tiukkaakaan. Maksamieni välillisten verojen osuus ainakin tuolta osin pienenee.

Valtataistelu

- Keskus

- Minä täällä. Kun P tulee, pyydätkö käymään täällä.

- Minä pyydän.

- Huomenta, kova pakkanen taas.

- Johtaja pyysi sinua puheilleen.

- Jaa. No, käyn viemässä vaan takin naulakkoon, sitten menen.

Kop kop.

- Huomenta.

- Huomenta. Mitä hittoa sinä oikein meinaat.

- Ilmoittauduin puheenjohtajakilpailuun.

- Sinä siis kaivat maata minun altani. Törkeää.

- Eikös puheenjohtajakandidaatiksi saa ilmoittautua kuka vain?

- No periaatteessa kyllä, mutta vähän pitäisi katsoa tilannetta.

- Minä katsoin tilannetta.

- Väitätkö sinä, etten selviä tästä tehtävästä?

- En minä sitä väitä, vaan haluan tarjota vaihtoehdon. Kenttä päättäkööt.

- Mutta eiväthän ne ymm... ei kun että sinä käytät nyt nostettasi hyväksi!

- En ymmärrä, mitä tarkoitat.

- Kun nyt pärjäsit niin hyvin, niin aiot sitten ratsastaa sillä tälle tuolille!

- Kuten sanoin, haluan tarjota vaihtoehdon.

- Mutta meidän pitäisi ajaa yksimielisesti muita asioita. Tämä haittaa sitä.

- Kaikki eivät ole samaa mieltä, kyllä sinun se pitäisi tietää.

- Samahan se niille on, nehän maksavat vain jäsenmaksunsa. Tämä on eri asia. Puheenjohtajataso on ihan eri juttu kuin maksavan jäsenen taso.

- Minusta maksavilla jäsenilläkin on oikeus sanoa tähän sanansa. Siihen tarjoan mahdollisuuden.

- Me emme sitten varmaankaan saa piiritason koiranäyttelyä tänä vuonna tänne. Surullista.

- Sekö sinulle on tärkeää?

- Tiedäthän, että pienempiä koiranäyttelyjä on voimakkaasti oltu yhdistämässä. Halutaan suuria koiranäyttelyitä. Vain suuria.

- Olithan itse ajamassa näyttelyrakenteen uudistusta, mitä oikein valitat nyt. Kennelpiirin hallitus vaihtui, ja nimi vaihtui näyttelyrakenteen virkistykseksi. Sama asia se on kuin sinunkin ajamasi. Minä haluan tarjota vaihtoehdon.

- Haista....

- Älähän nyt henkilökohtaisesti ota.

- Tämä tuoli oli niin mukava. Olo on nyt semmoinen, että sinä annat minulle selkään. Puukotat takaapäin. Se ei ole reilua.

- Mitäs takaapäin puukottamista se on, jos ilmoitan hallitukselle, että olen käytettävissä puheenjohtajaksi.

- Mutta kun minun olisi pitänyt tietää siitä.

- Pyrkiihän M myös. Hänellä on taas oma käsityksensä siitä, miten tätä porukkaa pitää viedä.

- Järjestöni... kaunis järjestöni... riitojen repimä....

Urheilujuhlan tuntua

Olin ihan hyvässä uskossa, että muuan merkittävässä asemassa oleva valtiomiehemme oli loukkaantunut vaalijuhlista kotiin palatessaan liukastuttuaan.

Sittemmin olen tullut ymmärtämään, että kysymyksessä on suuren urheilusaavutuksen, kultamitalijuhlien, kaltaiset jälkimainingit.

No mitäs, sitähän sattuu, ja kun ussein sattuu, niin tottuuhan siihen. Kun opiskeluaikoina vietimme joskus iltaa tuleville kirkkomuusikoille ainakin julkisesti kielletyiden juomien kera, saattoi joku meistä joutua potemaan dagen efteriä kotonaan. Aamun soveltavista harjoituksista poissaolon syytä tivannut yliopettaja loihe lausumaan kuultuaan muutaman kaverin sairauden laadun: "Jumala tautia lisätköön."

En nyt omasta puolestani osaa hirveästi moralisoida tapahtunutta. Kerranko sitä suuria ja merkittäviä saavutuksia juhlistetaan kuppeja kumoamalla. Minkä vuoksi poliitikot olisivat sen kummempia kuin vaikkapa urheiluväki?

Ja sitä paitsi voihan olla, että olen vain uskonut pahantahtoisia juoruja. Ei kai nyt sentään koti-uskonto-isänmaamies ja vielä valtakunnan tärkein herra kerta kaikkiaan voi oikeasti olla siinä määrin väkijuomilta liikutettu, että sen tähden kaatuu ja lyö päänsä kotipihansa ainoaan kukkaruukkuun. Jos se oli tuon voitonhuuman jälkeen ymmärretty entistä suurempi vastuu valtakuntaan palanneen tolkun pysymisestä alati läsnä, joka painoi hartioita siinä määrin, että voimat ehtyivät kotipihaan, sen ainoan kukkaruukun kohdalle?

Mutta jos nyt vaikka vähän olikin miestä väkevämmällä osuutta asiaan, on sentään hyvä, että kommentointi on ollut enimmäkseen tällaista hyväntahtoista hymähtelyä. Toista se oli jääkiekkoleijonilla, silloinhan monien järjestöjen nokkahenkilöt julkitoivat pahennuksensa maatamme edustaviten urheilijoiden käytöksestä. Ei ole ainakaan vielä näkynyt vastaavaa paheksuntaa ainakaan minun silmiini, mutta ehkä kysymyksessä on se, että tolkuttominkin ja hyveellisinkin järjestöjyrä ymmärtää raskaan vastuun vaativan raskaita huveja? Sillä tokihan vastuu valtakunnasta on ihan toista kuin joku jääkiekon pelaaminen, sen ymmärtää jokainen. Ja tulihan se Kekkonenkin joskus reissuiltaan kättäkaulaa turvamiestensä kanssa, että hyvää perinnettähän tässä vain pidetään yllä.

Mutta tässä kaikkien aikojen ilmaveivi, joka ei unohtune milloinkaan. Harmi, ettei valtiomiesilmaveiviä dokumentoitu näin vakuuttavasti.

6.2.1981

Tuosta päivästä on kulunut kolmekymmentäyksi vuotta.

Sinä päivänä minut, monen muun tavoin, kotiutettiin armeijasta reserviin. Oli semmoinen kuulas pakkaspäivä, kuten tänäänkin näyttää olevan.

Olihan se maailma silloin vähän erilainen. YYA-sopimus oli voimassa, ja juuri tuona päivänä seitsemänkymmentä vuotta täyttänyt Ronald Reagan teki omaa vaalikampanjaansa, joka tuntui pelottavalta. Hän lanseerasi tällaisen "rajoitettu ydinsota" - ajatuksen, taisipa "Tähtien sota" - hankekin olla kovasti miehen mielessä. Sitä en osaa sanoa, oliko Reaganin ansiota vai tapahtuiko hänestä huolimatta 1990- luvun suuret historialliset muutokset. Sanoipa tuo Ronnie- herra Neuvostoliittoa Pahan valtakunnaksikin, joka ei kyllä kovin diplomaattista ollut. Sittemmin Yhdysvaltojen on tarvinnut kommunismia enemmän pelätä lähi-idän terrorismia. Kommunismihan on helposti hoideltavissa, jos sitä pelkää. Hoidetaan bisneksiä sen verran hyvin, että duunarit saavat omat talot, autot, säästöjä ja kersansa hyviin kouluihin. Näin kommunismi muuttuu harmittomaksi suunpieksännäksi, sillä kukaan tuskin haluaa luopua mukavasta talostaan ja elämästään jonkun typerän vallankumouksen takia. Kaiken sorttiset agitaattorit saavat painokkuutta sanoilleen vasta silloin, kun asiat ovat jonkin kansanosan kannalta huonosti, muutoin he jäävät marginaalipelleiksi, joille sopii nauraa kuten apinoille häkissä.

No, eksyipäs tämä juttu taas kauas laduiltaan. Siis palataan asiaan. Minä sain kansalaisille kuuluvat velvollisuudet pulkkaan kuudentena helmikuuta vuonna tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäyksi. Oppivelvollisuus tuli valmiiksi jo joitakin vuosia aiemmin, tosin eri oppilaitoksissa on tullut myöhemminkin notkuttua useampaankin otteeseen. Oli ne aikoja ne! Ei ollut ylipainoa, ei nivelrikkoa, oli vain nuori mies, joka oli jonkun untuvikkolinnunpoikasen tapaan ottamassa ensi askeleita kohti itsenäisyyttä. Tuli luettua muutamankin yliopiston pääsykoekirjoja, vaan eipä meikäläisen lahjat koskaan korkeakoulun ovia avaamaan riittäneet. Toisen asteen koulutuksella, useammallakin, on näihin asti tultu.

Paitsi että minähän melkein valehtelen. Olen minä suorittanut Jyväskylän yliopistossa tietotekniikan approbaturin! Se on melkein yhtä hieno saavutus kuin ylioppilastutkinto.

Siinä suhteessa maailma oli silloin parempi, että nuorukaiselle löytyi aina jotain työtä. sellaista näköalattomuutta kuin nykyään niillä nuorilla, joilla ei ole superlahjakkuutta tai suhteita, ei tuolloin ollut. Vaatimattomiahan ne tienestit olivat, ja niinhän siinä monesti kävi, että viikolla tienatut menivät viikonloppuisin erinäisiin huvia tuottaviin asioihin.

Mutta jotain erinomaisen hienoa ns. reserviläisajassani oli. Kertaakaan en joutunut kertausharjoituksiin! Siitä olen sangen kiitollinen ja onnellinen, sillä armeijassa olosta en suuremmin nauttinut, ja hartain toiveeni palvellessani oli, ettei näitä taitoja ikinä tositilanteessa tarvittaisi. Se kun tuppaa olemaan sillä tavalla, että joka rynnäkkökiväärin luodin tai kranaatinsirpaleen kehoonsa saa, voi alkaa samantien heitellä hyvästejä elämälle, kuten Veikko Huovinen varmaan sanoisi. Toiveeni taisi ainakin omalla kohdallani toteutuakin, olenhan jo niin sanotun varareservin, entisen nostoväen, I luokassa.

Että oikeastaan tässä sopii olla kiitollinen.

Mietteitä autoista ja maailmanmenosta

Monet muistavat vielä Ladan, jonka maahantuonti lopetettiin juuri.

Ladaa alettiin tuoda maahan, ja niitä alettiin hurjasti ostaa, kun olin toisella kymmenellä. Lada oli auto, joka jakoi ainakin osittain ihmiset kahteen leiriin: järki- ja tunneihmisiin.

Kaupunkipaikoissa Ladalla ajava oli ilman muuta kommunisti, mutta meillä päin ihan talojen isännätkin, jotka tuskin mainittua aatetta kannattivat, ajelivat mainitulla neuvostoliittolaisvalmisteisella autolla. Ja miksi eivät olisi, autohan on tarkoitettu siirtymiseen pisteestä A pisteeseen B. Tai oikeastaan meillä päin auto ei ainakaan suoraan korreloinut maailmankatsomukseen. Tuntemani SKDL:n kannattajat ajelivat mm. Saab 96:lla, Opel Kadettilla, Volvo 144:llä, yksi jopa Mercedes-Benzillä. Myös Toyota Carinaa näkyi aatteen miehillä, 1980-luvulle tultaessa Nissan Cherry oli yleinen.

Toki oli niitä, jotka valitsivat Ladan maailmankatsomuksensa perusteella. Lada oli kuitenkin myös sellaisen ihmisen valinta, joka ei halunnut laittaa autoon yhtään enempää kiinni kuin on pakko. Wartburg olisi ollut toinen, mutta moni vierasti kaksitahtisuutta.

Veljelläni oli ensimmäinen auto Lada 1200. Jouduin sitä kerran pyytämään lainaksi, kun oma länsiautoni oli vesipumppu hajalla, ja piti päästä soittokeikalle. Niin sitä huristeltiin vajaat sata kilometriä suuntaansa, ja ämyreistä pauhasi Sleepy Sleepers sings Matti ja Teppo. Mainittakoon, että velipoika piti tuohon aikaan autossaan keltaista Wunderbaumia. Sangen lämmin oli Lada, ja lujasti tehty. Takaikkunassakin luki: Lujaa laatua:Lada.

Onpa minulla itsellänikin ollut Lada! Se oli 1500 S, jossa oli pyöreä mittaristo ja oikein kierroslukumittarikin. Sain sen yrittäjäaikana saatavistani, ja kyllähän sillä ihan ajeli. Vanhahan se jo silloin oli, väriltänsä semmoinen vihreä. Siihen liittyy pari hassua tapausta.

Kerran oli olevinaan kiire johonkin, ja meinasin lähteä sillä ohittamaan edellä ajavaa, muistaakseni Mitsubishi-merkkistä henkilöautoa. Niin otti älälle mitsukuskia, että tämä survaisi jalkansa konehuoneeseen, näytti sieltä autosta kädellään, että mene vaan ohi, jos pääset. Yhden kerran taas heti virran kytkemisen jälkeen konepellin alta kuului kummallista murinaa, ja kun avasin pellin, nousi starttimoottorista savua. Kiireesti irrotin akun kaapelin, ja näin Lada pelastui.

Jätti se kerran tiellekin, tai paremminkin huoltoaseman pihaan. Ei startannut. Pyysin paikalla olijoilta työntöapua, ja pyyntöni aiheutti hämmennystä ja suuttumusta. Suostuivat kuitenkin, ja matka saattoi jatkua. Berliinin muuri kaatui sitten puolitoista vuotta myöhemmin, ja Neuvostoliittokin hajosi. Vaan tuo Lada myös oli semmoinen, että kaksi kertaa taittui etupyörä auton alle, kun alapallonivel oli niin väljä.

Mikä se olisi tänä päivänä Ladan vastike? Ehkä Dacia, nehän ovat halpoja.

No, kuka ties tulevaisuudessa näemme vähäautoisemman ajan, kun liikenneministerimme on asettanut työryhmän, jota vetää oikein Jorma Ollila. Tarkoituksena on saada aikaan älykäs ja oikeudenmukainen liikenne. Ehkäpä aikanaan Nokian huippukuntoon luotsannut Ollila keksiikin keinon, ja voimme myydä kaikki kalliit henkilöautomme vaikka kiinalaisille, ja käyttää näin saadut rahat lähiruuan ostamiseen. Päässemme samalla eroon noista helvetin esikartanoita muistuttavista automarketeista, joiden parkkipaikoille pystyisi hätätapauksessa Hornetilla laskeutumaan. Ovathan ne hyvinkin lentotukialuksen kannen kokoisia, vai kuinka?

Kun tuli vielä tuo Sleepy Sleepersin klassikko mainittu, niin pakkohan se on tähän upottaa :)

Voi tuota neljättä valtiomahtia

Me allekirjoittaneet olemme sitä mieltä, että tämä ja tämä ehdokas on sopivin presidentiksi. Kolmisenkymmentä vuotta - heti Kekkosen jälkeen - alkoivat tällaiset maksetut ilmoitukset lehdissä. Se nyt oli normaalia vaalimainontaa, jollaista on kai pakko sietää.

En muista, onko missään aikaisemmissa vaaleissa neljäs valtiomahti uutisoinut yhtä näkyvästi julkisuuden henkilöiden, erityisesti puolue- ja järjestöpamppujen, äänestämistä. Vieläpä sillä tavoin, että nämä henkilöt ovat kertoneet toimittajalle, ketä äänestävät. Voi olla että onkin, mutta silloin on ollut kai jotain muuta ajattelemista.

Tämä henkilökohtaisen valinnan julkihuutaminen ei ehkä ole vaalilain vastaista, mutta luulisin, ettei se ole myöskään lain hengen mukaista. Mikäpä muu tarkoitus tuollaisella uutisoinnilla on, kuin olla vaikuttamassa ihmisten äänestyskäyttäytymiseen? Neljäs valtiomahti antaa tässä(kin) ilmaista mainosta ehdokkaille.

Voi olla, että olen jämähtänyt jonnekin menneille vuosikymmenille. Ehkä en tajua, että tämän ajan hengen mukaista, oikeaa ja hyvää on tuollainen vanhan jäärän mielestä jonninjoutava lörpöttely. Sanottakoon, että minulla ei ole sinänsä mitään jonninjoutavaa lörpöttelyä vastaan, kunhan se tapahtuu ihmisten kesken. Mutta että jossain sanomalehdessä tai jopa radio- ja televisiouutisissa sanotaan, kuka on ketäkin äänestänyt. Ei mene minun jakeluuni, en sitä hyväksy. Sillä ei toki ole mitään merkitystä, vaikka en hyväksykään, mutta kaipa hampaaton koira saa penkin alta edelleenkin äristä?

Mikä se on ministerillä mielessä?

Silläkin uhalla, että toistan itseäni:

Nykyinen liikenne- ja viestintäministerimme on aika selvästi tuonut julki sen, että hänen mielestään oman auton käytön verovähennysoikeus ja työnantajan verottomat matkakorvaukset tukevat yksityisautoilua julkisen liikenteen kustannuksella. Eilen kuulin samaisen ministerin väittäneen, että Jyväskylän eteläpuolella julkinen liikenne toimii hyvin.

Ministeri haluaa herättää keskustelua, ja siinä hän onnistuu. Moni älähtää.

Henkilöauton käyttö julkisten sijaan perustunee asiallisesti ottaen seuraaviin seikkoihin.

- Julkisia liikenneyhteyksiä ei ole tai ne ovat työssäkäynnin kannalta sopimattomina aikoina.

- Julkisilla liikenneyhteyksillä matkat vievät moninkertaisesti aikaa, ja tämä aika on pois kodilta, perheeltä ja harrastuksilta.

- Omaa autoa käytettäessä ei ole sidottu aikatauluihin, ja on mahdollista hoitaa myös kauppa- ja muita asiointeja työmatkaan niveltäen.

- Jonkin verran ihmisiä asuu myös maaseudulla, jossa saattaa olla useiden kilometrien matka julkisten kulkuneuvojen pysäkeille.

***

Mutta tuo liikenneministerin ajatus poiki uuden ajatuskuvion, mikäpä estää sitä loppuun ajattelemasta. Aikaa on tänään, kun olen vapaalla, ja vaimo meni töihinsä. Kuvitellaanpa todella hiilineutraali yhteiskunta, jossa lähdetään siitä, ettei ympäristöä saa kuormittaa.

Mikä pakko sitä on töistä kotona kulkea, voidaan kysyä. Tai miksi pitää olla "työpaikka" ja "koti"? Voisihan työnantaja järjestää jonkinlaisen kasarmimajoituksen, pennut voi hyvin jättää viikoksi jonkinlaiseen "viikkopäiväkotiin", tai vaikka ottaa mieluummin samantien huostaan, etteivät häiritse vanhempiensa tuotannollisia ponnistuksia. Heidät kasvattaisivat koulutetut ja kokeneet pedagogit sylivauvasta lähtien puolueettomasti ja yhteistä parasta ajatellen. Näin jäisi turhanpäiväinen työmatkailu pois kokonaan. Samoin asuntorakentaminen voitaisiin lopettaa, koska ihmiset asuisivat kasarmeissa, lapset lastenkasarmeissa tai koulukasarmeissa. Monta turhaa markettia saisi muuttaa hyödyllisempään käyttöön, kun ihmiset söisivät laitoskeittiön ruokia, käyttäisivät yhteisiä televisioita, radioita ja kirjoja. Vapaa-ajan voisi käyttää ohjattuun liikuntaan ja erilaisiin kerhoihin. Kerran kuussa voisi järjestää vaikka yhteiskuljetuksen johonkin tapaamispaikkaan sunnuntai-iltapäivänä, jolloin saisi vanhemmat jälkeläisiään vaikka kauempaa katsella, ja laittaa ehkä alulle uutta tuotantoväkeä tai tykinruokaa. Sitten takaisin työpaikkakasarmiin, jossa olisi ohjattua vapaa-ajantoimintaa, joka tukisi tuotannollisia ponnistuksia.

Korostettakoon tässä sitä, ettei kirjoittaja halua tässä laittaa näitä ajatuksia kenenkään päähän, eikä väitä kenenkään tällaista oikeasti haluavan. Kunhan huvikseni ajattelin ajatuksia eteenpäin ihan siitä lähtökohdasta, miten kuormittaisimme ympäristöämme mahdollisimman vähän.

Itse tykkään nykyisestä elämästäni, jossa minulla on koti, työpaikka, perhettäkin ja harrastuksia, sekä siitä, että ehdottomasti en kuulu mihinkään puolueeseen siitä syystä, ettei sellaiset ole minun juttuni. Olen suorastaan ylpeä siitä, että poliittiset aatteet eivät herätä minussa minkäänlaisia tunteita, vaan pystyn katsomaan niitä kylmän analyyttisesti. Jos nyt joku poliittinen taho haluaa polttoaineen maksavan vitosen litra, niin sitten tingitään muusta ja maksetaan, jos saavat aatteensa läpi. Onhan olemassa vaalit...

Kaikki toisia fyysisesti tai henkisesti vahingoittamattomat poliittiset aatteethan ovat sinänsä ihan hyväksyttäviä, niillä on joku sosiologinen taustansa. Totalitääriset ismit puolestaan ovat huonojen aikojen tuomia protestiliikkeitä, joiden jälki on aina kauhistuttavaa, ja joita jälkimaailman sopii kauhistella ja joista sopii ottaa opikseen. Onhan niitä olemassa vaikka mitä.

Jos nyt joku yhdistys- tai poliittisesta toiminnasta saa elämänsä sisällön, niin siitä sitten vaan mukaan ja vaikuttamaan.

***

No, jätetäänpä filosofoinnit sikseen ja palataan vielä vähän nykytodellisuuteen ja juttelemaan verovähennyksistä, verotaakasta ja sen sellaisista asioista.

Yksityisautoilija muuten maksaa raakasti veroa! Auton hinnasta on huomattava osa veroa. Hän maksaa vielä käyttömaksunkin, sekä polttoaineen hinnassa mahtavan veropotin, lisäksi autoilijalle auton, huollot, vakuutukset ja polttoaineen myyneet firmat tilittävät arvonlisäverot saamastaan voitosta. Siis tilittävät, se autoilijan perhana ne maksoi.

Kaikesta tästä verotaakasta huolimatta oman auton käyttö on suosittua, luullakseni tämän jutun alkupuolella luettelemistani syistä. Luulenpa, että jos verovähennysoikeudet ja matkakulut "leikattaisiin", ei se lopettaisi tai vähentäisi yksityisautoilua. Moni on valmis maksamaan epäoikeudenmukaisestikin siitä, että pääsee töihin tai töistä kotiin puolessa tunnissa 2-3 tunnin sijaan, pystyen hoitamaan asiansa samalla matkalla odottelematta tuntikausia seuraavan bussin tai junan saapumista.

Ja sanottakoon, että onnellinen se, joka asuu kävelymatkan päässä töistä, tai pystyy käyttämään polkupyörää. Näin talvellahan voisi vaikka hiihtää töihin, niinkuin ennen hiihdettiin kouluun. Ja jos nyt alle tunnin julkisliikennematkalla pääsisi töihin tai asioilleen, niin hienoa on se. Nauttikoon tällaisesta se, jolla siihen mahdollisuus on!

***

Vielä vähän näistä henkilöautoista ja niiden ympäristökuormituksesta vähän samanlaisella mutu- tuntumalla kuin ministeri Jyväskylän eteläpuolisesta erinomaisesta julkisliikenteestä. Olen tässä pakkaspäivinäkin käyttänyt autoa, seissyt muun muassa liikennevaloissa. Bensiinikäyttöiset autot riippumatta niiden iästä puskevat paksua savua pakoputkistaan, eikä se hajutonta ole. Sellaiset uudehkot, hiukkassuodattimilla varustetut dieselit, jollaista itsekin käytän, puolestaan eivät tuprauttele. Tuskin näkee niiden pakoputkista mitään tulevan, vaikka nykydieselin sammutusautomatiikka ei toimikaan pakkasessa. Yli 3 asteen lämpötilassahan esim. meikäläisen diesel sammuu liikennevaloissa, ja hyrähtää käyntiin vasta sitten kun matkan on tarkoitus jatkua, ja kuljettaja painaa kytkimen pohjaan. Luulisi tällaisen auton käyttömaksun olevan pienempi, koskapa se saastuttaa huomattavasti vähemmän kuin tavallinen, katalysaattorilla varustettu bensa-auto.

Työn kiinnostavuuden ongelma

Tupa Varsinais-Suomessa. Ikääntyvä pariskunta Oili ja Eemeli ovat heränneet talviaamuun. Lapset ovat tuoneet jouluna heille kannettavan tietokoneen ja kustantaneet vielä Internet- yhteydenkin, ja niinpä sitä on ahkerasti käytetty.

Yöllä on satanut lunta. Eemeli on mennyt ulos, luomaan lunta pihalta pois. Naapurin Jukka ajaa pihaan traktorillaan, johon se on hankkinut lumiauran, työntää tullessaan lumet pois pihatieltä.
Miehet näkyvät puhelevan pihalla, Jukka sammuttaa traktorin ja lähtee tulemaan Eemelin kanssa sisälle päin. Oili alkaa täyttää kahvinkeitintä, ottaa pakastimesta korvapuusteja ja valmiiksi leikeltyjä mustikkapiirakan palasia, laittaa mikroon sulamaan.

Jukka: Hyvä päev, emänt!
Oili: (kikattaa) Jumal antakko! Mitäst teil sin kuulu? Jokost Hanna flunssa o men?
Jukka: On see siäl tolpillas jo, erelispäivän ei enä mittä kuumet ol.
Oili: No hän sit pääseeki mun kanssa lähtemä vanhustenkerho.
Jukka: Kyl see simmotti puhus. Mutta mitäs tän sit kuulu?
Eemeli: No mee ollam präkät ton tiatokonehe kans.
Jukka: Teekin sit lopult semse hommasit.
Eemeli: Mukula toiva. Ei simmottis kaiken muute olsis hankit. Jaakko sen toi, oliva sisarukse kaiken yhres sen ostan.
Jukka: On see kätevä. Ei tartte laskutten taki kyläl lähti.
Oili: Ja pysty lukema vaiks mitä lehtiki. Ja kattomaha vaikka televisio-ohjelmi.
Jukka: Ova teirä mukula hankkin sit kunno yhteyre.
Eemeli: Nin kaiken nee tekivä. Onhan siitä mukava katsel mitä mailmal tapahtu. Vaikkemmää mittä sit käyttä osa, mut Jaakkol voi ain soitta ja kysyt.
Oili: Kuis teil muuten, paitti et Hanna oo toipun?
Jukka: Mitäs meil vanhoil. Pirjo o saan ol siäl virastos töis, ja Janiki oo ny töis. See muut Järvempäähä, käve semse kurssi ja ajaa ny bussit Helsinkis.
Oili: Seehä o hiano asi. (Kaataa Jukalle ja Eemelille kahvia) Kyl ihmine ain töit löytä, jost tosissas haluaa.
Jukka: Kiitoksi. (Alkaa sekoittaa kahvia lusikalla) No, poik oli sillo armeijas autonkuljettajan, mut kauan see jourus töit etsimä. Ja see asuu Järvempääs, junal see mene töihe. Sai vuakrattu siit raranvarrest yksiön. Ei see sitä muuten olsis saan, mut mee Hannan kans annetti sil rahaa takuutalletuksehe.
Eemeli: Mikä see semne o?
Jukka: Jost vuakra asunnon, pittä anta kahren kuukauren vuakra takutalletukseks. Pirjol ei ol vara kon see maksaa sitä asuntotas.
Oili: Hyvä kon ihmisel o läheisi.
Jukka: Juu. Ikävähä meil Janit o, see enne käve ain sillontällö, ny see sit kokeilee siippetes kantavuut.
Oili: (ojentaa tarjotinta, jossa korvapuusteja ja mustikkapiirakkaa) Lait sekka.
Jukka: Kiitoksi.
Eemeli: Hyvinhän sil pojal sit käve. Mut mää olen tualt netist luken, et suamalaisil ei tyä kelppa.
Jukka: Mahtaak se niinkä ol?
Eemeli: Niin siin sanotti, et olsis vaiks kuipal vaiks siivomist, mukku ihmise ova nykyäs nin hianoi, ete siivomine kelppa.
Jukka: Kuis see oikki mahta ol? Kyl Jani teki sitäki sillon kurssiaikanas ain välil ehtosten. Mutta niit töit tarjotti jotta kaht tunti päeväs, parin päevän viikkoses, eihän simmottil elä.
Eemeli: Eik nee saa sit jotta korvaust lisäks?
Jukka: See o semne asi, et jost o kortistos ja menee vaiks kahreks päeväks töihe, nii sit nee maksa simmotti soviteltu päevrahat.
Eemeli: Eik semne ol hyvä systemi?
Jukka: Emmäätiär. Ainaki Jani sanos, et sin piti lähettä ain palkkatoristus ja tyäsopimus liitteen, ja sit nee keskeytti ain sen korvauksem maksamise käsittely ajaks. Kerran see oli kaks ja puali kuukaut, ete se saan kon kuuren tunni siivouksem palkan, muut rahat tuliva sit myähemi. Jost mee ei Hannan kans oltasis autet, ni sem puhelin olsis katkaistu eikä se olsis saan ruakkatas ostettu.
Oili: Seehä o kamal asi.
Jukka: Juu. Poik olsis maksan sit aikanas takasi, mut mee sanotti, et pirä ny ne.
Eemeli: Määki tairan ny hiuka ymmärtä minktaki kaik tyä ei kelppa. Kuis simmotti voi mennä, jollei ol parin kuukaurem palkka pankis.
Jukka: Juu. Ei see ain iha jämt siltappa ol, kon nee tual lehrette yleisöosastois tai kolumneis tai neti keskustelupalstoil kirjuttava.
Eemeli: Nin kaiken sit. Mut kuipal tuat lunt mahta tänä talven tul?
Jukka: Vaiki sanu. See mikä tule, aurataam poijes. Mää saanki täsä loppuviikost lumilinkon.
Eemeli: Kuis sää semse hanki? Niithä tarvita nimpal harvasten?
Jukka: Serkkupoik asu tual Jämsäs ja see osti uuren. Mää ostin sen vanha kahrelsaral eurol.
Eemeli: Nymmää ymmärrän.
Jukka: Kyl sitä pian voi jo käyttääkki. Mut nymmun pittä lähti, kon Hanna puheli et piräsis lähti kaupoil käymähä. Kiitoksi ny pal kaffest. Kuis Eemeli, veretäängme verko jäitte al ens viikol? Tosa lahrel jääk kestävä jo.
Eemeli: Veretä vaa semne kolme verkkot. Koskise Markku sanos et ahvenaa ja mareiki siält ny nouse.
Jukka: Lähretä maanantaiaamun. Mut nymmää menen. Morjes ny sit.
Eemeli: Morjes!
Oili: San Hannal, et mää soitan siit kerhokyyrist Myyryläisel.
Jukka: Mää san. Hei ny sit.

Hienot oli kampanjat

Sana kampanja merkitsee erityistä, suunniteltua toimintakokonaisuutta jonkin päämäärän saavuttamiseksi.

Näin ollen eilen kovasti esillä olleet presidenttiehdokkaat ja erityisesti heidän tukijoukkonsa ovat siis erityisesti suunnitelleet toimintakokonaisuuksia saavuttaakseen jonkin päämäärän. Vai voisiko näitä päämääriä olla useita?

Jokainen nimittäin kehui kovasti erityistä, suunniteltua toimintakokonaisuuttansa päämääriensä saavuttamiseksi. On hienoa, että kuusi näkyvää ihmistä ovat saaneet mobilisoitua suuren joukon palkattua ja vapaaehtoistakin väkeä ponnistelemaan päämääriensä hyväksi.

Väki näkyi vaalivalvojaisissa hihkuvan kuin urheilukilpailuissa. Urheilukilpailussa minä sen hihkumisen ymmärränkin, ja kai se on se sama vaalihommissakin. Tuo, josta tykkään, pärjää. Kyllä minäkin hurrasin jokunen vuosi sitten, kun muuan tuntemani laulaja voitti laulukilpailun. Hänen kampanjansa oli luja työnteko oman lauluäänen kehittämisessä, hellittämätön itsensä arviointi, tuon ja tuon kohdan paikkaaminen paremmaksi.

Vaaleissa en koe henkilökohtaisesti suurta urheilu- tai kilpailumieltä. Siinähän vain valitaan ihmiset hoitamaan yhteisiä asioita. Ne, jotka parhaiten osaavat vakuuttaa äänestäjät, pärjäävät. Aikahan noidenkin tekemiset punnitsee. Se, joka pärjäsi nyt, sai joku toinen kerta köniinsä pahan kerran ja päin vastoin.

Äänestämässä kävi kolme miljoonaa kuusikymmentäyhdeksän tuhatta kahdeksansataa kolmekymmentäseitsemän äänioikeutettua, joista yhdeksän tuhatta yhdeksänsataa kahdeksankymmentäseitsemän piirteli joko epäselviä numeroita tai piirsi ruman kuvan tai jotain vastaavaa. Kaiken kaikkiaan äänestämässä olisi saanut käydä sen äänestysprosentin perusteella noin neljä miljoonaa kaksisataakuusitoista tuhatta kahdeksansataakymmenen henkilöä. Näin ollen siis miljoona sataneljäkymmentäkuusi tuhatta yhdeksänsataa seitsemänkymmentäkolme äänioikeutettua sanoi piut paut koko jutulle.

Ajatelkaapas poliitikot. Yli miljoona alamaistanne ei katso aiheelliseksi käydä äänestämässä. Yli miljoona! Onhan tietenkin äänioikeutettuja, jotka ovat vaikkapa sairauden vuoksi kykenemättömiä äänestämään. Mutta onko sellaisia 1,15 miljoonaa?

Eli oikea, kaikkien äänioikeutettujen mielipidettä kuvaava tuloslista olisi tällainen:

1. Ei ota jostain syystä * kantaa siihen, kenestä tulee Suomen Tasavallan seuraava presidentti: 1146972 äänioikeutettua.

2. Niinistön presidentiksi haluaisi 1131127 äänioikeutettua
3. Haaviston 573872 äänioikeutettua
4. Väyrysen 536731 äänioikeutettua
5. Soinin 287405 äänioikeutettua
6. Lipposen 205020 äänioikeutettua
7. Arhinmäen 167359 äänioikeutettua
8. Biaudetin : 82581 äänioikeutettua
9. Essayahin: 75755 äänioikeutettua

* otaksuttuja syitä:
- sairaus tai onnettomuus
- pitkä oleskelu ulkomailla
- ei koe asiaa kiinnostavaksi
- ei äänestä, koska ei ole sopivaa ehdokasta, eikä halua antaa ääntään kellekään ehdolla olevista
- oli muuten niin mukavaa, että jäi väliin
- ja niin edelleen, niin edelleen. Syitä voi enimmillään olla 1146972

Tänään pitäisi

1.Olla valitsemassa presidenttiä. Eiköhän se jossain välissä onnistu.

2. Olla muusikkona kahdessa gospel-jumalanpalveluksessa.

Kohta 1 on helppo. Sen kun menee pelipaikalle ja laittaa lappuun jonkun mieleen juolahtavan numeron. Hyvin se menee joka tapauksessa, varmaan täytyy käydä uudestaan jonkin ajan kuluttua.

Kohta 2 on arvoituksellisempi.

Aamun suhteen ei stressiä, bändi koostuu koetelluista keski-ikäisistä ketuista. Mennään paikalle, viritetään, soitetaan ja se on siinä.

Sitten on roudaaminen. Äänentoisto, toiset koskettimet, läskibasso.

Illan keikka puolestaan on sellainen, että bändi on osittain sama kuin aamulla, mutta terästetty oikeilla nuorilla. He osaavat ja ennen kaikkea ovat innokkaita.

Saas nähdä, mitä tuostakin tulee.

***

Minähän kun tykkään tehdä työtäni eri tavoilla. On hienoa soittaa jumalanpalvelus perinteisesti uruilla, improvisoida, soittaa Bachia, Mendelssohnia, Buxtehudea tai vaikkamitä, lauleskella jotain. On hienoa saada tavallinen kirkkokuoro mukaan, on hienoa ohjata kehittyviä laulajia ja viedä ne esiintymään johonkin. On myös hienoa tehdä joskus täysin eri sapluunalla, eri keinovaroilla. Edes raapaista sitä suunnatonta rikkautta ja tyylien kirjoa, mitä kirkkoon sisältönsä puolesta sopivassa musiikissa löytyy.

Sentään en rupea metalli- tai tango-, humppa- , jenkka- tai valssimessua tekemään, siinä tulee minun, puolikonservatiivin kohdalla raja vastaan.

Niin, ja volyymit pidetään sellaisena, ettei korvatulppia tarvita. Siinäkin on yksi raja.

Hiihtämässäkin olisi mukava ehtiä käymään.

Millä perusteella valitset?

Me suomalaiset teemme kollektiivisesti päätöksen seuraavasta valtionpäämiehestä lähiaikoina.

Eilisiltana, uuden kolmekymmentäkaksituumaisen television innoittamana, istahdin minäkin katsomaan vaalikeskustelua. Mikäs, kyllähän ne keskustella osasivat. Sinänsä jokainen ehdokkaista taitaisi hommasta selvitä, moni olla hyväkin.

Rupesin miettimään, millä perusteella ihmiset valitsevat. Koska valinta on vapailla vaaleilla, kaikki perusteet ovat varmaan yhtä hyviä.

Otetaan ensiksi vanhat ja koetellut perusteet.

1. Varmaankin osa valitsee puolueuskon perusteella. Kun on koko ikä tullut solisalirattia, lehmänrieskaa tai koti-uskonto-isänmaata äänestettyä, niin äänestetään nytkin. Ihan hyvä.

2. Osa valitsee varmasti kielitaustan perusteella, antaen äänensä omaa äidinkieltään pääkielenään puhuvalle. Sekin on aivan mainio peruste valinnalle.

3. Jollakin on varmaan valintaperusteena se, että on seurannut asioita pitkään, ja hän punnitsee ehdokkaan menneitä tekemisiä ja nykyisiä lupauksia, tehden päätöksen sillä perusteella. Kerrassaan erinomainen peruste on tämä.

Sitten nämä uudemmat konstit.

4. Tiedonvälitys ja erilaiset tutkimukset ovat muutaman menneen vuosikymmenen aikana antaneet meille tietoa siitä, kuka johtaa tällä hetkellä galluppeja, ja mikä on kannatuksen muutos. Se, että onko tämä tapa vaikuttamassa kenenkään valintaan, lienee kiistanalainen kysymys. Luulen noin henkilökohtaisesti, että kyllä se jotenkin vaikuttaa.

5. Tietotekniikka puolestaan tarjoaa matemaattisesti eksaktin tavan tehdä valinta. Otetaan joukko monivalintatehtäviä tietokoneohjelmalle syötettynä , ja ehdokkaat vastaavat niihin. Sitten äänestäjäkandidaatti käyttää samaa ohjelmaa, ja tietokone laskee osumatarkkuudet ja voilá, löydät ehdokkaan, joka yksinkertaistetusti ajattelee asioista osapuilleen samoin kuin sinäkin. Kyllä nämäkin varmaan vaikuttavat, joskin tervettä epäluuloa tätä tapaa kohtaan tuntuisi ainakin näillä seuduilla esiintyvän.

Vaalitilaisuudet ovat luku sinänsä. En usko, että ne sinänsä hirveästi vaikuttavat - voin olla väärässäkin, eipä silti. Enimmäkseen vaalitilaisuudet ovat puolueuskovaisten heiniä, he menevät niihin tilaisuuksiin, joissa oma ehdokas on esillä. En ole koskaan ollut tällaisissa poliittisissa seuratilaisuuksissa, voisi olla jännä kokemus. Vai olisiko sittenkään, kun ei tuo politiikka tunnu oikein olevan niin sanotusti mun juttuni.

Rehellisesti sanottuna minua hävettäisi mennä mihinkään tällaisiin seuroihin, kun minua sitten saatettaisiin luulla joko demariksi, kepulaiseksi tai jopa kokoomuslaiseksi. Tai jonkin muun puolueen kannattajaksi. Puolueet ovat kaikki varmasti hyviä, osa jopa mainioita, ja on hyvä, että niihin liittyy ja niissä toimii ihmisiä.

Kysymyshän on ihmisen ominaislaadusta. Joku on semmoinen osallistuva, joka haluaa olla mukana päättämässä ja vaikuttaa asioihin. Semmoisen ihmisen täytyy varmaan kestää kaikenlaista painetta hyvin, mitä näkyvämpi on, sitä enemmän täytyy kestää. Ei ainakaan minun käy Kataista tai Urpilaista kateeksi! Nuoria ihmisiä ovat, Kataisella vissiin lapsiakin, ja kieli vyön alla maailmalla täytyy hypätä. Olikohan se joku ruotsalainen poliittinen draamasarja, jossa pääministeriä esittänyt sanoi: "jos on lahjoja tälle alalle, on myös velvollisuus. (har man talent för den här, har man också en plikt)".

Minä istun mieluummin keinutuolissa (täkäläisellä murteella valettelijam paikal) kissa sylissä, jos ei veisuu-, soitto-, kuoro- tai kokoushommia satu juuri samalla kertaa olemaan, eikä sellonsoitto tai lukeminen tai television katselu juuri sillä kertaa huvita. Myös hiihtämässä on mukava käydä. Ja käyn minä sitten äänestämässäkin.

Musiikin kauneus

Onneksi on musiikki.

Onneksi Johann Sebastian Bachin monet mestarilliset teokset ovat säilyneet myös jälkipolvien iloksi. Monesti hänen musiikissaan tulee esille jokin selittämätön kauneus, joka ainakin minua jaksaa viehättää vuodesta toiseen. Lisäksi tuo musiikki taipuu uudempiinkin esityskäytäntöihin.

Alunperin klaveerille tai cembalolle sävelletty musiikki soi korviahivelevästi myös paljon säveltäjän aikaa myöhemmin kehittyneellä nykyaikaisella flyygelillä. Sanottavammin ei haittaa myöskään viritysjärjestelmän muuttuminen flyygelin myötä tasavireiseksi, säveltäjän omana aikana käytettiin muita viritysjärjestelmiä, osittain keskisävelistä, alaa olivat valtaamassa niin sanotut hyvät viritysjärjestelmät.

Barokkimusiikissa oli olemassa tietty "kielioppi", jossa erilaiset sävel - ja rytmikuviot ilmaisivat erilaisia asioita ja tunnetiloja, samoin sävellaji, kun kyseessä oli joku hyvistä viritysjärjestelmistä, merkitsi jotain. Asiaa on tutkittu tieteellisestikin, ja ketä kiinnostaa, voi katsella vaikka niitä dokumentteja, joita löytyy google-haulla "barokin affektioppi".

Mutta tästä musiikista saattaa kyllä nauttia ihan pelkästään korvillaan ja sydämelläänkin!

Äiti, mun on paha olla

Viime aikojen uutiset ovat väistämättä tuoneet mieleen tuon Pelle Miljoonan muinoin tekemän laulun. Monella on järjettömän paha olla.

Ja paha olla on myös niillä, jotka uutisviihteen tulvan keskeltä tulviviin väkivaltaa käsitteleviin uutisiin pysähtyvät. Vuoden sisällä kuusi perhetragediaa Suomessa. Isä tai äiti ottaa ja tappaa lapsensa, entisen tai nykyisen puolisonsa ja vielä itsensä. Lisäksi tulevat vielä muut mustasukkaisuusmurhat. Puistattavaa.

Keltaisen lehden lööppi rääkyi eilen, että Pohjanmaalla ensin luokkatoveriaan puukolla lyönyt ja sittemmin rekan alle autollaan ajanut nuori mies oli joutunut raa'an pilan kohteeksi. Niinpä niin. Noiden reippaiden pilojen kanssa pitäisi olla tarkkana, täytyisi nuorille ja lapsille teroittaa. Jos tarkoitus olikin tehdä huumoria, saattaa kohde olla yksinäisyytensä tai katkerien kokemustensa vuoksi sellaisessa tilassa, että ottaa hyvän hyvyyttään tehdyn pilan vielä yhtenä iskuna, joka murtaa kamelin selän.

Tai että keskellä kauneinta kesää pohjoismaisessa sivistysmaassa poliisiksi naamioitunut hurmosaatteellinen ampuu mielestään väärää aatetta edustavia lajitovereitaan kuoliaaksi, suorastaan teloittaa heitä. Tai suomalaisessa oppilaitoksessa joku epätoivoissaan ampuu toisia hengiltä.

Pitäisikö ihan vakavissaan kysyä, että mistä on oikein kysymys?

Eihän se elämä aina helppoa ollut ennenkään. Mutta sentään sellaista lohdutonta näköalattomuutta, johon moni nuori ja varttuneempikin tänä päivänä törmää, ei pari- kolmekymmentä vuotta sitten ollut ainakaan siinä määrin kuin nyt. Me ihmiset jakaannumme työn ja toimeentulon osalta useampaan eri joukkoon. On meitä, joilla on vakituinen toimi tai virka. Sitten on niitä, joilla kaikista ponnistuksista ja opiskeluista huolimatta on vain määräaikaisia töitä. Sitten on niitä, jotka jotenkin yrittävät pärjätä yhteiskunnan tuilla ainoana elämän sisältönä televisio ja Internet.

Minä esitän muutaman kysymyksen.

Ovatko ne ihmiset, jotka ovat työttömyyskorvauksen, soskun ja erilaisten työllisyyskurssien silmukassa, josta ulos murtautuminen on melko harvinaista, jotenkin muista laiskempia tai huonompia, kun eivät perusta yritystä, kouluttaudu kunnolla ja niin edelleen, kuten 1990- luvulla oli parempiosaisilla tapana tuota joukkoa mollata. Saattaa olla vieläkin.

Entä onko niin, että saadakseen siedettävän toimeentulon, ihmisen on oltava huippuosaaja, kirkkainta kärkeä? Onko oikein, että mitoitetaan kaikki niiden mittapuulla, jotka pärjäävät ja joilla on sinnikkyyttä, sisua ja lahjoja vaikka muille jakaa? Eikö se tuota jalkoihin jääneitä, syrjääntyneitä, jotka sitten kukaties epätoivoissaan tekevät jotain kauheaa itselleen tai jopa muille?

Huonot ajat, jolloin on työttömyyttä ja muuta epätoivoa, tuottavat sitten äärimmäisiä poliittisia aatteita, jollaisen kaunista hedelmää norjalaiset kesällä korjasivat. Myös ne tuottavat syrjäytymistä ja epätoivoa, jollaisten hedelmää on korjattu meilläkin vähän väliä.

Ne, joita käymme aina välillä äänestämässä, eivät taida suuremmin noista edellä mainituista asioista piitata, koskapa eivät sormeaan nosta tarttuakseen asioihin muutoin kuin korkeintaan juhlapuheissaan, joita kukaan ei jaksa edes kuunnella, saati tosissaan ottaa. Vai olisiko niin, että ne olosuhdeiden pakosta antavat markkinavoimat- nimiselle jumalalle sille kuuluvan uhrin?

Iskulause ja sen herättämiä mietteitä sekä kirjan ennakkomainos

Vaalit ovat vähän ongelmalliset meikäläiselle.

Varmaan minunlaisilleni oli tarkoitettu sinne tänne pitkin Turkua ripotellut iskulausemaiset mainokset, joissa luki muistaakseni "Älä valita - ala valita Sluta gnälla - istället välja" tai jotain sinnepäin.

Olisihan noita. Niin suuri on valikoima, että samaa etunimeäkin esiintyy oikein useampikin. Mutta miksi en jaksa innostua? Älkää huoliko, kyllä minä vaalipäivänä uurnan ohi kuljen, ja taitetun ja asiallisesti täytetyn lipun sinne pudotan. En piirrä rumia kuvia, en kirjoita sarjakuvahahmon nimeä saati jätä tyhjäksi.

Onneksi on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka haluavat laittaa itsensä likoon politiikkaan ja suorastaan nauttivat yhteisten asioiden hoitamisesta. Tunnen henkilökohtaisesti useampia sellaisia, ja olen ollut myötävaikuttamassakin heidän pääsyynsä haluamiinsa tehtäviin kunnan, seurakunnan ja valtionkin hallitsemisessa. Minun yhteiskunnallisuuteni on korkeimmillaan siitä, että maksan välilliset ja välittömät veroni, ja irvistelyn jälkeen käyn vaalipäivinä äänestämässä. No, EU- parlamenttivaalit jätin väliin, koska en nähnyt mitään mahdollisuutta varsinaisesti vaikuttaa mitenkään niihin asioihin, joita siellä käsitellään. Mitäpä hyttysen ininä norsujen mylvinnän seassa...

Noin periaatteessa tällä hetkellä on hyvä asia se, että isoista asioista on Suomessa päättämässä myös melko nuoria ihmisiä. Joillakin heistä on jopa lapsia, enkä epäile näiden ihmisten halua pitää maailma ja yhteiskunta jotenkunten siedettävänä.

Presidenttiehdokkaat ovat kaikki oikein hyviä. Varmasti osaa jokainen pönöttää riittävästi. Jos sattuu pitämään Paavo- nimestä, on suorastaan ruhtinaallinen valikoima. Siihen päälle vielä muut, niin johan pitäisi sopiva löytymän, voitaisiin ajatella. Vaan enpä tiedä, onko noista kukaan nyt niin erinomainen. En tiedä sitäkään, kuka olisi vähiten huono. Mutta antaapa ajan kulua, viimeistään se siellä kopissa ollessa selviää.

Ettäs jottas kyllä minä menen äänestämään.

***

Mutta tuskin lakkaan kirjoittamasta niistä seikoista, miltä pienestä ihmisestä tuntuu olla silloin, kun ei mene jämäkästi. Tulevassa kirjassani on jokunen sellainen novelli. Tällä kertaa yrittäjäkohtalot jäävät vähemmälle, ja jatkossa ne olkoot niin sanotussa kirjallisessa tuotannossani loppuun käsitellyt - ellei sitten jotain uutta aukene. Mistä sitä tietää.

Tosiaan, toinen kirjani on työn alla. Keskittynen siihen enemmälti tuossa loppukeväästä, kun vetäydyn työelämästä muutaman kuukauden tauolle. Luvassa on ensimmäisen kirjan rovastitarinoiden tapainen muutaman novellin katsaus lukkarinelämään, tarinoita ihmisistä bisneksessä ilman irtisanottuja lainoja, sekä pari kipeänkiemuraista ihmissuhdejuttua. Kirja on painettu vähän pienemmällä kirjasimella kuin edellinen sivumäärän ollessa 240-250. Olen harkinnut seuraavan julkaisemista kovakantisena, mihin sitten päädyn, on eri asia.

Tämä niinkuin ennakkotietona. Materiaali on pääasiassa kirjoitettu ensimmäiseen kertaan, alkamassa on se tuskallinen vaihe, jossa pitäisi jostain ensin löytää se hemmetin kultavaaka, jolla punnitsisi sanottavansa.

Tämän jaarittelun päälle pitää laittaa jotain kunnollista musiikkia, kultavaa'alla punnittua. Olkoon se tänä päivänä Wolfgang Amadeus Mozartin sinfonian numero 41, lisänimeltään "Jupiter", neljäs osa. Oikea malliesimerkki siitä, miten niukasta temaattisesta materiaalista luodaan rikasta ja täyteläistä musiikkia. Mestarisäveltäjän tuntee siitä, että hän osaa tarvittaessa olla säästeliäs teemojen kanssa, mutta käsityötaito on sitten huippuluokkaa, ja hän rakentelee tällä taidollaan ihanan mestariteoksen, joka kestää kauemmin kuin jonkun ministerinretaleen nimi historian kirjoissa.

Ensimmäinen talvipäivä ja sunnuntain nolot barokit

Tänään on näillä kulmilla talven ensimmäinen kunnollinen pakkaspäivä. Töihin ajellessa auton mittari näytti enimmillään jopa -17 astetta, joten miltei suuresta taivaallisesta vilusta voidaan puhua.

Kylälukkarin pohjaton itserakkaus sai tänään taas terveellisen muistutuksen kuolevaisuudesta. En ollut tuossa kotikirkossa - siellä ne ovat tottuneet kaikkiin päähänpistoihini - , vaan tuossa kahden ja puolen peninkulman päässä, kirkossa, joka on seissyt paikallaan hyvin kauan.

Hoitelin praktiikkaani hieman innostuneemmin, olin harjoitellut urkumusiikin, valinnutkin oikein huolella. Samoin katsonut virret läpi, miettinyt etukäteen rekisteröintejä, koetin ottaa tekstin huomioon soittaessani, eli melodiaa soittaessa kaksoiskonsonantit, välimerkit ja hengitykset huomioiden.

Päätösmusiikiksi olin valinnut Dietrich Buxtehuden Toccatan F-duuri. Se meni hyvin, koska olin sitä katsonut jo kotona pianolla ennen lähtöä, ja vielä kirkossakin kerkisin sen käydä läpi ennen tilaisuuden alkua.

Luokseni tuli kiusaantuneesti hymyillen ihan tuttu henkilö, joka virkkoi:

"Toi lopun rämytys ei kyl ollu mittä kaunis. Kaik see kaunis hartaus mitä täsä oli ol, menis siin pilal".

Hm. Samassa kirkossa olen lyönyt päätä seinään ennenkin. Menin yhtenä tuomiosunnuntaina soittamaan Kokkosen Lux Aeternan, minkä seurauksena sain melkoista ryöpytystä. No, näillä kulmilla sitä on sattunut muillekin. Työtoverini meni tuossa joitakin vuosia sitten soittamaan joulukirkossa Olivier Messiaenin "Native du Seigneur"- teoksen osia, ja yleisönosasto täyttyi paheksunnasta.

Joka tapauksessa, kivaa sunnuntaita kaikille!

Tiistain barokit

Tekee mieli jutella taas musiikista. Ja omasta pääsoittimesta tietysti.

Vincent Lübeck eli vuosina 1656-1740, eli oli sangen pitkäikäinen papparainen noiden aikojen oloihin. 1674 hän sai urkurinpaikan Stadessa Hampurin lähellä ns. perinteisellä konstilla - eli ottamalla vaimokseen edeltäjänsä tyttären. Samaahan tarjottiin muuten kuulemma myös Puron Jussille, olisi päässyt Buxtehuden seuraajaksi, vaan ei häntä naimatarjous miellyttänyt...

St Cosmae et Damiani- kirkkoon rakennettiin tuolloin urkuja. Vuonna 1679 Arp Schnitger sai tuon loisteliaan soittimen valmiiksi, ja niinpä Vincent pysytteli paikkakunnalla aina vuoteen 1702 saakka, jolloin hän tuli valituksi Hampurin Nikolainkirkon urkuriksi, jona hän sitten pysyttelikin elämänsä loppuun saakka.

Hän nautti suunnattoman suurta arvostusta omana aikanaan, ja vaikka hänen maineensa loistavana urkurina ja säveltäjänä tunnustettiin, on meidän päiviimme säilynyt vain yhdeksän hänen urkusävellystään, jotka löytyvät minunkin nuotistostani.

Musiikkinäytteenä tuolle ajalle tyypillinen urkuteos, 5-osainen toccata. Jossain vaiheessa nämä teokset nimettiin nuottikirjoihin hölmösti "Preludiksi ja fuugaksi", mikä on mielestäni harhaanjohtava nimi. Lieneekö alkuperäinen ollut "Praeludium", omistamassani Breitkopf & Härtelin julkaisemassa laitoksessa teos on nimetty näin.

Teos on muuten jouduttu "kääntämään" vanhemmasta tabulatuurista nykyiseksi nuottitekstuuriksi, joten kysymyksessä on melkoinen haaste. Näiden musiikkiteosten parissa ovat monet musiikkitieteilijät tehneet ehkä jopa elämäntyönsä!

Olkaa hyvä. Vincent Lübeckin Praeludium in C.

Uuden vuoden jaarittelua

Vuodenvaihdehan se aina tuo jotain muutoksia, jos ei muuta niin päiväyksen viimeiseen numeroon, joskus kahteenkin.

Käväisin tuossa aamutuimaan viemässä vaimon bussille, jotta pääsee töihinsä. Huoltoasemien hintatauluissa komeili dieselin kohdalla lähes samaa merkitsevät numerot kuin bensiinilläkin. Hyväksyn korotuksen. Valtio tarvitsee rahaa. Meidän kilometreillä tämä korotus - joka tuskin edes jää tähän - merkitsee vuositasolla vähän reilun kahden ja puolen sadan euron lisämenoa. Voin elää sen kanssa. Ei sellaisesta kehtaa hirveää meteliä pitää.

En kadu sitä, että valinta kohdistui dieseliin. Onhan se ainakin omistamassani automallissa väännölleen ihan eri luokkaa kuin bensiinivehje, eikä maksa kuin reilut tuhat euroa enemmän kuin bensaversio. Ja bensaversio vie parisen litraa enemmän sataselle kuin tämä. Puhumattakaan nyt siitä pois vaihdetusta, saman kokoisesta bensa-autosta, joka vei kuuden ja seitsemän litran välille. Ainoastaan pitkää matkaa ajaessa pääsi alle kuuden litran.

Viime vuosi oli painonhallinnan suhteen ikävä kyllä välivuosi. Toimenpiteisiin on ryhdytty.

Entä tämä vuosi?

Kirja on tulossa, se on ollut tiedossani jo kauan. Milloin se on painettuna, sitä en käy vielä arvailemaan. Kunhan vuorotteluvapaa alkaa, syvennyn aiheeseen tarkemmin.

Ei kai tässä sen kummempia.

Maailmanmeno on hullua, kaikenmaailman huuhaa-aatteelliset höyrypäät esittivät viime vuonnakin sellaisia näytöksiä, jotka kauhistuttavat ja pöyristyttävät. Sille voi tehdä paljonkin. Roskasakille, jotka käyttävät aseita niin sanottujen aatteidensa pönkittämäiseksi, voi oikeasti jotakin. Jos maailmaa paremmaksi aikoo muuttaa, on aloitettava itsestään, se on vankkumaton mielipiteeni.

Uudenvuoden aaton erkkolaisessa oli erinomainen koko sivun mittainen kirjoitus, jonka oli laatinut kirjailija Pauliina Susi. Kirjoitus oli otsikoitu "Heikot ja vahvat signaalit". Siinä oli montakin hienoa kohtaa, mutta eniten oikeastaan puhutteli kirjailijan havainto Norjan tragediasta: järjestysvallan edustajat pönöttivät aseineen ja luotiliiveineen odottamassa ohjeita, kun tavalliset norjalaiset siitä lähistöltä työnsivät veneensä vesille ja kävivät hakemassa karkuun uivia nuoria turvaan vaarantaen oman turvallisuutensa.

On siis olemassa edelleenkin ihmisiä, jotka uskaltavat, ja se on ihailtavaa. Viranomaiset on hyvä olla olemassa, mutta joskus tarvitaan ihan kansalaisrohkeutta. Erityisesti silloin, kun ollaan höyrypäiden kanssa tekemisissä.

Olkoon tämä vuosi sinunkin kohdallasi niin hyvä ja antoisa kuin mahdollista.

Vuaren toisiks viimine päev

Välipäevä ova mun kannalt mukavi. Kaik muu haluava ol mukulittes kans, kon nee ova joullomal. Mittä tilaisuuksi ei ol.

Mee oltti hunteerattu, et kon mee ei jouluks saatuka merimiäspihvit, ni tänäppän lähretä hakema hiuka sisäfilet. Ja sit, jost jotta jäi jouluks ostamat. Niimme sit ostetti naura sisäfilet ja muutki hyvi ruakainei.

Ja mää soppaili.

Mää löysin sukse. Vaimo autto munt. Mun eresmenny äite muisti ain, kon mää oli lapsen nelikytviis vuat sitte höpöttän televisiomainokse mukka: "Lentävää luistoa: Rossignol". Nymmul sit o sen merkkise sukse, ja mää ostin ne aikapal senvuaks, kon mää muistin omaa äiteeni.

Kassal semne nuari naine sanos, et nämä ova ensmäse sukse kon hän tänä vuan möi. Hiuka omituiselt see tunnus kon mää kulji suksette kans siäl kaupas, ja ulkon saro vet ja hiuka myähemi ränt.

Mut nymmää kysynki yht asi. Tiäräksää, mikä tämä tämne 0?

Vihje: see o yhre länssuamalaisse kaupunki laitokse palveluhu liittyvä asi.

Palkinton oo kunniamainint.

Valintaa

Posti toi jo ennen joulua laput, joiden mukaan pääsen valitsemaan presidenttiä tasavallallemme.

Noin ihan tarkkaan ottaen, en tiedä, mitä sellainen herra tai rouva oikein tekee. Naantalissa sillä näkyy olevan kohtuullisen hulppea kesäpaikka, mutta minusta Naantalissa on parasta rantaravintoloiden ruoka ja hieno kirkko, jossa on hienot urut. Huonointa Naantalissa on parkkipaikan löytäminen. Joskus kipeille polvilleni on ollut miltei liikaa yli kilometrin kävelymatka tapahtumien keskipisteeseen.

Nykyään en ihan tarkkaan tiedä, mihin asioihin tasavaltamme presidentti voi vaikuttaa. Silti toivoisin hänen olevan monipuolisesti sivistynyt ja kaikkea kansaa ymmärtävä. Televisiosta olen toisella silmällä nähnyt joitain presidenttiohjelmia, mutta sikäli kun olen oikeaa tietoa saanut, heiltä on kyselty tykkänään toisten instanssien toimivaltaan kuuluvia asioita. Olihan se Kekkonen semmoinen, että se välillä kurmootti eduskuntaakin, mutta mahtaako nämä nykyiset semmoisia olla?

Yritän tässä siis sanoa, että allekirjoittaneelle on herttaisen samantekevää, onko tuleva presidentti joko varsinaissuomalainen käkkäräpää vaiko helsinkiläinen demari taikka pohjoispohjalainen ikuinen opportunisti. Ihan yhtä hyviä ovat puolikenkäpuolueen edustaja, samoin vakaumuspuolueen naisehdokas tai vennamolainen. Ei sillä minulle mitään merkitystä ole, ei pienintäkään.

Kas, kun en tuosta puoluemeiningistä pidä ollenkaan. Jos minullä olisi joku puolue, niin se olisi kai JMY, Jeesuksen Mitättömimmät Ystävät.

Ei se presidentti kuitenkaan saa minulle tärkeitä asioita ajettua. Minulla olisi kaksi vaihtoehtoa. Peru se dieselin hinnankorotus tai saata tänne provinssiinkin siedettävät julkiset kulkuyhteydet. Riittäisi, jos kymmeneksi ehtisi kaupunkimme joka puolelle, ja puoleksi päiväksi tai iltaneljäksi takaisin. Silloin möisin autoni pois.

Mutta ei edes Kekkonen sellaiseen olisi pystynyt. Joten arvoisat poliitikot, pysytte minulle 100% merkityksettömänä. Joku kirjoitti hiljattain, että monet pitävät politiikkaa vitsinä, ja se ei ole hauskaa. Minulle politiikka ei ole edes vitsi. Se on nichts, nada, nolla. Erityisesti inhoan Osmo Soininvaaraa, joka tekeytyy tärkeäksi, mutta ei ole kai koskaan käynyt niillä main, jossa ihmiset elävät luonnon lähellä.

Minä en tiedä, ketä äänestäisin presidentinvaaleissa. Ei kai se pysty mihinkään edes vaikuttamaankaan. Toisaalta on kai se kuten keulakuva vanhoissa viikinkilaivoissa. Kukahan niistä olisi sellaiseksi kelpaava?

Päivän työt on tehty

Päivää, hyvää joulupäivää.

Oma mielipiteeni on, että tein tänään musiikillisesti parhaan jouluni koskaan. Olin harjoitellut alkusoitoksi Haapasalon In Dulci Jubilon, kotikylän päätössoitoksi Bachin pastoraalin 2. osan (jonka soitin myös keskustassa urkurin käydessä ehtoollisella) , olin treenannut Händelin Messiaasta resitatiivin "For behold, darkness shall cover the earth" ja aarian "The people that walked in darkness have seen a great light" sekä Dmitri Bortjanskin "Jubilaten".

Aamun hoidin yksin, kymmeneltä pääkirkossa kaima oli urkurina, minä kanttorina, ja mehän pojat pistettiin peliin se mitä meiltä löytyi.

Sitä en tiedä, mitä ihmiset tykkäsivät. Mutta se, että itse tunsi tehneensä työtä näiden tilaisuuksien eteen, ja että ne onnistuivat vähintäänkin kohtuullisesti, pesee kirkkaasti viidentoista aikaisemman joulun väsyksissä tehdyt sutaisut.

Nih.

Kivaa joulupäivän jatkoa kaikille! Päivällä töistä tullessa mätti räntää auton tuulilasille, äsken oli jo ulkoilukeli, ja käytiin reipastelemassa. Keittiöstä tulevat taas herkulliset tuoksut....

Päivän työt alkavat

Huomenta, hyvää jouluaamua.

On se aamu, jolloin meikäläinen menee seitsemäksi töihin. Se on vuoden ainut aamu, jolloin menen seitsemäksi.

Päässen töistä puolen päivän seutuvilla. Pidetään perinteinen joulukirkko tässä lähellä kohta, kymmeneltä messu keskustassa.

Jos joku luulee, että meikäläisillä on kiire jouluna, hän erehtyy.

Kaksi tilaisuutta, kestoltaan 1-1,5 tuntia. Sitä ei voi kutsua kiireeksi. Tällä kertaa kaikki on harjoiteltua, oli viikolla aikaa, ja loman jälkeen olen hyvässä iskussa. Jos joskus on kiire, niin yleensä keskiviikkoisin tai torstaisin syys- tai kevätkaudella. Silloin voi olla niin sanottu kiire. Joskus kesälauantaisi voi olla kiire muistotilaisuudesta häihin tai päinvastoin, jos on 25-40 km matkaa. Joskus tulee sunnuntaisin kiire. Kerran myöhästyin pitkäksi venähtäneen konfirmaation jälkeen seuraavasta jumalanpalveluksesta. Ratkaisimme asian niin, ettemme enää laita konfirmaation jälkeen kahden tunnin päästä seuraavaa tilaisuutta. Ja sillä kertaa siten, että pappi johti jumalanpalveluksen aluksi virrenveisuuta.

Tänään mylvin virsiä, soitan Haapasaloa ja Bachia, laulan Bortjanskia ja Händeliä.

Hyvää joulupäivän aamua kaikille!

Lippunauh

Eile ehtosten kaveri ajo tohom piha, ja otti autos katolta joulkuuse. See on tuanu mulle ja meil kuusen joka vuas jo viiten joulun. Olsis tuan aikasemiki, mut mää olin semse vajaan parikymment vuat joulkuuslakos, vuarest 1987 vuatehe 2006 saakka.

***

Mää en al kolppama pisi metti kuusen vuaks. Sikstoiseks, eihä mul mittä metti eres ol, engmää varastaakka kehta. Kun toinen vaan tua sen, nii see o helppo. Ei ol mittä präkittämist sen valinnas. Oma hankaluutes olsis myäs, jost sen menisis ostama josta torilt. Pareve see o, et sen vaan joku ystäväline ihmine tua.

Kuusen tärkkiöin koriste oo lippunauh.

Mää toivotan ihan kaikil mukavi joulumpyhi. Määki enimäkses vaa syän makosen täytehe, ja kuuntele vaimon kans joullaului rariost. Välil mää käyn sit soittamas urui ja mylvimäs.

Konservatiivi- Äijän joulumusiikkivalikoima

Äijän joulumusiikkivalikoima - tarkoitan sitä musiikkia, mitä jouluna kuuntelen vapaaehtoisesti - on erittäin suurilla kriteereillä valittu. Iskelmälaulajien ja monien klassistenkin laulajien joululevyt sivuutan armotta.

Itseoikeutettuna ykkösenä on tietysti Sulo Saaritsin ja Tauno Äikään "Taas kaikki kauniit muistot", jota tulkintaa ei ole kukaan ylittänyt 51 vuoteen!
Bachin Jouluoratorio kuuluu myös kuunneltaviin, mielellään Nicolaus Hanoncourtin johtamana.
Sibeliuksen Viisi joululaulua Op. 1 on myös hieno. Hynnisen laulamana sitä mielelläni kuuntelen.
Adolphe Adamin O Helga Natt, tietysti Jussi Björlingin laulamana.
Tähän perin konservatiiviseen listaan lisään lauluyhtye Rajattoman tämänvuotisen "Jouluyö"-albumin, jonka ihan ostin iPodiini. Viime lauantaina Turun-konsertissa ihastuin Seimen ääressä- lauluun.

Että on hienoa laulua, kerta kaikkiaan! Lauluyhtyeiden buumi on minusta mukava asia. Mikäpä soisi hienommin kuin ihmisen ääni!

Sitten vielä pitää lisätä Felix Mendelssohn- Bartholtyn iki - ihana Hark! The Herald Angels sing. Että nuo englantilaiset osaavat tämän lajin! He eivät kohkaa tempon kanssa, vaan antavat kaikkien herkkujen tulla rauhassa. Ihailtavaa.

Anna lahja joulun jälkeen!

Joulu on jo ihan tuossa tuokiossa, ja jos olet oikein nopea, voit saada rakkaallesi, ystävällesi tai vaikka itsellesi kirjan lahjaksi.

Klikkaa siis itsesi jo tänään johonkin nettikirjakauppaan, ja tilaa kirjani Joskus voi käydä melkein hyvin lahjaksi.

Jos se ei ehdi jouluksi, niin mitä siitä. Voihan sitä ystäviään tai läheisiään tai jopa itseään ilahduttaa muulloinkin?

Kurkkaa myös Kirjavinkkien ja SusuPetalin arviota kirjastani.

Haalarit päälle ja rukkaset käteen, työt alkavat

Olipa virkistävä kolmeviikkoinen!

Tänään on ensimmäinen työpäivä sitten launantain kolme viikkoa sitten.

Heräsin aikaisin, hain ja luin Hesarin, keittelin kahvia. Tänään työtehtävät ovat vasta iltapäivällä tai oikeastaan illalla, joten laskeutuminen on sangen pehmeä. Työkännykän laitoin äsken lataukseen, ja kunhan se saa akkunsa täyteen, avaan sen.

Edessä olevat työtehtävät eivät tällä kertaa aiheuta huokausta: "vieläkö tämäkin", vaan halun toteuttaa ennen lomalle jääntiä mielessä laadittu suunnitelmä Kylälukkarin Joulun Musiikillisesta Osiosta. Tänään katselen Johann Sebastian Bachin sangen jouluista F-duuripastoraalia sillä silmällä, että käytän sen osia joulunajan urkumusiikkina. Ainakin kotikirkon uruissa on hieno, hopeankimmeltävä 4' huiluäänikerta, joka sopii teoksen 2. osaan kuin nenä päähän. Pari muutakin urkua joulun aikana tulee eteen, onneksi soittimet ovat läpikotaisin tuttuja kaikki. Hopeankimmeltävä nelijalkainen huilu muista puuttuu, mutta löytyypä sentään muita herkkuja...

***
Eilisiltana oltiin perheen kanssa Turussa, Valon Aika- konsertissa. Kysymyksessähän on tapahtuma, jonka toteuttavat kaupungin musiikkiluokat opettajiensa ohjaamana. Paikkana valtaisa HK-Areena eli tutummin Turku-halli. Paikalla oli myös lauluyhtye Rajaton, jonka harmonioita olen vuosikaudet ihastellut.

Voidaan sanoa, että kysymyksessä oli megaluokan "koulun joulujuhla" korotettuna jonnekin kymmenenteen potenssiin, oikein varsinainen spektaakkeli. Tietenkään oikea orkesteri ei kuulosta aivan oikealta äänentoistolaitteiden kautta, eikä kuorotkaan. Mutta toisaalta näyttävyys oli sitä luokkaa, että se sai näin maalaiskanttorin haukkomaan henkeään.

Ja ihmettelemään ja ihastelemaan sitä työtä, mitä kouluissa on tehty. Kuinka tuo monisatainen joukko on saatu mobilisoitua, kuinka sitoutettu tuollainen määrä lapsia tällaiseen projektiin! No, musiikkiluokkien todellisuus on minulle vierasta, ehkäpä siellä ajatus onkin, että jippii, hienoa! Tuli melkein samanlainen paratiisimainen olo kuin opiskeluaikana, jolloin ympärillä oli ihmisiä, joille musiikki oli kaikki kaikessa, ja esimerkiksi kuoron harjoittaminen oli siinä, että jakoi nuotit ja juttu laulettiin läpi, viilattiin pikkuisen ja siinä se oli.

***

Näillä mietteillä starttaan tämän joulunajan työt. Oikein kivaa neljättä adventtisunnuntaita kaikille!

Nämä niin sanotut vihreät

Sorrun ensimmäistä ja toivottavasti ainoaa kertaa poliittiseen polemiikkiin.

Olen suurimman osan elämästäni elänyt maaseudulla, luonnon ympärillä, sen ehdoilla, sen osana. Minä luulisin tietäväni, mitä on luontoystävällisyys ja luonnon kestävä käyttö.

En minä pidä aukkohakkuista, sellutehtaan hajusta tai sen semmoisesta. Mutta sitä minä ihmettelen, kun meitä on viime ajat ympäristö- ja luontoystävällisyydessä neuvoneet semmoiset tyypit, jotka eivät osaa käyttää muuta kuin italialaista puolikenkää, nousta ratikkaan ja mennä sitten jonnekin foorumille neuvomaan luonnon kestävää käyttöä.

Tulkaapa puolikenkäporukka minun luokse käymään. Iltapäivällä kolmen ja neljän jälkeen pääsette tuosta kaupungista bussilla, jos on kouluaika. Muuten soittakaa minulle, niin tulen vähäpäästöisellä autollani hakemaan. Koettakaapa sillä puolikengällänne pärjätä tässä meidän sohjossamme, meillä kun ei tungeta tiesuolaa tai lämmitetä altapäin katuja ydinvoimalla, kuten teidän puolikenkämaisemissanne.

Lähdetään sitten luontoretkelle. Suosittelen vähintään kunnollisia Gore-Tex- jalkineita, tai sitten kumisaappaita tai hyvin rasvattuja nahkaisia lapikkaita tai kumisaappaita villateräsillä jalkoihin, paksua tikkuria vesitiiviin ulkoilupuseron alle ja jalkoihin pitkiä kalsareita, villahousuja ja säänkestäviä päällyshousuja. Vien teidät tuohon myrskyävän Selkämeren rantakallioille, keitellään siinä vaikka nuotiolla tai retkikeittimellä kahvit. Tuolla ulapalla tekevät työtä meidän paikkakunnan kalastajat, ne, jotka jäljellä ovat. Heidän pyydyksiään rasittavat hylkeet ja meren rehevöityminen. Näkisittepä kuulkaa puolikenkäporukka kauniina kesäpäivänä tuon meren. Rantakivet ovat niljaisen liukkaita, mikä perhanan levä niissä kasvaneekaan. Niistä olen teidän kanssanne samaa mieltä, kyllä.

Voitaisiin tehdä myös kävelyretki metsässä. Hitto, viherkäinen puolikenkäsakki, minä nauttisin, kun näkisin teidän tarpovan metsässä, aidon, oikean luonnon keskellä. Sen, joka on säilyttämisen arvoista, mainittakoon. Siellä voitaisiin kuivista alaoksista tehdä nuotio ja keittää ne oikeat nuotiokahvit. Istuimena joku muinaisten hakkuiden kanto tai kivi, joita näissä maisemissa riittää.

Voin kuulkaa vakuuttaa, että täällä saatte nauttia melko puhtaasta luonnosta. Ei ole pakokaasua saati ydinvoimalan päästöä havaittavissa, ellei sitten Olkiluoto paukahda. Mutta puolikengällä ette kyllä pärjää, sen voin sanoa ihan suoraan.

Voidaan käydä jututtamassa niitä ihmisiä, jotka täällä elää luonnosta. Tunnen heitä monta. On kalastajia, jonkin sortin maanviljelijöitä ja tehdasduunareitakin löytyy. Kysykääpä piruuttanne, miten julkinen liikenne palvelee.

Oletteko muuten koskaan nähneet sitä systeemiä, miten tuotetaan se ruoka, jota vedätte kaupunkikeittiöissänne tai suosimissanne ravintoloissa? En usko, että täälläkään kellään on luomutuotantoa vastaan mitään. Tunnen joitakin viljelijöitä, jotka ovat senkaltaisen tuotantosuunnan valinneetkin.Voidaan poiketa heidänkin luonaan vähäpäästöisellä autollani.

Kokeilkaapa piruuttanne elää täällä sanokaamme viikko. Käykää hankkimassa ruokanne joko luomutiloilta tai kaupoista. Vähäpäästöistä autoamme saatte käyttää, jos meillä ei ole työtehtäviä kummallakaan hoidettavana. Tai käyttäkää mieluummin pieniä kyläkauppoja tai menkää aamulla seitsemältä menobussilla ja palatkaa iltapäiväkolmen tai -neljän bussilla.

Luulen, että toista tietäisitte, jos tämän tekisitte.
¨
Teistä ei vain, ikävä kyllä, ole siihen. Ainakaan näin talviaikana. Anteeksi suorasukaisuuteni, mutta niin se vain on.

Käyttäkää ihmiset julkisia kulkuneuvoja

Olen tuossa päivän pari sulatellut uutista, jonka mukaan jälleen joku työryhmä miettii omalla autolla tehtävien työmatkojen vähennysten poistamista. Samoin on mietitty kilometrikorvauksien poistamista.

Tuota.

Ensiksi noista kauheista kilometrikorvauksista:

Esimerkiksi meillä töissä, jos lähtee käymään työmatkalla vaikkapa Turussa, maksetaan käytetystä kulkuneuvosta riippumatta korvauksena linja-autotaksan mukaan. Tai menee minne vaan, jos sinne julkisella kohtuullisessa ajassa pääsee, niin korvaus maksetaan sen mukaan. Jos julkisilla ei pääse, niin sitten maksavat sen normaalin, joka kattaa osan käyttökuluista. Jos joku sanoo sitä rahastamiseksi, niin hän ei tiedä kustannuksista yhtään mitään.

Sitten siitä verovähennyksestä, joka nyt poliitikkoja tuntuu kiinnostavan.

Kyllä minä myönnän, että paras tilanne olisi asuminen työpaikalta kävely- tai polkupyörämatkan päässä. Suurten autoharmien kanssa taistelleena pidän sitä jopa ihanteellisena olotilana. Mutta kun se ei ole kaikille mahdollista. Muun muassa meille. Minulla on työt levällään siten, että päivässä voi joutua ajamaan satakin kilometriä. Puhumattakaan paremmasta puoliskosta, joka käy töissä sadan kilometrin päässä. Pärjäilemme yhdellä vähäpäästöistellä autolla, minun ollessa vapaalla parempi puolisko käyttää autoa, sekä myös sellaisina työpäivinäni, jolloin minun ei tarvitse liikkua tästä asemapaikalta mihinkään. Vaimo käyttää autoa ehkä 3-4 päivänä, minä loppuina. Niinä päivinä, kun ei mihinkään tarvitse lähteä, auto pysyy varmasti katoksessa. Kauppa- ja kirjastoasiat nivelletään työreissuihin.

Verottaja sai jo pelkästään tuosta vähäpäästöisestä autosta ostettaessa ihan melkoisen kakun, ja joka kerta naftaa tankatessa saa lisää. Sitten ottaa vielä muutaman satasen vuodessa käyttövoima- ja autoveroa. Summaa en viitsi edes tähän laittaa, alkaa harmittaa.

Pitäisikö sitten muuttaa johonkin isompaan paikkaan? No, kun minä olen semmoinen ns. kylälukkari, niin en saa töitä mistään kaupungista. Ei riitä pätevyys, en voi hakea niitä virkoja. Eikä tämä ole pelkästään meidän ongelmamme. Usein perheessä puolisot joutuvat käymään työssä eri paikkakunnilla, kun työpaikkoja ei tuosta vain oteta tai noin vain vaihdeta.

***
Sen sijaan, jos asustelee vaikkapa paikallisjunareittien varrella tai vaikkapa Helsingissä, yleisillä pärjännee varsin hyvin. Siellä minä ymmärrän, jos yksityisautoilua katsotaan karsaasti. Mutta en usko, että millään toimenpiteillä pystytään täkäläinen joukkoliikenne saamaan sellaiseksi, että sillä esim. meikäläinen pärjäisi.

Otetaan vielä muutama esimerkki.

Kuvitellaanpa vaikka lapsiperhe. Isä, äiti, 2-3 kakaraa. Töihinlähtö, kersat päiväkotiin. Töihin pääsisi bussilla, mutta oman auton kanssa kersat voi herättää tuntia myöhemmin. Mitä sinä tekisit?

Kuvitellaanpa, että olet ostanut asunnon kaupunginosasta A. Työ oli alun perin kilometrin päässä, ja se vaikutti ostopäätökseesi. Viihdyt asunnossasi. Nyttemin työ on siirtynyt kaupungin toiselle puolelle, mutta bussien reittien ja aikataulujen vuoksi matkaan kuluu kaksi tuntia. Omalla autolla tekisit 20 minuutissa. Mitä sinä tekisit, jos sinulla olisi oma auto?

Ottaisitte, Helsingin herrat ja rouvat, edes joskus selvää ihmisten olosuhteista ennenkuin alatte niitä päätöksiänne ja suunnitelmianne tekemään.

Itsenäisyyspäivä ja Kertomus turistina olosta vuoden pimeimpänä aikana II

Itsenäisyyspäivä oli ja meni. Tavallisesti se tietää meikäläiselle työhommia, vaan tällä kertaa olenkin lomalla. Vielähän noita vähintään kolmetoista on tässä työuralla jäljellä, ehkä enemmänkin. En tullut katsoneeksi Juhlia, eikä katsonut vaimokaan. Toivottavasti ihmisillä oli siellä hauskaa tai kokivat jotain hengen ylenemistä. Toivottavasti televisiosta juhlia katsoneet nauttivat näkemästään - minulle koko touhu on ollut ihan pikkupojasta lähtien ihmettelyn aihe. Siis se, että kuinka joku viitsii niitä katsoa. Koko pippalot taitavat ollakin enimmäkseen ja pääsääntöisesti puolue- ja järjestöväen juttu, ja he sen mielihyvin pitäkööt.

***

Palajan vielä muutamin kuvin matkaamme.

Lomapäivien viettoa La Gomeralla




Korkeuserot ovat La Gomeralla(kin) merkittävät. Aikanaan tulivuoresta purkautunut laava on muotoontunut omien lainalaisuuksiensa mukaan, ja ylhäältä päin ja jostain pienoismallista katsottuna saari näytti hyvin poimuiselta, vähän kuin monisakaraiselta meritähdeltä.


Saaren keskiosa on siis korkealla, ja siellä on kansallispuisto Parque National de Garajonay. Paikka on hyvin usein pilven sisässä, ja siitä laakeripuumetsät ovatkin saaneet kutsumanimen "sumumetsät". Jatkuva korkea ilmankosteus onkin saanut aikaiseksi aivan omanlaatuisen ekosysteeminsä tuonne. Meidän vieraillessamme paikalla oli aina aurinkoista, ainoastaan paluumatkalle lähtiessä tuntui tihuuttavan vettä. Vaan jäi se sumu näkemättä, kun oli pimeää.
Mukava oli kävellä näitä metsäpolkuja. Lämpötila ylhäällä oli ehkä siinä viidentoista asteen tietämillä.


Kun tarpeeksi ylös vuorelle kipusi, näkyi naapurisaari Teneriffa vaivatta. Ja aina ensimmäiseksi näkymään tuli jykevä Teide, jonka huippu kohoaa yli kolmen kilometrin korkeuteen. Jäi siellä käymättä tällä kertaa, mutta ehkä sitten joskus.


Vallehermoson kylässä silmiin osui tällainen! Tokihan takseja on joka paikassa, mutta missään en ole pitkään aikaan nähnyt W123- Mersua taksina. Olipa kerta kaikkisen ilahduttavaa nähdä kerrankin taksiauto, joka ajetaan loppuun. Tätä mallia tehtiin vuosina 1976-85, joten melkoisen iäkäs tämä taksi on.

Kuljettajan on oltava taitava, sillä kadut ja tiet ovat välillä niin kapeita, ettei kohtaaminen ole ihan helppoa. Paljon on ongelmaa ratkaistu yksisuuntaisilla kaduilla, mutta riittipä niitäkin kohtia, joissa vain täytyi toivoa, ettei vastaan tulisi ketään... eikä tullutkaan. Pakko oli ihailla myös linja-auton kuljettajien taitoja, he suhasivat bussejaan noilla kapeilla kujilla ihailtavan varmoin ottein. Tyypillinen tapa pysäköidä auto oli se, että se oli ajettu jalkakäytävälle, apumiehen puoli talon seinään miltei kiinni.

No, meille se pikkuinen vuokra-auto oli väline, jolla pääsimme minne halusimme milloin halusimme. Päiviimme kuului yleensä vähintään kaksi eri kohdetta, kävelyä kertyi kymmenen kilometrin tietämille päivässä. Milloin minkäkinlaisia polkuja. Saaren koillisosassa oli alue, jossa oli tuollaista punaisen väristä hiekkaa, ja eroosiokin oli mainittava. Meren pintaan on tuostakin vielä matkaa...

Tiet sitten kiemurtelivat siellä vuorten välissä. Laakerimetsässä kiemurtelevat tiet olivat "lehtitunneleita". Alempana sitten kasvoi palmuja. Tuolla metsässä oli tosiaan huomattavasti viileämpää kuin avoimilla paikoilla, ja valo kovin niukkaa. Niinpä aluskasvillisuutta ei juurikaan ollut, mitäs kun puut rohmusivat kaiken valon itselleen.




Mutta hienoimmat elämykset matkaaja kokee,kun laittaa vaelluskengät jalkaan, repun selkään, ja minunkaltaiseni nivelrikkoinen vielä kunnolliset polvituet, ja sitten vain vuoristopoluille rääkkäämään lihakset maitohapoille. Reppuun kannattaa pakata riittävästi vettä, sillä nousua riittää.

Nuo vanhat, varmaankin paimenten rakentamat polut tarjosivat ponnistuksen, hikoilun ja huohotuksen lisäksi huimia näköaloja.

Hieno oli siis reissu kaiken kaikkiaan.


Paluumatkan "elämykset"

Lähtö on karsean aikainen, kello 5.15. Minä olen muutamaa tuntia aiemmin täyttänyt viisikymmentä vuotta, ja sen ikäiset äijät heräävät kyllä jo muutenkin aikaisin aamulla.

Nuokumme pimeyden läpi bussissa San Sebastianin satamaan, jossa nousemme kantosiipialukseen. Veisivät meidät samantien lentokentälle, jossa jäisi viisi (5) tuntia aikaa odottaa lähtöä.

Ei kiitos. Käymme sanomassa matkatoimiston tyypille, ettemme nouse bussiin, vaan tulemme omine kyyteinemme. Katselemme vielä aamupäivän Teneriffan turistielämää. Tuossa aamupäivässä tulee myös vastaan englantilaisten pitämä ravintola, jossa kai katsotaan jalkapalloa screeniltä. Nyt sellaista ei tule, joten menemme, ja minä otan oikean englantilaisen aamiaisen: papuja, pekonia, muna, makkara, paahtoleipää sekä kunnon sammio olutta! La Gomeralla ei juuri englantia kuullut, englanniksi asian esittäminen sai aikaan toteamuksen "no comprendo", ja tämän paikan aito brittienglanti suorastaan hyväilee korviani. Se on melkein yhtä mukavaa kuultavaa kuin Suomen lounaismurteet, vaikkeivät nämä kaksi olekaan muuten millään tavalla vertailukelpoisia. Espanjan kieli on myös oikein mukavan kuuloista. Radiota kuunnellessa tuli mieleen että siinäpä puhetta purkautuu...

Käyn vielä meressä uimassa, otamme lopulta taksin ja ajamme lentokentälle. Nyt lentokenttäkidutus kestää vain kolmisen tuntia koostuen lähtöselvityksestä, turvatarkastuksesta ja odottelusta kansainvälisellä alueella.

Tömähdämme Helsinki-Vantaalle vartin myöhässä, bussin lähtöön on aikaa puolisen tuntia. Kunpa logistiikkafirman miehet hoitaisivat matkalaukut rivakasti, toivomme. Menemme hihnan ääreen, laukkujamme ei kuulu. Seisomme, seisomme, laukkujamme ei kuulu. Eikä kuulu kenenkään muunkaan. Lopulta joku mies tulee sanomaan, että laukkunne ovat ehkä toisella hihnalla. Että näin ammattitaitoista väkeä on logistiikkafirmalla. Missään vaiheessa ei tule kunnollista lentokenttäkuulutusta asiassa, joku neuletakkinen mies vain käy joillekin sanomassa. Liekö sopimus lentoyhtiön kanssa niin tiukalle neuvoteltu, että logistiikkafirman täytyy maksaa korvausta kuulutuslaitteiden käytöstä tai lentonumeron näpyttelystä matkalaukkuhihnan yläpuoliselle monitorille?

Toisen hihnan ääressä on järjetön ryysis. Bussimme meni jo, seuraavan lähtöön on puolitoista tuntia. Kiitos, arvoisa Lentoyhtiö ja Logistiikkafirma. Yhteistyönne toimimattomuus oli ihailtavan vakuuttavaa. Matkalaukkujamme ei hihnalla näy, lopulta vaimo löytää ne jostain ihme röykkiöstä ihan kokonaan muualta kuin hihnalta. Johonkin hallin nurkkaan oli logistiikkafirman huipputaitava henkilökunta ruumallisen laukkuja kipannut. Voi tätä ulkoistamisinnon kaunista hedelmää taaskin!

Uskoisin, että moni matkustaja maksaisi pari-kolmekymppiä enemmän lentolipusta ihan mielellään, jos vain nuo pakolliset palvelut toimisivat, jos hommia tekisivät asiansa osaavat ihmiset eikä jonkun vuokratyöfirman keikkalaiset. Tässä ei moitita niitä ihmisiä, jotka noissa ulkoistus- ja vuokratyöfirmoissa työskentelevät, vaan sitä nykymaailmaan iskostettua muotiajatusta, jossa työsuoritteen hinta lasketaan optimiolosuhteissa huippuammattilaisella kellottaen, ja annetaan tehtävä sitten halvimman tarjouksen tekijälle, joka haalii työntekijänsä ilmeisesti mistä saa. Jos haluaa toimivia asioita, niistä on vain maksettava, se on järkkymätön lainalaisuus, vaikka konsultit mitä sanoisivat.

Mutta pois sivupoluilta, ja paluumatkaamme. Ja taas me odotamme. Bussi tulee, nousemme siihen, kuten aika moni muukin. Taitaa olla kannattava linja tämä. Turku. Jäämme pois, kävelemme tuttavan autotallille. Jo aiemmin olemme kuulleet, että autossamme palaa sisävalo, on palanut viikon ajan. Se ei sano edes "kev-vääm-mäl-lä". Vaan onneksi ostimme elokuussa sellaisen auton, johon kuuluu vuoden mittainen, ilmainen 24 tunnin palvelu, olipa ongelma mikä tahansa. Soitto numeroon, jossa ystävällinen naishenkilö ottaa tiedot ylös ja sanoo herättävänsä paikkakunnan yhteistyökumppanin.

Hetken kuluttua puhelin soi, ja ystävällinen kaveri kysyy, missä olen, ja toteaa rauhallisesti: "menee vartti". Hän tuleekin, ottaa autostaan apukäynnistysakun, tulee autotalliin, kytkee kaapelit ja niin päästään siitäkin pälkähästä. Sentään on olemassa firmoja, jotka hoitavat asiansa ja lupaamansa sitoumukset hyvinkin, ja osaavat valita yhteistyökumppaninsa, katsovat varmaan osaavatko hommansa, ennenkuin sopimuksia tekevät... Kiitos siis automme maahantuontifirmalle asioiden kunnollisesta ja toimivasta organisoinnista!

***
Tällainen oli reissumme tällä kertaa. Voin suositella La Gomeraa empimättä, tosin sillä varauksella, että ilman matkatoimistojakin pärjää.

Jos vielä sinne menemme, niin otamme vain lennot Teneriffalle ja takaisin, vuokraamme auton viikoksi, ja lähdemme ensimmäisellä lautalla San Sebastianiin. Buukkaamme majoituksen suoraan netistä. Matkatoimiston kanssa kävi niin, että odotusajat olivat suorastaan järjettömän pitkiä, mitäs kun me muutamat suomalaiset saimme kyydin ruotsalaisten mukana, ja heillä on eri lentoaikataulut. Suomalaiset saavat sitten vain sopeutua siihen, että mennen tullen saadaan odotella tuntikausia tyhjän panttina joko jonkin hotellin aulassa tai satamissa tai lentokentällä.

La Gomera on omatoimimatkailijan kohde. Sopii minulle ja meille siksi, että emme kumpikaan erityisemmin välitä ohjatuista retkistä, yökerhoista tai muusta pintaturismista.

Viimeisenä autoilupäivänämme näimmekin oikein malliesimerkin "kiertomatkaturismista".
Pysähdyimme maastoretkipaikkasta toiseen siirtyessämme näköalapaikalle hetkeksi ihastelemaan maisemia. Paikalta ajoi ohi noin 25 maastoauton karavaani, autojen kyljessä luki "Gomera tour". Niiden perässä paikalle vaappui suuri bussi, ja hetkessä ympärillämme oli pirunmoinen älinä ja kälkätys, kun turistibussillinen saksalaisia ahtautui kameroineen. Karkotteiden lemu oli yskittävän huumaava, uh! Alle viidessä minuutissa kaikki saivat kuvansa napattua, ja bussi jatkoi eteenpäin.

Mut kaikelviisii, sanoi Rokan Anttikin.

Äijän matkakertomus päättyy tähän. Mukavaa joulukuun jatkoa kaikille!