Aamun pimeät hetket marraskuussa

Herään tänäkin aamuna ennen herätyskellon soittoa.

Hymyillen muistelen aikaa vaikka kymmenen vuotta sitten. Silloin startti tapahtui helposti 10-15 minuuttia heräämisestä, ilman aamukahvia tai muutakaan. Ei tapahdu enää, enkä edes tahdo tapahtuvan.

Nyt, lauantaiaamuna klo 7.17, lähtö on vajaan kahden tunnin päästä. Päivän toinen kahvimukillinen on alkamassa, ruispuuro hautumassa.

Tälle viikonlopulle on kasautunut tilaisuuksia ihan kiitettävästi. Kesän tasaiset päivät marraskuussa maksetaan, voisi kuulua sanonta tällä alalla. Tilaisuudet tänään ovat sieltä vakavamasta päästä, ja niitä on kaksi tai neljä, riippuen laskutavasta. Huomenna tilaisuuksia on kaikilla mahdollisilla laskutavoilla laskettuna neljä. Koko työviikko on ollut yhtä vihreää varauskirjassa (vihreä=kuitattu varaus). Jotain siis palkkansa eteen ihan livenä, ei suunnitellen eikä harjoitellen. No jaa, kävin rapsimassa ruosteita vähemmäksi Kokkosen Lux Aeternasta, joka on mitä sopivinta musiikkia huomisen tuomiosunnuntain aiheeseen.

Että kelpo joukko on ihmisiä, jotka ennen huomisiltaa saan olla kohtaamassa.

***

Mitä tässä muuta? Se Laulu alkaa tulla kohta ajankohtaiseksi. Minusta tuntuu, että ne ihmiset, jotka ovat tulleet mukaan kehittyvien laulajien kuoroon, haluaisivat sen oppia laulamaan. Viime harjoituksissa he lauloivat jo muutamaa muuta jouluklassikkoa sellaisella antaumuksella, kuin vain sellaiset ihmiset, jotka ovat uskoneet ei-osaavansa laulaa, ja sitten huomaavatkin että hei, me osataankin! On siinä hetkessä fantastinen tunnelataus. Tällainen karkea äijäkin herkistyy, ja muistelee noita tilanteita kalleimpina helminä työelämän hetkistä. Ihan samaa luokkaa kuin vaikka tämä juttu.

Tällainen oli tämän aamun tuumailu. Ei kai tässä muuta, kuin sitä ruispuuroa kohta ääntä kohti, orjan muoto päälle ja baanalle. Matkaan, Hopea!

Hyvää lauantaita kaikille!

Uutiskatsaus

Lakkasi nukuttamasta puoli kuuden aikaan.

Kylälukkari/kansalaispassivisti nousi ylös, keitteli aamukahvit, avasi tietokoneensa, vastaili muutamiin sähköposteihin sekä päätyi lukemaan Internetistä uutisia.

Yleisradion sivulla komeilee kahden henkilön kuva heti siinä uutisten aluksi. Totisia ovat.
Mainostelevision sivulla nämä samat henkilöt hymyilevät.
Erkkolaisen sivulla ovat ryhtyneet peräti halailemaan toisiaan. Semmoisella kiltillä etähalilla toki. Edes hieman lämpöä kylmän byrokratian lähteiden liepeillä. Hyvä.
Entä kuinka tämä keskeisen tärkeä asia on huomioitu lakeuksilla? Ilkan etusivulta ei löytynyt, piti oikein hakea, ja tuiman näköisiä ovat siinä.
Lapin kansassa isoherra vilkuttaa, nainen muhoilee kädet ristissä.
Entä idässä? Karjalainen näyttää käyttävän samaa kuvaa kuin pohojalaanenkin.
Entä hämäläiset? Aamulehti valittelee, että suomalaisia lobattiin viimeiseen asti, mutta tämä mies voitti. Ja kuvassa on vain se mies. Nostakaa nyt hyvänen aika meteli tasa-arvosta ja lopettakaa Aamulehden tilaus. Itä-hämeessä puolestaan tilanne on sama, Etelä-Suomen Sanomat julkaisee kuvan vain miehestä. Ja sen saman kuin Aamulehtikin.

Mitäpä juttelee asiasta naapurimaan lehti. Tiedän sieltä Dagens Nyheterin, ja vilkaisen. Sama kuva näkyy olevan kuin jossain suomalaisessakin lehdessä. Englantilaiset ovat laittaneet sen etähalikuvan Timesiin.

Näiden henkilöiden merkitystä en osaa arvioida. Saattavat olla tärkeitä, saattavat olla olemattakin. Joka tapauksessa onnea ja menestystä heille, mitä sitten tekevätkin. Semmoisiahan ne ovat, että kalenterin mukaan hyppäävät niinkuin minäkin - eri hommissa toki. Joskus iltauutisissa puhuvat jostain suu tärkeällä mutrulla vakuuttavasti kuin meidänkin pääministerimme tai oppositiojohtajattaremme.

Minulta asiaa ei kysytty. Toisaalta, ei sillä niin väliä, koska eihän minulla olisi ollut mitään ehdokastakaan. Varmaan olisin sanonut, että valitkaa te, kyllä te varmaan tiedätte kun olette perillä asioista.

Ja niinhän ne sitten tekivätkin. Tietenkin kotoisessa mediassamme pelataan jälkipeliä siitä, että kun niin maan perusteellisesti lobattiin omia hyviä miehiä sinne huipulle, niin kehtasivat tuommoiset valita. Toinen vielä sosialistinen paroonitar. Mahtuuhan sitä puhetta ja kirjoitusta maailmaan, että minusta nähden kirjoitelkoot ihan niin että näppäimistöjen rapina täyttää toimitukset hamasta Roomasta aina Rovaniemelle saakka.

Että kai se meni ihan hyvin.

Minun puolesta ihan sama, kunhan eivät elämää hankaloita. Ja jos hankaloittavat, niin minkä minä sille voin?

Hyvää perjantaipäivää kaikille! Varmuuden vuoksi näille uusille hallitsijoillekin.

Marraskuun pimeydessä kylälukkari käy kierroksilla

Vapaat on pidetty.
***
Kävi niin ihmeellisesti, että vaikka kävimme koeajamassa aivan ihanaa autoa, sai vaimoni minut silti järkiini. Riitelemättä, ihan asiallisesti ja nätisti puhuen.

Järjellä ajatellen asia on juuri niinkuin vaimo sanoi. Nykyisen ajopelin arvo on korkeintaan neljäsataa euroa, jos ostaja ei ole turhantarkka. Niinpä siis, niin kauan kuin sillä pääsee ilman remontteja, sillä luonnollisesti kannattaa ajaa.

Vaikka autokuume sumensi järjen, oli pakko (no joo myönnetään, vastahakoisesti) myöntää vaimon olevan oikeassa. Sitten kykenin vielä ihan itsenäisesti ajattelemaan, että jos se sanoo sopimuksen irti, niin soitetaan hinuri paikalle ja annetaan osoitteeksi romuttamo. Siihen saakka mennään niin että hippulat vinkuu.

Kuten nyt eilenkin. Autovanhuksen valot porasivat juuri ja juuri sopivankokoisen reiän marraskuiseen, läpitunkemattomaan pimeyteen. Ja minä kävin harjoituttamassa kuoroa ja istumassa tilaisuudessa kitaran kanssa, ja pääsin vielä kotiinkin. Kuten olen kahta kertaa lukuunottamatta viimeiset reilut viisi vuotta. Kerran meni takapyöränlaakeri niin pahasti ja äkkiarvaamatta, että piti hinausautolla jatkaa matkaa. Pari vuotta sitten jakohihna räpsähti poikki, kun oli stefat ja vesipumppukin vuotaneet suojakoteloon sinne kuulumattomia aineita. Vaan vanhaan ja koeteltuun tekniikkaan perustuva moottori selvisi siitäkin vammoitta.

Että eihän sellaisesta vehkeestä henno oikeasti kai luopuakaan. Ja jos joskus täytyy, tarvinnee tehdä kuten Giacomo Puccini, joka La Boheme- oopperaan sävelsi hienon takista luopumisaarian, tällaisen:



Kello tulee kahdeksan. Puoli yhdeksältä on oltava törtevänä konttuurilla, ja matkaa on kaksi ja puoli peninkulmaa.

Matkaan, Hopea.

Vapaan autuutta

Lukkari on ollut viikonlopun vapaalla. Vielä tänään ja huomennakin on samaa autuutta. Siis jos joku ei tiedä, niin lukkarilla on kaksi päivää viikossa vapaata ihan kuin oikeillakin ihmisillä. Ne ovat ainakin tämän blogin kirjoittajalla maanantai ja tiistai. Kerran kuukaudessa maanantai-tiistai siirretään perjantai-lauantaihin, ja seuraavan viikon ma-ti pysyvät paikallaan.

Niinpä tulee ruhtinaallinen neljän päivän vapaa.

Moni ehtii neljässä päivässä paljon, vaan tämä äijä ei niinkään. Ihan olen kotielämää viettänyt, paitsi että eilen lähdettiin vanhaan pääkaupunkiin viettämään synttärijuhlia, yövyttiin anopin luona, ja tämä päivä on sitten vielä haahuiltu kaupunkimaissa.

Äijällä on autokuume. Vanha palvelija, 20 vuotta vanha Ford, kuljettaa yhä nöyrästi, mutta jostain on tullut hinku uudempaan kulkupeliin. Saas nähdä kuin äijän käy.

Keskiviikkona palaan ruotuun. Siihen saakka: voikaa hyvin!

Rajansa reipastelullakin

Koska tällä viikolla on tullut reipasteltua jo kuutena (6) päivänä, ja ulkona on sellainen sää, ettei kukaan kunnon ihminen laita sinne koiraansakaan, päätin ja päätimme, että tänään saa reipastelu jäädä.

Tällaisena marraskuisena päivänä on sopivaa vaikka köllötellä sängyssä kirja kourassa, ja niin aion tehdäkin, kunhan saan aikaiseksi nousta tästä tietokonetuolilta. Jos meillä olisi semmoinen vanhanajan iso tupa, niin lämmittäisin leivinuunin. Uunin kupeelle kantaisin vaikka hetekan tai puusohvan, ja laittaisin lukuvalon ja alkaisin lukea siinä. Leveät uunin kupeet ovat nyt arvossaan, samoin kirkkaat lamput.

Uuniin laittaisin vaikka uunijussia hautumaan tuossa illan puolella, kun arina olisi enimmät kuumuutensa luovuttanut. Leivinuunin jälkilämmöllä tuntikausia hautunut ruoka on herkullista. Uunijussin kanssa kävisi vaikka sopivan kirpeä puolukkahillo.

Vaan ei ole meillä semmoista uunia, ei. No, saa sitä sähköhellallakin ja -uunissa kelvollista syötävää tehtyä.

Mutta saahan sitä toisaalta antaa mielikuvituksensa lentää.

Kuinka kävisi aamusta verkoilla, ja käsiä palelisi niin pirusti kaloja päästellessä. Siikoja nyt saisi, ja sisävesiltä varmaan muikkuakin. Näiltä vesiltä, mitä tässä lähellä on, saattaisi saada silakoita. Sieltä sitten astelisi rannasta tuvalle kalat kymmenen litran muovisangossa, tai jos olisi ollut paljon muikkua tai silakkaa, niin silloin saavia maitokärryissä lykäten.

Joisi kahvit ensin, ja sitten perkaisi saaliin. Siioilta ja muilta isoilta kaloilta suolet pois, muikut ja silakat savustaisin suolineen.

Sellaisen urakan päälle sitten siihen lämpimän uunin kupeelle lueskelemaan.

Mutta koska tuollaista edellä kuvatun kaltaista olosuhdetta ei ole, niin taidanpa painua tästä kirjojen salaviisaaseen seuraan, ja varmistaa, että sähköpatterit ovat riittävän isollaan, ettei kylmä tule. Reino-tohvelit tieten kuuluvat asiaan.

Kun oikein kuuloani terästän, tuntuvat kirkonkellot kumisevan tuossa muutaman sadan metrin päässä. Tänään siellä huolehtii musiikista arvon kollega, minä tässä vain tuumiskelen ja pidän lepopäivää.

Hyvää sunnuntaita toivotan ihan kaikille.

Pimeyden torjuntaan

Keväällä ja kesällä on niin paljon kaikenlaista puuhaa, ettei lukeminen maistu. Vaan odotas kun tulee lokakuu ja pimeät. Silloin sitä viihtyy kirjan seurassa.

Noista Kuolleen meren kääröt on menossa, Dostojevski aloittamatta, muut luettu.

Jokainen oikein hyvä kirja.

Itsensä vahtimista

Elämäntaparemonttiraportti:

1. Paino laskee edelleen hienokseltaan. Pienin lukema on ollut 112. Ei paha, kun reilut puoli vuotta sitten oli 135,5.
2. Jotta tähän pääsee, on
- vahdittava syömistään ja juomistaan (lautasmalli, olutta niin vähän, ettei siitä ole mitään iloa, viiniä sentään saa juoda pari lasillista kerrallaan)
- liikuttava säännöllisesti.
****
Yksinkertaista, eikö totta.
Paitsi että tässä junnasin kolmisen kuukautta täysin paikallaan.

Alan lähestyä tavoitteen puoliväliä. Sehän oli 55 kiloa pois, ja näyttäisi, että suunnilleen puolet siitä on muutaman kilon jälkeen saavutettu.

Onhan tämä melkoista itsensä vahtimista. Lenkiltä tullessa kaupan ovi lenksutti kutsuvasti, jotta että tuleppas äijä hakemaan nyt saunakaljat, kun lauantai-ilta ja etenkin kun huomisaamuna ei tarvitse lähteä mihinkään. Vastasin vähän koppavana mielessäni, että en tarvitse, vaikka rehellisesti sanottuna asia on niin, että mikään ei ole löylyjen päälle niin hyvää kuin huurteinen olut.

Taisi olla muinaisessa opinahjossa, kun joku kurssikaveri totesi: "Vesi on kukkia varten".

*mutisee itsekseen vielä jotain, ja toteaa, että kauppakin on jo kiinni. Jäipä saunaoluset siis väliin.*

Humoristi totisena

Minä teen tunnetusti kaiken omilla aikatauluillani, sitten kun kerkiän. En ole juuri koskaan ajan hermolla, koska pidän hitaasta ja verkkaisesta elämäntyylistä. En näe mitään hohdokasta siinä, että ollaan aina ensimmäisenä ja kehityksen kärjessä. Kaikkein vähiten haluan olla sotakielellä ilmaistuna pioneeri tai tunnustelija. Paremminkin olen semmoinen, joka tulee toisten jälkeen, jos sittenkään. Ja voin olla ryhtymättäkin vaikka kuinka muodikkaaseen asiaan, ellen siitä innostu.

No, johdanto meni nyt vähän sivuun varsinaisesta asiastani. Oikeastaan johdannolla puolustelen sitä, että luen monta vuotta sitten ilmestyneen kirjan vasta nyt.

Veikko Huovisen viimeinen kirja, Pojan kuolema, tarttui Pienestä kirjapuodista mukaan alkuviikolla Turussa poiketessani. Miltei samantien sen avasin, ja lukaisin pois.

Karu kirjahan se on. Poikansa menettänyt vanha isä siinä miettii tuskaisesti elämänsä varmasti kipeintä asiaa.

Minua kirja kyllä liikutti, ja syvästi. En osaa enkä halua sanoa muuta, kuin että se kannattaa lukea. Jos nyt tässä vaiheessa on enää ketään, joka sitä ei olisi lukenut.

Marraskuuta

Eipä ole tullut tässä koneella juuri istuttua. Eikä tarinoitua.

Paremmin on mennyt aika tuolla työn touhussa, ja milloin ei siellä, on ollut muuta tekemistä.

Painonhallintaa: Kuntoutuksen jälkeen on löytynyt uusi into. Pienen pysäyksen jälkeen mennään taas alaspäin, ja -BMI on enää vaivaiset 36! Lihaksi muutettuna pois on lähtenyt 21 kiloa 7 kuukaudessa. Mitään vippaskonsteja ei ole käytetty. Taisi se terveysfasistilääkäri tehdä hyvän työn suututtaessaan. Tekee mieli näyttää sille piip:lle, että tässä mitään rahastavia painonpudotusporukoita tarvita. Rräyh!

Sinänsä kyllä mietityttää. Nykyisessä maailmanmenossa tuntuu siltä, että lääkäreitä kai ohjeistetaan sanomaan, että jos ihminen tulee ylipainoisena valittamaan vaivojaan, niin sen on annettava ymmärtää, että kaikki johtuu siitä, että olet ITSE aiheuttanut vaivasi... Hieman katkerahko ajatuksenpoikanen kyllä, mutta tällaista kuulee yhdeltä ja toiselta. Itse asiassa tuossa takana on jo aika hyytäviä ajatuksia. Ei kaukana enää menneiden aikojen kuopan reunalle komentamisesta.

Muutama vuosi sitten Yhteisvastuu-keräystä mainostettiin jotenkin niin, että onnellinen elämä on helppoa. Älä epäonnistu, älä jää yksin, älä sairastu.

Kansalaispassivisti toteaa, että valitettavasti ei ole olemassa varteenotettavaa vaikuttajaa, joka edes haluaisi muuta kuin tätä kovien arvojen riemujuhlaa. Siinä on jotain niin makeaa. Muutama harva voi ostaa jostain huutokaupasta egoaan pönkittääkseen jonkun esineen tai kirjeen vaikka kymmenellä miljoonalla dollarilla, eikä se tunnu missään.

Humanitaarinen työ jääkin sitten ns. kolmannen sektorin huoleksi. Toisaalta on hyvä, että on sentään vielä olemassa kelpo joukko ihmisiä, joilla on vielä sydän paikallaan. Politiikassa niitä ei juurikaan näy. Ja miksi näkyisikään, se näyttäisi olevan koneisto, joka jauhaa ihmisen tunteettomaksi laskukoneeksi, ei-ihmiseksi.

Yleisesti ottaen meillä on toivoa niin kauan, kuin on ihmisiä, jotka eivät kysele, mihin järjestöön kuulut tai että onko sinulla vakuutukset kunnossa, jos sattuu hädässä tai pulassa olemaan.

***

No hupsista, lipsahtipas tuo ylipainosta alkanut pohdinta isolleen. Tulipahan tuuletettua vähän tunkkaista ajukoppaansa.

Tähän päivään. Kohta on pistettävä orjan muoto päälle, ja menoa piisaa iltamyöhään asti. Parit jumalanpalvelukset, lapsikuoro, illalla tilaisuus.

***

Kirjasuositus: Olen lueskellut Khaleid Hosseinin kirjaa Tuhat loistavaa aurinkoa. Onpahan vain melkoinen lukuelämys, suosittelen kovasti.

Hyvää marraskuuta kaikille!

Se oli sellainen päivä

Vakituisin kuoroni oli tänään palveluvuorossa.

Se on sellainen tavallinen. Osa on ollut mukana jo kymmeniä vuosia. Siis jopa yli 20 vuotta ennen meikäläisen kerettiläistä kautta.

Pystyinkö olemaan heille positiivinen? Kokivatko he onnistumisen iloa?

Yksi kuorolainen sanoi jotain soitostani.

Olin otettu. Täällä olen saanut urkujensoitosta palautetta lähes seitsemän vuoden aikana korkeintaan kerran tai kaksi ennen tätä. Tunnen sanojan, ja tiedän, ettei hän puhu muutoin kuin oman ajattelunsa pohjalta. Niinpä kiitin niin kauniisti kuin osasin.

Kuorolaiset halusivat seurakseni parvelle. Ennen nykyistä miniatyyrikokoonpanoa he eivät sopineet, joten laulatin heitä kuorissa. Ravasin paikalle aina tarvittaessa.

Kyllähän ne lauloivat. Vilpittömällä ja täydellä antaumuksella. Jouduin pienelle paikalle: nämä ihmiset tekevät tätä vähintään yhtä paljon sydämestään kuin tekevät ne eilen ylistämänikin.

Hitsi, että minulla on ihania ihmisiä ympärilläni. Pakko tunnustaa se.

***
Entä oikea elämä? Sattui niin, ettei tänään tarvinnut jumalanpalveluksen jälkeen lähteä enää työtehtäviin. Niinpä lähdettiin ihan kaikista tärkeimmän ihmisen kanssa ulos. Siellä näytti tältä:

Syksynpä pimiällä

... on kylälukkarilla menoa. Kun luonto rauhoittuu ja laskeutuu lepoon, kerää lukkari aamuin, päivin ja välillä illoinkin itsensä kokoon ja menee milloin hartauteen, milloin kuoron eteen, milloin jonkin muun musiikkiryhmän harjoitukseen.

Lukkarin ammatti on oikeastaan hyvä. Silloin, kun luonto on parhaimmillaan, pääsemme vähimmällä. Mutta iltojen pimetessä lehahdamme kuin lepakot toimittamaan milloin mitäkin tehtävää.

Tein kokeilun. Väitin huomattavasti parempiin auktoriteetteihin vedoten, että jokainen voi oppia laulamaan. Ihan omaa tahtiaan, mutta voi oppia. Kutsuin väkeä koolle, ja ensimmäisellä kerralla tuli paikalle lähes ikävuosieni määrä ihmisiä. Osa väitti, ettei osaa laulaa. Reilut puoli tuntia aloittamisesta tuo porukka vetäisi komeasti erään kansanlaulun. Ja hetkeä myöhemmin erään toisen laulun.

Mikä ero tavallisen kuoron pitämiseen!

Kun siellä puhuu äänenmuodostukesta ja kropan merkityksestä siinä, porukka parhaassa tapauksessa pikkuisen vastahakoisesti tekee harjoitukset, mutta unohtaa laulamaan alkaessa kaiken hyvän oppimansa, ja alkavat laulaa kurkullaan. Loppuillasta äänet käheinä.

Mutta tämä uusi kuoro! Nämä ihmiset ihan oikeasti kuuntelevat, mitä ohjaajalla on sanottavaa. Ja pyrkivät tekemään ohjeiden mukaan. Se kuuluu jäljessä! Nämä eivät ehkä opi stemmoja kolmella harjoituskerralla, mutta legatolinjaus on kuin unelmasta.

Mutta näillä ihmisillä ei olekaan rasitteena omaa mielipidettä osaamisesta.

Joka tapauksessa nyt on sellainen tuntuma, että lopultakin löytyi työsaralla jotain. Se Pitkään Kadoksissa Ollut Kipinä.

EDIT illalla myöhään:

Olen pohtinut tykönäni sitä, miksi tuo kipinä tuli vasta nyt. Menneinä vuosina sävelsin, sovitin, harjoittelin, tavoittelin jotain komeaa. Seuraamuksena parhaimmillaan se, että yksi kuoro esitti kolme vuotta sitten adventtina teokseni, jota en ole ikinä livenä kuullut. Hoitelin omaa tehtävääni täällä.

En ole enää varma, onko sillä ns. teoksella yhtään mitään merkitystä. Toki se teos on itselleni rakas kuten esim. lapsi on rakas vanhemmalleen. Mutta se oli vain egoni pönkittämistä. Omat laulajani sen vaistosivat, eikä teoksesta tullut täällä sen valmiimpaa. Se jäi kesken, en halunnut esittää sitä.

Nyt olen tajunnut sen, ettei kukaan kaipaa sitä, mitä joku kylälukkari tekee. Mitä se säveltää, mitä se laulaa, mitä se harjoittelee. Ihmiset kaipaavat mahdollisuutta tehdä itse, olla mukana omilla ehdoillaan ja resursseillaan. Ja sen mahdollisuuden minä heille tästä lähtien paitsi annan, myös tarjoamalla tarjoan. Ja olen kybällä mukana!

Aeijae sinks in hell

Tulinpa päiväseltään käyneeksi armaassa isänmaamme pääkaupungissa.

Mikäpä tänä päivänä käydessä. Kun istahtaa tuohon 20 vuotta vanhaan palvelijaan, sompaa sommasta, painaltaa kaasua ja nostaltaa kytkintä, niin jo vain aikansa istuttuaan ja sommattuaan näkee kapitaalimme siluetin piirtyvän töhryisen metsänreunan yläpuolelta silmien eteen.

Jätän Saiman omille asioilleen, ja lähden katsomaan, onko Talvipuutarhan parkissa vapaata kuten tavallisesti on. Vaan tälläpä kertaa, perhana, ei olekaan, joten täytyy ottaa vähän takaisin. Jossain urheilukentän vieressä on tilaa, matkaa keskustaan vajaat parit kilometrit, joten jätän siihen. Minulla ei ole kiire. Käveleminen on mukavaa, korkeiden parkkimaksujen ja niihin oikeuttavien paikkojen etsiminen ei. Mietin, että jos täällä majaani pitäisin, hävittäisin tuon rahasyöpön ja bensajuopon nurkistani.

Menen ensiksi Töölöntorin laitamilla olevaan nuottikauppaan, jonne jätän rahaa ja josta kannan nuottikirjoja mukanani. Soitan Saimalle, joka sanoo joutavansa kanssani Ateneumiin ihmettelemään Picassoa.

Niinpä ihmettelemme Picasson näyttelyn, lähdemme yhtä jalkaa autollemme, hurautamme vielä kaupungin laidoille jatkamaan asioitamme.

Ajelemme harmaassa iltapäivässä kotiin. Mitäpä varsinkaan minä, Hankkijan mallistosta karannut, puoltakymmentä tuntia enempää maamme ainoassa Kaupungissa. Saima on kaupunkilaisempi, mutta tuntuu olevan mielellään menossa kotiin takaisin.

Olemme kotona iltahämärissä.

Kamera olisi sietänyt olla mukana, olisi ollut mukava kuvata keskustaa aamusumuisen Töölönlahden takaa. Tosin, joku on tainnut sen jo tehdäkin, että eipä siinä kai vahinkoa tullut.

Illalla ihastelen vielä musiikkikaupasta mukaan tarttuneita nuottikirjoja, piano-, urku- ja laulumusiikkia. Niistä riittää soitettavaa ja laulettavaa kylälukkarille kotvaksi.

Protesti

Niin paljon jurnutti se valkotakin tänäinen tokaisu, että selvittyäni päivän ohjelmasta vetäisin ulkoilupusakan päälle, lenkkarit jalkaan ja kävelin pitkällä askeleella tuollaisen 6-8 km lenkin. Puolisentoista tuntia askelsin ihan kunnon askeleella, ja ajattelin varovasti, että mitähän tästä seuraa.

Takaisin kuntoutuskeskukseen tultuani tein fysioterapeutin ohjeistamat venytykset, enkä voi sanoa kärsiväni kivuista.

Taisi olla se lääkäri viisas mies. Osasi närkästyttää ja tehdä äijämäisen uhman, joka ainakin nyt kääntyi hyväksi...

*tuhahtelee edelleen*

"On menny siinä miehessä lääkärinkoulut hukkaan"

Näin loihe lausumahan Herman Päätalo sikäli, kun Kalle- poikansa lorunovelleihin eli mölläreihin on uskominen.

Mies oli ollut lääkärillä, joka oli todennut hänet terveeksi, ja patisteli töihin.

No, minäkin kävin lääkärillä tänään, tähän kuntoutukseen liittyen.

Kun viime viikolla kävin myös, oli lääkärinä ihan toinen henkilö, joka tutki, kuunteli, jututti, kyseli lääkkeistä, yleisesti voinnista. Olin tyytyväinen, sillä se oli sellainen vanhanajan lääkäri, joka ihan tutkimalla tutki polviniveliä, taipumia, kuunteli sydämet ja keuhkot ja kaikki.

Sinä ja kaikkina muinakin päivinä fysioterapeutit ovat opettaneet venytyksiä ja kuntouttavia liikkeitä ja neuvoneet sellaisia liikkumisen keinoja, jotka rasittavat kuluneita niveliä mahdollisimman vähän. Koipeni taipuvat nyt polvista suoremmiksi kuin vuosiin.

Oma kokemus ja tuntemus kuntoutuksesta on se, että olen saanut paljon apua vaivoihini, ja elämänlaatuni on merkittävästi parantunut. Kivut ovat laskeneet sellaiselle tasolle, että hurtilla huumorimielellä niitä ei hääviin muistakaan.

Niinpä siis hämmästelen, sillä...

Tällä kertaa oli toinen leguri. Luki papereitani, ja sanoi, että jos hänellä olisi noin pahat kulumat polvissa, hän masentuisi. Sitten tohtorisetä luki lisää niitä papereita ja puisteli päätään. Sanoin olevani tietoinen, että omien nivelteni käyttövuodet ovat jo yhdenkäden sormilla laskettavissa. Sen on ortopedi sanonut ihan suoraan jo aikoja sitten.

Mitäpä taratteli tohtori. Että pitäisi saada paino nyt alas. Kehotti menemään Painonvartijoihin.

Duoda... kun koko kuntoutuksen aikana on niin hoitajien, ravitsemusterapeuttien ja muidenkin toimesta painotettu pysyvien elämäntapamuutosten merkitystä. Ja vähän annettu ymmärtää, että sellaiset dieetit ja väkisinlaihduttamiset harvemmin johtavat pysyviin tuloksiin. Itsenäiseen ja jopa kriittiseen ajatteluun kykenevänä olen uskonut näitä enimmäkseen kuulemiani perusteltuja puheita enemmän kuin vippaskonsteja. Ei Painonvartijoissa varmaan mitään vikaa ole, mutta silti uskoisin, että olen ollut juuri sellaisessa kuntoutuksessa, jossa on saanut eväitä elämäntaparemontin jatkamiseen...

Kyllä minä mielelläni laihtuisin vielä reippaasti lisää. Ja vaikka äkkiäkin, jos vain terveys kestäisi. Parisenkymmentä kiloa olen saanut pois ihan kotikonstein puolessa vuodessa.

Ellen olisi itsenäiseen ajatustoimintaan kykenevä henkilö, olisin varmaan hämmentynyt.

En nimittäin tuudittele siinä suloisessa harhaluulossa, että kulumat olisivat mihinkään lähteneet. Sikäli kun itsestäni riippuu, en hyppää pomppuakaan enkä ota juoksuaskelta kirveenheristystä vähäisemmällä uhkauksella.

Hyväähän se tohtori tietenkin tarkoitti. Mutta minulle, joka on yhdeksi tavoitteekseen ennen kuntoutukseen tuloa maininnut pysyvän painon laskun, luennointi painonhallinnan tärkeydestä ei oikein tunnu relevantilta puheelta. En saa kyllä mitenkään käännettyä asiaa edes huumoriksi.

No, tällaista tällä kertaa. En tarinoi tällä kertaa kaunokirjallista tekstiä, vaan jorisen omiani.

Kieltämättä vähän p---an maku suussa.

Mietteitä kuntoutuksen loppusuoralla

Kuntoutuksen toinen viikko on vinhassa vauhdissa.

Olihan se vähän ankeaa palailla eilen laitokseen kotoa, mutta toisaalta nämä jumpat ja venytykset tekevät kyllä niin hyvää, että saavutetun hyödyn vuoksi kestää pienen koti-ikävänkin.

***

Minnan ja Heikin tarina tuli oikeastaan rankemmaksi kuin alunperin tarkoitin. Mutta niinhän se sanoi muuan merkittävä, edesmennyt kirjailija, että kun on kertojan osan valinnut, niin ei sitten auta kuin kertoa.

On maailman helpoin konsti katkeroitua, kun tulee kohdelluksi väärin. Ja suloista on kostaa, kun antaa loukanneen osapuolen kiehua liemissään, vaikka tämä pyytelisi anteeksikin.

Ymmärrettävääkin se on, mutta olisipa aika hieno asia, kun osaisi toisen selvittäessä sotkemaansa vyyhteä olla vetämättä sitä omalta osaltaan entistä sekaisemmaksi... Taitaapa olla kaikkien aikojen haaste tälle ihmisten suvulle...

Siinä niskanpäällä olemisen riemussa kun saattaa unohtua, että kenties jonakin päivänä sitä löytääkin itsensä sieltä anteeksipyytäjän ominaisuudesta vaikka jossain toisenlaisessa asiassa. Silloin tekisi armo hyvää. Toista kun voi loukata syvästi muutenkin kuin kuudetta rikkomalla...

Muuan menneiden aikojen viisas runoili näin:

Oi, ihmiset, toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me yhdessä käydä vois?
Jos murtuis yks, muut tukena ois.
Oi, ihmiset, toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

No, katsotaan, saanko vielä aikaiseksi jotain jatkoa tuolle tarinasarjalle. Jos johdonmukaisena pysyn, se menee vieläkin synkemmäksi. Mahtaako sitä enää kukaan jaksaa lukeakaan?

***

Siispä menen iloisempiin asioihin.

Kiitos tuosta ylhäällä olevasta palkinnosta Marja-Leenalle.

Kumarrus.

***

Ja hyvää syksyn jatkoa jok'ikselle, joka tänne eksyy tai tietensä saapuu.

Päätän raporttini ja mietintöni täältä kuntoutumiskeskuksesta tähän. Näihin näkymiin, näihin kuulumiin...

Kuntoutus

Olen ollut viikon verran kuntoutuksessa.

Ja voin sanoa, että jos kenellä tahansa keski-ikäisellä on ongelmia kipujen ja ylipainon kanssa, niin voin suositella KELAn ylipainoisille tarkoitettua Tules- kurssia.

Ohjelmassa on ollut jumppaa, vesijumppaa, luentoja, terveellistä ruokaa ja vertaistukea.

Menen toiseksi viikoksi.

Jatkan mahdollisesti tarinointia joutilaina pitkinä iltoina.

Hieno laulu, Sydämeni laulu

Pitkät piuhat, joten reagoin Aleksis Kiven päivään vähän viiveellä

Minä tunnen kolme Sydämeni laulua:

Sibeliuksen ja Aarre Merikannon kuorolaulut, joita kumpiakin olen tullut kuorossa laulaneeksi tai johtaneeksi.

Mutta tätä en ole laulanut saati johtanut.

Niin upea laulu, että nieletyttää. Mitenkään aiempien mestareiden teoksia väheksymättä, nehän ovat myös upeaa musiikkia.

Olkaa hyvä.

Muuan pitkä yö

Heikki katsoi katulampun vieressä olevaa koivua. Se oli vetäytynyt huurteeseen, joten oli siis pakkasta. Sitä tässä kohdalla ei nähnyt, oliko taivas tähdessä vai pilvessä, katuvalojen loimotus himmensi sellaiset asiat.

Minna oli käynyt taas. Eihän se nyt toisaalta mitään haitannut, mutta eipä Heikki hänen käynnistään osannut ilahtuakaan. Järjellä ajatellen siinä oli ihminen, jonka kanssa oli tullut miltei neljännesvuosisata elettyä yhdessä. Että sikäli olisi kai voinut suhtautua toisinkin.

Toisaalta Minna hyvin katalasti oli romuttanut hänen elämänsä, pyyhkäissyt yhden syksyn järjestelmällisellä salailulla ja valehtelulla arvottomaksi tomuksi kaiken sen, mitä varten hän oli koko ikänsä ponnistellut.

Niissä muutaman vuoden takaisen alkutalven riidoissa Minna oli joskus syyttänyt Heikkiä siitä, että tämä oli elänyt kokonaan työlleen ja firmalleen. Niin perkele, pulpahti vieläkin katkera ajatus pintaan. Hyvin sille kelpasi se, että sai uuden auton joka kolmas vuosi, kelpasivat yleensä kaukomatkat sitä viimeistä lukuunottamatta, sai esittää toivomuksia sisustuksista ja ne yleensä toteutettiin. Mutta se ei ollut mahdollista, ellei hän sitä käsiensä kovalla työllä hankkinut.

Ja olisi Heikille kelvannut työ vaikka tehtaassa, Tielaitoksella tai vaikka missä. Olisi kelvannut säännölliset työajat, vuosilomat ja työterveyshuollot. Mielellään olisi tehnyt säntilliset kahdeksantuntiset, sitten palannut kotiin, harrastanut, ollut lastensa kanssa enemmän, lomaillut kesäisin ympäri maata asuntovaunu auton perässä.

Mutta silloin kun Heikki tuli työikäiseksi, ei näillä kylillä ollut sellaisia hommia saatavissa. Ei siinä auttanut kuin sylkäistä kouriinsa ja ottaa riski, laittaa itsensä löysään ja välillä vähän kireämpäänkin hirteen. Yrittänä sitä on eräänlainen yhteiskunnan ulkopuoleinen mesenaatti, jonka verorahat kyllä kelpaavat, mutta vastikkeeksi ei sitten paljoakaan saa. No, sentään nyt saa hoidon ihan kohtuullisella sairaalamaksulla, että ehkä ne muinaiset verorästit tarpeeseen tulivat...

Yrittäjyydessä oli ollut kahdenkymmenenviiden vuoden aikana monenlaista. Välillä oli ollut väljempää, välillä oli saanut tapella paidanrintamus auki pelkästä olemassaolostaan. Jos tilaajalla ei ollut rahaa, niin ei ollut Palkkaturvaa takaamassa saatavia. Noina aikoina verottajakin oli sellainen verenimijä, että vuoden 1978 veroja maksettiin -80- luvun puoleenväliin asti. Siinä oppi sen, että kirjanpitäjän palkkiot eivät ole säästämisen kohde...

Mutta siitä selvittiin, ja viimeiset viisitoista vuotta yrittäjyyttä olivat oikeastaan varsin hyvän toimeentulon ja vakavaraisuuden aikaa. Sai siihen lähteä, eikä aina tullut noina aikoina mieleen, että pitäisi olla kaksi päivää viikossa vapaalla. Se ei ollut mahdollista. Perheelle oli rakennettu koti, ja sen Heikki halusi säilyttää. Sillä hän välitti perheestään.

Heikki ei oikein osannut käyttää sanaa "rakastaa" tai "rakas" edes omia lapsiaan kohtaan. Mutta kuitenkin oli niin, että koti ja perhe hänelle eniten merkitsivät. Hän oli vain ajatellut, ettei sitä tarvitse koko aikaa vakuutella, riitti ihan se, että piti niistä huolta. Vaikka hän yöpyi usein pois kotoa työreissuillaan, ei hän käynyt ravintoloissa eikä hakenut vierasta syliä. Hänellä ei ollut tarvetta. Sotainvalidi-isä oli opettanut ja tolkuttamalla tolkuttanut kodin ja perheen tärkeyttä ja ensisijaista asemaa niin kauan kuin Heikki muisti. Isä oli kuollut Heikin ollessa kaksitoista.

Äiti ja vanhemmat sisarukset sanoivat isän olleen hermostuneen ja arvaamattoman, mutta Heikistä nuorimpana poikana oli tullut isänsä silmäterä. Jopa siinä määrin, että vanhemmat sisarukset siitä muistuttelivat vielä aikaisemminkin.

Isä näyttäytyi Heikille ei-arvosteltavissa olevana hahmona, vähän kuin Jumalasta seuraavana. Ja kun isä oli sanonut, että koti ja perhe on tärkein, ja siitä huolehtiminen on miehen tärkein tehtävä, ei Heikki edes asettanut muuta kysymystä. Perheen perustaminen oli tehtävä, avioliitto oli tehtävä, joka saatettaisiin omalta osalta niin pitkälle kuin mahdollista.

Vaikka isä olikin sotainvalidi, ei hän suuremmin sodasta hehkutellut. Heikki muisti yhden päivän, kun hän tuli sisarustensa kanssa koulusta. Oli tapana, että koululaiset toivat laatikolta päivän postin, ja isä avasi kirjeet ruokapöydässä. Niin oli tehty sinäkin päivänä. Ennen ruokaa ehdittiin tehdä vähän läksyjäkin, ja kun isä tuli kotiin ja peseytyi, alettiin syömään.

Kun oli syöty, isä avasi ensin kirjeet - sikäli kun niitä harvoin edes tulikaan. Isä oli katsellut kirjekuorta, ja kurtistellut kulmiaan. Siinä oli joku armeijan merkki, ja sisällä oli joku mitali.

Isä alkoi vavista, nousi ylös ja riuhtaisi nauhassa olevan mitalin tai kunniamerkin irti, juoksi ovesta ulos perkeleen perkelettä hokien, ja ikkunasta katselevat lapset näkivät, miten isä heitti mitalin lepikkoon niin kovaa kuin jaksoi.

Sitten se tuli sisään, ja sanoi vielä pahan näköisenä että kaikkea saatanaa ne viitsiikin.

Sitten se istui, ja sanoi ystävällisesti, että ei hän äidille eikä lapsille ollut vihainen. Antoi ne mitalissa tulleet kangaspalat tytöille leikkeihin, ja sanoi, että niillä ei ole mitään arvoa.

Muisto hymyilytti vähän Heikkiä. Kuu oli tullut näkyviin ikkunan vasemmasta reunasta, katulamppu paloi vielä. Kello näytti viittä yli puolenyön, ja katulamppu sammuisi kai yhdeltä.

Jalkoja särki, ja Heikin oli pakko ähkiä. Lisäksi rakossa tuntui painetta. Ponnistellen hän pääsi sängystään, ja mietti hetken kuikkaan pissaamista, mutta hamuili pyörätuolinsa, ja istui siihen. Hän pääsi kyllä vielä vessaan omin avuin. Sänkyyn ei välttämättä, mutta miten näiden särkyjen kanssa nukkuisikaan.

Vessasta tullessa hän yritti vielä saada isän muistoa mieleensä, mutta muistikuvat olivat hajanaisia ja enimmäkseen sameita. Sen hän hyvin muisti, mitä isä opetti, ja miten se heitti ne jotkut sotamitalit menemään hurjasti kiroten. Muulloin se ei juuri kironnutkaan.

Sitten mieleen tuli oma perhe. Piia kävi pari kertaa kuukaudessa, Jarmo harvemmin. Sen ymmärtää, koska Turusta on tänne viiden tunnin ajomatka. Mutta Jarmokin kävi. Viipyi aina parisen tuntia. Heikki sanoi, että käytkös äitiäkin tervehtimässä, mutta Jarmo sanoi, ettei haluaisi tätä nähdä.

- Ei se sinulle ole mitään pahaa tehnyt, sanoi Heikki. - Minun puolestani voit hyvin käydä. Jarmo vain sanoi, ettei halunnut. Ei ainakaan vielä. Niin se lähti aina ajamaan Turkuun takaisin, ellei sitten mennyt käymään Piian perheen luona.

Jarmoa hän ei ihan tarkkaan ymmärtänyt. Hän, Heikki itsekin oli sanonut, että käy nyt äitiäsikin katsomassa, onhan se sun äitis ja kaipaa varmasti. Jarmo ei suoraan sanonut vastaan, mutta kaikesta ymmärsi, ettei se menisi.

Ja Minna. Niin, olihan se miltei neljännesvuosisadan yhteinen taival sellainen, ettei sitä nyt mielessään ihan maton alle lakaistua saanut. Mutta Minnan näkeminen teki jollain tavalla kipeää, se muistutti siitä, että hän ei sittenkään ollut osannut hoitaa leivisköitään oikein. Silti Heikin oli mahdotonta ymmärtää, mitä hän olisi voinut tehdä toisin. Eikö perheenisän tulisi olla turvallinen, luotettava ja uskollinen vaimolleen. Hän oli sitä kaikkea. Horjumatta ja järkähtämättä hän oli sitä ollut, vaikka houkutuksia toisenlaiseenkin oli ollut vaikka kuinka paljon.

Minna sensijaan ei ajatellut kai ihan samalla tavalla, koskapa oli lähtenyt toista syliä etsimään. Kyllä Heikki tiesi, että Minna katui tekemistään, mutta hän ei saanut vain nieltyä asiaa. Ei, vaikka miten yritti. Siksi hän oli Minnalle niin tyly, vaikka joskus sen käytyä hetken saattoi tylyyttään katuakin. Ei antanut luonto periksi.

Vessaan Heikki pääsi, ja sai vielä hiissattua itsensä istuimelle ja takaisin pyörätuoliin. Takaisin huoneeseensa päästyään hän jäi istumaan tuoliinsa ja katseli ikkunasta ulos. Kuu oli vaeltanut jo keskelle ikkunaa, ja sen edessä kulki vinhahkoa vauhtia pieniä pilvenriekaleita.

Sänkyyn pääsemiseen hänellä ei ollut nyt voimia, joten ajatuksella oli aikaa kulkea. Samaa rataa ne kulkivat, kuten kuukin maata kiertäessään. Joskus hän toivoi, että ne voisivat murtautua siitä noidankehästä uloskin, mutta toisaalta isältä opittu periaatteellisuus painoi myös. Ei. Ei hän antaisi Minnalle enää uutta tilaisuutta.

Toisaalta sillä ei ole enää niin väliäkään. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka tämä hetki. Istun tässä, sänky olisi tuossa. Minun on levättävä nyt kelpo tovi, jotta jaksan vetää itseni pystyyn tästä, ja hiissata itseni sänkyyn. Mitäpä Minna enää tällaisesta. Eläkööt rauhassa, tehkööt niinkuin haluaa.

Ei ole mukavaa olla tällainen. Vielä neljä vuotta sitten pääsin seitsemäksi työmaalle, ja jaksoin uurastaa pitkälle iltaan. Kyllähän jotain tuntemuksia jo silloinkin oli, silloin loppuvaiheessa vehkeet alkoivat tippua käsistä selittämättömästi, ja siksihän minä siitä firmasta suurelta osin luovuinkin. En vain viitsinyt sitä kenellekään sanoa. Se meni oikeastaan turhaan Minnan lähdön piikkiin.

En voi mitään, se katkera ajatus tulee taas.

Jumalauta, että minä.... no hyvä, rakastin sitten sitä naista. Halusin, ettei siltä puutu mitään, annoin sen valita ammattinsa ja työnsä itse, oikein kannustin, että hanki itsellesi omia menoja ja omaa elämää. Ja tehtiin me yhdessäkin asioita yleensä sunnuntaisin. Kuljettiin silloin Jarmon hurjimmassa iässä huoltamassa sitä jääkiekossa. Minä kävin, milloin mahdollista, viemässä Piiaa vuorostani ratsastukseen ja hakemassa pois töiden välissä.

Ja se saakelin... jääköön ajattelemattakin... kehtasi tehdä semmoisen. Ei se kai sitten tyytyväinen ollut. Ei, tämä jää minulle mysteeriksi. Se kai haluaisi itse selittää, mutta en silloin aikanaan vihapäissäni tullut kuunnelleeksi, nyt toki voisin, mutta se vastenmielisyyden tunne estää.

Ihminen, joka vetää maton alta silmäänsä räpäyttämättä, on vastenmielinen ihminen.

Heikki yrittää sänkyyn takaisin, mutta ei jaksa. Niinpä hän antaa periksi, ja painaa nappia. Hoitaja tulee pian, ja ihmettelee, miksi Heikki on pyörätuolissaan yöllä kolmen aikaan. Heikki selittää käyneensä vessassa, ja halusi ensin yrittää itse.

Hoitaja auttaa miehen sänkyyn, toivottelee hyvää loppuyötä ja kysyy, tarvitsisiko Heikki nukahtamislääkkeen. Mies puistaa päätään, ja jää hiljaa makaamaan.

Koko loppuyön hän valvoo, miettii näitä lukemattomia kertoja mietityitä asioita.

Jälkipyykkiä I

Minna otti kahvikupin ja meni istumaan takapihan pation puutarhatuoliin.

Piia lapsineen lähti äsken, ja edellisiltana oli ollut riitaa. Kun lapset oli saatu nukkumaan, avattiin valkoviinipullo ja puheltiin. Juttelu alkoi oikeastaan siitä, kun Heikki-isä oli haudattu marraskuussa. Piian toisen lapsenkin se ehti vielä nähdä, muttei enää päässyt ristiäisiin. Palvelutalossa oli käyty nuorimmaista ukille näyttämässä, ja se oli hymyillyt sänkynsä pohjalta. Piia oli sanonut puoliksi syyttävästi, että miksei Minna ollut käynyt sitä katsomassa.

Minna selitti, ettei isä halunnut hänen käyvän. Hän kävi muutaman kerran, muttei Heikki hänelle mitään jutellut. Istua jurotti hiljaisena, tai sänkypotilaana ollessaan laittoi silmänsä kiinni ja oli hiljaa. Ynähti torjuvasti, jos kosketti. Jos hän jotain kysyi, vastasi yhdellä tai kahdella sanalla. Pahalta tuntui se, kun se niin loppuun asti jaksoi sitä katkeruuttaan ja vihaansa pitää. Piiaa alkoi itkettää, ja se sanoi, että äiti oli kyllä tehnyt silloin seitsemän vuotta sitten väärin. Isä ei koskaan toipunut siitä, se luotti ihan täysillä siihen yhden tapaninpäivän iltaan saakka.

Toinen lasillinen poisti Minnan estoja sen verran, että hän kysyi tiukasti, että sekö se on hyvän elämän tae, että mies tuo rahaa ja on uskolllinen. Vaimo ja perhe aina toisella tai kuinkamonennellaliekään sijalla. Piia oli eri mieltä. Kyllähän isä raatoi, mutta ihan selvästi perheensä vuoksi. Jarmo ja hän olivat saaneet käydä koulut huolettomasti, ja pienempänä se aina vei mihin haluttiin. Eikä ollut koskaan pahalla päällä.

- Sinä sensijaan aina raivosit ja huusit milloin mistäkin.

Minna kysyi, että etkös itse lapsiisi hermostu. Piia sanoi, että kyllä, mutta ei sentään aina huuda eikä karju, kuten Minna oli tehnyt. Minna ei myöntänyt, vaan ihmetteli, kuinka Piia sen noin muisti.

Sitten Minna vähän rauhoittui, ja sanoi, että kaipa se sitten tuli siitä, että kun isä oli lomalla, niin se oli enemmän läsnä ja hyvällä päällä, Minna itse puolestaan sai pyörittää perheen arkea miten taisi. Siinä vanhainkodilla hoitajana olemisen ohessa, raskainakin päivinä. Heikki puolestaan niin sanotusti poimi vain rusinat pullasta.

Piiaa alkoi itkettää entistä enemmän, ja se sanoi, ettei kuuntelisi niinkin hiljattain pois menneestä isästään tuollaisia solvauksia.

Niin se joskus käy. Rentoutukseksi ja virkistykseksi aiottu jutustelu sai äidin ja tyttären ryhtymään katkeraan, yli puolen yön kestäneeseen riitaan, jossa tytär kaiveli omiensa lisäksi myös veljensä luurangot kaapista niin että romisi vain. Lopulta Piia sanoi menevänsä nukkumaan, ja Minna jäi valvomaan.

Kyllä hänellä oli varaa se myöntää, että Raneen ihastumiselle periksi antaminen ja suoranainen sille tyrkyttäytyminen oli virhe. Mutta miksi Heikki oli niin kertakaikkinen? Kerrasta laittoi poikki niin että paukahti vain. Pari kuukautta käryn jälkeen vaati eropapereiden laittamista. Miksi se ei antanut anteeksi, vaikka hän jätti lopulta Ranen? Vaikka ei enää elämänkumppaniksi olisi huolinutkaan, niin edes ystäväksi tai tuttavaksi? Ei edes vakavasti sairaana ollessaan? Mieluummin kuoli tuskaansa koteloituneena, vihan ja katkeruuden jäytäessä vakavan sairauden lisäksi? Miksi?

Olisi vain ollut hyvä, että Heikki olisi tullut edes vähän ulos koteloituneesta tuskastaan. Eron jälkeen se ei suostunut sanomaan hyvää eikä pahaa mistään asiasta, jos kysyi. Vastaili yksisanaisesti, jos sitenkään.

Joskus vaikeina hetkinä Minnasta tuntui, että Heikki oli sairastunutkin tahallaan, ja antanut sairauden pahentua rauhassa vain tehdäkseen hänen olonsa inhottavaksi.

Sitä Minna ei uskaltanut koskaan lapsilleen sanoa. Ei ainakaan vielä.

Onneksi Piia sentään pitäisi varmasti yhteyttä, ja viimeöinen riita saataisiin sovittua. Siinä tytär oli tullut häneen. Varmaan se viimeistään viikon kuluessa soittaisi, ja tulehtuneita välejä voitaisiin alkaa pikku hiljaa elvyttää normaaleiksi.

Jarmo oli luku sinänsä. Kuin isänsä kuva. Suora, ehdoton ja taipumaton. Suorastaan armoton.

Minna mietti hetken sitä, olisiko jokin hänen syytään. Mietti syyllisyyttään suhteessa Heikkiin ja sen viimeisiin aikoihin. Heikki ei suoraan syyttänyt, eikä vastannut Minnan esittämään kysymykseen. Ainoastaan jollain eleillään viestitti, että mene pois ja pysy pois. Minna mietti, että hän olisi kyllä siitä puhellut ja vaikka pyytänyt anteeksikin, mutta kun toinen kerran kivettyi ja sulkeutui kuoreensa niissä tilanteissa, niin minkäpä hän sille teki. Sen kummemmin Heikki-vainajan kuin Jarmonkaan kanssa.

Se hiertäisi, Minna tiesi sen. Kipeästi. Mutta hänen keinonsa eivät ulottuneet ehdottomuuden ja armottomuuden kuoren läpi. Kuori pehmenee jos on pehmetäkseen - enimmäkseen kolhuista. Heikki vain ehti kuolla ennen pehmenemistään, toivottavasti Jarmolle kävisi paremmin.

Minna vilkaisi lisää kahvia hakiessaan kelloa, joka näytti kymmentä aamulla. Kahdelta alkaisi iltavuoro vanhainkodilla.

Raunioista nousee savua

Heikki ajoi pihaansa, katseli hoitamatonta nurmikkoaan.

Kyllä, tästä talosta olisi luovuttava. Kohta tulee varmaan kunnasta kirje, että ellei hän itse saattaisi pihaansa kuntoon, se laitetaan kunnan toimesta ja lasku seuraa perästä.

Syksy on pitkällä, marraskuu on tuota pikaa. Kun hän keväällä tuli Mauritiukselta, laitettiin eropaperit, ja elokuussa jatkohakemus. Koko aika on mennyt töiden ohella asianajajien kanssa touhutessa. Osituksessa hän joutui maksamaan Minnalle talosta lähes puoli miljoonaa. Hänellä oli se kyllä, ei siinä mitään.

Minna muutti sinne Länsikylälle heti, kun paperit saatiin aikaiseksi. Niin vihainen Heikki oli ollut Minnan ja Ranen suhteen paljastuttua, ettei juuri kotona ollut ennen Mauritiuksen matkaa ollut. Jos oli joskus yön käynyt nukkumassa, painui heti aamusta takaisin töihinsä. Minna oli joskus miettinyt, että tappaakohan se itsensä työllä.

Mauritiukselta Heikki palasi levänneenä ja ruskettuneena, mutta heti seuraavana aamuna lähti töihin. Ja oli ollut töissä ihan joka päivä siitä lähtien. Pääsiäiset, vaput, juhannukset hän oli painanut kuin elukka. Pikaisesti oli käynyt tapaamassa Minnaa ja tämän asianajajaa, ja laittanut nimen osituskirjoihin sen kummemmin mukisematta. Maksoi summan samana päivänä Minnan tilille, ja huolehti samalla sen, että firman tilien käyttöoikeus jäi yksin Heikille itselleen.

Minna oli ajatellut ennen Heikin matkalle lähtöä, että ehkä tämä tästä asettuu. Mutta kun Heikki tuli reissusta, se uppoutui töihinsä, ei Minnalle omasta aloitteestaan sanaa sanonut. Kaikesta näki, että se oli täynnä vihaa ja katkeruutta. Lisäksi oli ilmeisesti onnistunut puhumaan lapset puolelleen, sillä Jarmo ei suostunut vaihtamaan äitinsä kanssa sanaakaan, ja Piiakaan ei enää uudestaan kihlajaisiinsa pyytänyt.

Kyllä Piia Minnan soittoihin vastasi, mutta tämän tiedustellessa kihlapäivää Minna sanoi, etteivät he toivokaan vanhempiaan kihlajaisiinsa. Pitävät kavereiden kesken.

Rane sentään pysyi entisellään, hyväksyi ja tuki. Ja niin hän sitten tuli muuttaneeksi Länsikylälle. Hän sai Heikiltä sen puoli miljoonaa sekä henkilöauton ja kesämökin Päijänteen rannalla Korpilahdella. Heikille jäi talo ja firma.

Heikki jätti pakettiautonsa autokatoksen eteen, laittoi ajastimen aamuviiteen. Silloin hän taas lähtisi.

- Onkohan tässä mitään järkeä?

Heikki esitti kysymyksen itselleen ääneen, seisoi peilin edessä. Yhtään huonekalua hän ei ollut Minnan viemien tilalle hankkinut, yhtään kertaa ei ollut siivonnut. Oli vain käynyt nukkumassa, hän söi huoltoasemilla tai ravintoloissa. Pyykit hän pesetti naapurin rouvalla, joka oli ystävällisesti ottanut asian hoitaakseen pienestä korvauksesta.

Kun kysymys on ääneen esitetty, se tarkoittaa sitä, että sitä pitää pohtia perinpohjaisemmin.

Minkä takia hän riehui töissä? Siksikö, että halusi unohtaa? Ei se mihinkään unohtunut. Hän oli laihtunut, ja kasvojen piirteet olivat käyneet kulmikkaiksi ja koviksi. Heikki plarasi puhelinluetteloa, ja löysi pienen siivousfirman osoitteen. Selitti, että täällä olisi talossa tehtävä suursiivous. Milloin onnistuisi. Siivousyrittäjä ehdotti seuraavaa viikkoa, ja se sopi Heikille.

Hän katsoi postia. Kaksi tarjouspyyntöä oli, mutta hän oli liian väsynyt katsoakseen niitä sen tarkemmin. Hän otti vielä puhelimen, ja soitti Eerolle. Hän ehdotti, että Eero ostaisi häneltä pakettiauton ja koko osakeyhtiön pois. Ihan vain todellisesta arvosta. Puolella miljoonalla hän siitä luopuisi. Eero lupasi miettiä asiaa.

Olivathan ne Kalen kanssa katsoneet tuota monen kuukauden jatkuvaa raatamista ja sen aiheuttamia jälkiä miehessä. Jotenkin heille oli selvinnyt, ettei Heikki firmaa enää kauaa pyörittäisi. Että lähdetäänkö kortistoon vai ruvetaanko tekemään omaan laskuun. Hän soitti Kalelle, ja se ehdotti, että jos se möisi vain auton ja muut vehkeet, he lähtisivät vaikka avoimella yhtiöllä tekemään. Osakeyhtiön kanssa on hankalampaa.

Piti oikein lämmittää sauna ja mennä kylpyyn, maistaa vähän likööriäkin, ja siihen tulokseen tultiin, etteivät he osakeyhtiötä ostaisi. Mutta jos vehkeet lähtisivät sopuhinnalla, niin sitten.

Soitettiin vielä Heikille, ja se tuntui myöntyvän. Sanoi, että on pari tarjouspyyntöä, jos kiinnostaisi. Hän veisi enää vain sovitut loppuun, ja auto ja työkalut siirtyisivät Kalen ja Eeron omistukseen joulukuun alusta.

Oli perjantai-ilta. Heikki meni nukkumaan, ja ajatteli nukkuvansa ilman herätyskelloa.

Hän heräsi kuitenkin yöllä, kun Minna tuli ulko-ovesta sisälle.

- Mitäs sinä täällä oikein teet.

- Enkö minä sais olla täällä, se hullu käy päälle!

- Raneko, kysyi Heikki hölmönä.

- Niin. Olin Piian luona käymässä, ja kun tulin, niin se raivosi ihan hulluna, ettei tarvi lorvia kylillä yömyöhään. Niin löi, että on olkapää mustelmalla, katso vaikka.

Heikki sanoi, että hän ei sellaista katsoisi, vaan se olisi lääkärin tehtävä. Sohvalla Minna saisi nukkua aamuun asti, ja sitten kokeilla, jos Länsikylän isäntä olisi rauhoittunut. Heikki sulki makuuhuoneen oven, käänsi sen oikein lukkoon, ja alkoi nukkumaan.

Aamulla Minna huuteli, että missä Heikki pitää kahvi- ja puurotarpeita, hän ei löydä. Heikki huusi takaisin, että Shellin ravintolassa ne on, ja entinen vaimo tuntui menevän ulos. Sen mentyä Heikki nousi, puki ylleen ja lähti Shellille. Hän otti puurolautasen ja kahvin, pöytään sanomalehden ja söi aamupalansa. Sen jälkeen hän meni kotiinsa, ja etsi ruohonleikkurinsa, ja nyki sitä hyvän aikaa käyntiin. Lokakuun lopun lauantaiaamu vain raikui, mutta niin sentään ruoho katkesi, ja silmän sairastamista aiheuttanut nurmikko vähän siistiytyi. Myös repi hän kukkapenkeistä kaiken kasvillisuuden irti, ja alkuiltapäivästä piha näytti jo vähän paremmalta.

Sunnuntain Heikki lepäili, avasi televisionkin. Hän päätti maanantaina soittaa kiinteistövälitykseen. Talohan oli hänen, hän saisi tehdä sille mitä lystäisi. Sentään hän soitti lapsille, ja kysyi, olisiko jommallakummalla kiinnostusta ostaa talo pois, mutta kumpikin kieltäytyi. Asia oli sitä myöten selvä. Oikeastaan häntä harmitti, että oli suostunut osituksessa maksamaan talosta ylipäänsä mitään. Olisi pitänyt myydä se, ja laittaa rahat puoliksi. Takkiin tulee varmaan satatuhatta, mutta toisaalta se ei tuntunut juuri mitään merkitsevän.

Maanantaina hän lähti työmaalle vasta seitsemäksi. Hän teki samalla vauhdilla kuin ennenkin, mutta lopetti neljältä kuten muutkin. Hän oli soittanut kiinteistövälittäjälle, joka oli luvannut tulla puoli kuudelta. Niin se tulikin, ja katseltuaan hetken hän arvioi, että talosta saataisiin ehkä kuusisataatuhatta, ja hyvin nopeastikin. Olihan se hyvällä paikalla, eikä pariakymmentä vuotta vanhempi. Kyllä se kaupaksi menisi.

Ensimmäiset katsojat tulivat jo keskiviikkona, ja innostuivat kovasti. Olihan talo siisti, hyvin rakennettu ja pari vuotta aiemmin sisäremontoitu. Keittiö viimeisen päälle, tammiparketit hiotut ja lakatut, piha vähän repsahtanut, mutta pienellä työllä taas kunnossa. Kaupat tulivat alle kahdessa viikossa, ja Heikille tuli kiire löytää uusi asunto.

Hän päätyi kerrostaloasuntoon lähimmässä kaupungissa. Sinne hän muutti vuoden vaihtuessa, ja oli myynyt koko yhtiönsä Eerolle ja Kalelle siinä samalla. Nämä olivat taivutelleet hänet jäämään palkkajohtajaksi pariksi kuukaudeksi, että ehtisivät vähän itse oppia. Raa'an työn he tekisivät toki itse.

Helmikuulla Minna soitti taas. Sanoi ostaneensa kirkonkylästä rivitalo-osakkeen, ja pyysi, jos Heikki voisi käydä kytkemässä tiskikoneen. Heikki lupasi järjestää asian seuraavaksi illaksi.

***

Minna katseli ulos keittiönsä ikkunasta. Sateli lunta, ja Heikki oli luvannut tulla viiden maissa. Viittä vaille sen pakettiauto näkyi tulevankin, ja pysähtyi kohdalle. Mutta ei sieltä Heikkiä tullut, vaan Eero. Se sanoi päivää, ja tulleensa laittamaan astianpesukonetta.

Minna ihmetteli, että miksei Heikki itse tullut, jolloin Eero selitti, että se oli myynyt koko puljun hänelle ja Kalelle, eikö Minna ollut kuullut? Kovastihan siitä kylä puhui.

Eipä ollut Minna kuullut.

Eero kytki koneen nopsasti, eikä huolinut maksua saati kahvia. - Heikki pyysi tekemään, ja vähintä mitä minä voin tehdä, on hoitaa asia. Hyvä sillä oli töissä olla. Se jäisi sitten maaliskuun alussa pois.

- Mitä se sitten, kysyi Minna.

- Ei tietoa. Ei ole mies suuremmin suunnitelmistaan puhellut. Kai se on siellä osakkeessaan ainakin aluksi.

- Osakkeessaan? Missä?

- No sehän osti tuolta kaupungista osakkeen.

- Entäs se talo? Onko se tyhjillään?

- Ei, sehän möi sen ennen joulua jo pois, ja sitten vuoden alusta muutti sinne kaupunkiin. Kovasti on tyytyväinen.

EPILOGI

Minna antoi tyttärenpoikansa äidilleen, ja Piia alkoi imettää lasta. Pappi tulisi tunnin kuluttua, ja myös Heikki oli luvannut saapua.

Se tarvitsi nykyään avustajan tai saattajan, sillä MS-tauti runteli häntä jo kolmatta vuotta.

Minna oli kuullut Piialta asiasta, ja oli joskus soittanut ja kysynyt, voisiko hän tulla auttamaan Heikkiä jossain askareissa, mutta se ei halunnut. Se asui nykyisin palvelutalossa, kyllä ne siellä huolta pitävät.

Invataksi pysähtyi Piian ja Lassen rivitaloasunnon eteen. Heikki pystyi vielä kepin avulla kävelemään, ja tuli tuskallisen hitaasti. Sisälle päästyään se huohotti, ja pyysi päästä istumaan.

Minnalla meni koko tilaisuus kuin unessa tai painajaisessa.

Heikki lähti melkein heti, ja kuljettaja talutti sen invataksiin.

Minna ajoi seuraavana päivänä kaupunkiin, ja meni palvelutaloon. Hän kysyi neuvonnasta Heikkiä, ja vahtimestari ilmoitti sisäpuhelimella. Heikki lupasi tulla aulaan, ja Minna meni riisumaan päällysvaatteitaan.

Ei heillä paljoa puhuttavaa loppujen lopuksi ollut. Tai Minnalla olisi ollut, muttei hän saanut sanottavaansa sanottua. Pelkäsi, että Heikki hermostuu. Sen verran Minna sai kysyttyä, että johtuuko tuo sairaus niistä muutaman vuoden takaisista tapahtumista.

Heikki katseli ilmeettömänä, ja sanoi, ettei tiedä.

Myrskytalvi

Heikki, marraskuu

Työ on kulkenut tosi hyvin. Oikein hyvä mieli on tullut siitä, kun Eero ja Kalekin on tehneet ylitöitä, ja ollaan saatu homma kondikseen etuajassa. Tilaaja oli tosi tyytyväinen, ja saatiin jo torstai-iltana hommat siihen malliin, että päästiin lähtemään kotiin.

Soitin Minnalle, että laittaisi saunan lämpeämään, mutta se sanoi itsellään olevan iltamenon. No, joudanpa yhden puolituntisen odottelemaan saunaan pääsyä, eipä silti.

Maanantaina aletaan ihan kotinurkilla kuuden rivitalon keittiökalusteiden ja parkettien asennushommat. Olen suunnitellut niin, että menen jo huomenna aloittamaan ensimmäisen huoneiston keittiökalusteiden laittoa, ja maanantaina viimeistään ruokatunnilta saadaan hajoitettua homma niin, että Eero ja Kale menevät keittiökalusteita edellä ja minä tulen parketilla perässä. Huoneistoja on kolmisenkymmentä, joten hommaa on lähes kuukaudeksi.

Mukava, kun saa käytyä kotoa käsin.

Hommia on ollut niin mukavasti, että päätän yllättää Minnan. Sain kauttarantain kyseltyä sen talvilomista, ja kävin varaamassa kahden viikon matkan Mauritiukselle. Helmikuun loppupuolella on kylmä, ja luulenpa, että Mauritius on sopivaa vastapainoa asialle.

***

Minna, tapaninpäivä

On ollut tosi ahdistava joulu. Heikkikin on sen huomannut, ja kysynyt että mikä on. En tietenkään ole sille voinut sanoa muuta kuin että ei mitään. Näyttää menneen läpi, sillä olenhan ollut koko yhteiselon ajan välillä melkoinen äkslänttäri.

Vaikeinta oli aattona, kun se silmät loistaen antoi kirjekuoren, jossa oli matka Mauritiukselle. Milloin tahansa aikaisemmin olisin mennyt riemusta sekaisin, mutta nyt se ahdistaa. En halua jättää Ranea kahdeksi viikoksi.

Niin. Ranen ja minun suhde ei ole enää mikään lenkkeilyjuttu, vaan niin pitkälle on menty kuin on vain päästy. Periaatteessa olisi kai vielä mahdollista ottaa homma takaisin, kun Heikki ei ilmeisesti vielä tiedä asiasta. Mutta kuinka voin tehdä sen Ranelle? En mitenkään.

Jarmo tuli armeijasta syksyllä, ja muutti Turkuun töihin. Se sai jotain kuljetushommia sieltä. Piia puolestaan muutti poikakaverinsa kanssa yhteen, ja ne asuu nyt Jyväskylässä Lassen opiskelija-asunnossa. Kuukauden sisällä ne kumpikin lähti kotoa. Kävi ne kumpikin jouluna, ja tänään ne lähtivät kumpikin kotiansa. Jarmo jo aamulla, sillä Turkuun ajelee lähes viisi tuntia täältä, ja se halusi mennä päivänvalolla. Piia ja Lasse tulivat eilisaamuna ja lähtivät viidettä käydessä.

Sanoin Heikille lähteväni lenkille, ja se tarjoutui seuraksi. Sen kummemmin miettimättä tiuskaisin sille, että haluan mennä yksin.

-Mene, mene, se sanoi ja alkoi tutkimaan lapsilta lahjaksi saatua tietokonetta.

Jarmo ja Piia olivat yhdessä ostaneet meille lahjaksi sellaisen kannettavan tietokoneen, otettuaan selville, että laajakaistankin saa. Jarmo oli saanut järjestettyä niin, että se oli jo valmiiksi kytketty, ja opetti isäänsä käyttämään nettiä ja sähköpostia.

Heikki suunnitteli heti, miten hän hyödyntää konetta firmassaan. Sitä se aina miettii. Firma ja firma ja vitun firma. Olisi miettinyt edes joskus jotain muutakin, niin ei oltaisi tässä.

Otan autonavaimet, ja Heikki vilkaisee vähän kummissaan. Ei sano kuitenkaan mitään, vaan kääntyy tutkimaan kannettavaansa. Ovat löytäneet Jarmon avulla jonkin kurssin, jolle se heti uudenvuoden jälkeen menee.

Ajan suoraan Ranen pihaan. Talousrakennusten välissä on kuja, jonne saan auton. Rane on pyytänyt ajamaan sinne, sillä se ei halua turhia puheita. Tosin niitä taitaa jo olla. Töissä minua katsotaan jo hyvin merkitsevästi.

Yhtenä päivänä menin kansliaan, siellä oli ylihoitaja ja pari muuta, ja juttu katkesi tullessani siihen. Olipa vaikea arvata, mistä puhuivat.

***

Palailin kotiin vasta puolenyön jälkeen. En olisi malttanut sittenkään, mutta kai minun täytyy.

Kotiin tullessani näin, että Heikki tietää. Ei se mitään sanonut, mutta ei sen tarvinnutkaan. Se katsoi vain olkansa yli, ja kääntyi tuijottamaan tietokoneensa ruutua. Ehdotin, että katsottaisiin elokuva, johon se sanoi että katsohan sinä vaan, otti kannettavansa ja meni makuuhuoneeseen.

Otin hyllystä jonkin elokuvan, laitoin sen soittimeen ja käynnistin.

Oikeastaan en katsonut sitä leffaa, vaan mietin ankarasti, miten tämä asia selvitetään.

Elokuvan loputtua menin makuuhuoneeseen, jossa Heikki makasi kannettava tietokone vatsansa päällä. Kun menin nukkumaan, se nousi ja meni olohuoneeseen. Menin perässä, ja sanoin että pitäisi kai puhua.

***

Heikki, Tapaninpäivä

Jo ennenkuin sain iltamyöhällä puhelun, olin alamaissa. Olin ennen joulua hyvilläni, kun maailmalle lähteneet lapset lupasivat tulla jouluksi. Jarmo tuli jo aattona, ja Piiakin kavereineen joulupäivänä. Mukavalta tuntui myös ajatella, mitä Minna sanoisi joululahjasta. Se Mauritiuksen- matka kun oli siksi tarkoitettu.

Aaton latteus oli kyllä semmoinen antikliimaksi, että olisin voinut kumota maalifirmalta saadun Napoleon-pullon yhdellä ryypyllä, mutta kun Jarmo ja Piia olivat, niin en viitsinyt sitten. Se, että Minna vain vilkaisi Mauritiuksen-matkan juttuja ohimennen ja laittoi sen sitten pöydälle kuin marketin mainoksen, kertoi minulle ettei lahja häntä ilahduttanut. Miksi, se selvisi vasta tänä iltana.

Lapset sen sijaan yllättivät mukavasti, ne oli hommanneet minulle tietokoneen ja nettiliittymän, ja siihen tutustuminen on ollut mukava asia. Kuinkahan olisi muuten menneet koko pyhät. Kun Jarmo näytti minulle konsteja, aloin innostua oikein tosissani.

Ihmettelin tapanina, kun Minna sanoi lähtevänsä lenkille ja otti auton avaimet. Olihan se niin ennenkin tehnyt, enkä ollut osannut sitä kummeksua. Onhan toki Länsikylällä mukavammat maisemat, tässä on tuo valtatie aika lähellä. Eniten ihmettelin sitä, kun tarjouduin lähtemään kerrankin mukaan, niin se torjui - ja vieläpä äksysti.

Sitten Länsikylältä soitti Makkosen Raimo. Ihmettelin, mitä se näin tapanina, olisiko vaikka putket menneet jäähän, ja joutunut ottamaan permannot auki. Siitä seuraisi ilman muuta permantojen hionta ja lakkaus, muistan miettineeni, kun se teki alkukaarteluitaan. Sitten kerkisin sen jaaritellessa ilmoista ja tieasioista ajatella, ettei se voi mitenkään sellaista olla. Kuka sitä tapaninpäivänä semmoista.

Sitten se kertoi, että Minna käy Kulmalan Ranen luona jatkuvasti. Auto melkein joka ilta sen pihalla.

- Häh!

Se karkasi minulta melkein huutona.

Silmänräpäyksessä minulle selvisi, minkä takia nämä kotikirkonkylän ihmiset ovat olleet niin vältteleviä ja outoja koko syksyn. Ne on tienneet. Ja niinkuin tavallista, minä viimeisenä. Voi perkeleen perkele.

- Minulla ei oo tapana juoruta, mutta ajattelin että on se sinullekin sanottava.

- Joo, en ole kuullut kyllä aikaisemmin, enkä osannut edes ajatella. Kiitos vaan kun ilmoitit. Kuulemiin.

En jäänyt juttelemaan asiasta enempää. Päässä humisi, ja teki tosissaan mieli avata se Napoleon- pullo. Mutta sitten mietin, että menisi huominen hukkaan.

Tiedossani kun on se keino, millä tällainen paha olo parhaiten lähtee. Ei ryyppäämällä, vaan raatamalla. Kun alkaa aamusta ennen seitsemää, ja lopettaa iltakymmeneltä, ei ehdi hautomaan joutavia. Sillä konstilla mentiin ne muinaiset verovelat ja takausvastuut. Ei ne itkemällä ja peukaloita pyörittelemällä tai niinkuin Minna sanoo, käsittelemällä, mihinkään mene.

Ovi kolahtaa, ja Minna tulee. Vilkaisen sitä, ja se näyttää tajuavan katseestani, että tiedän. Se yrittää että katsottaisiko joku elokuva, mutta minä en semmoiseen rupea. En perkele ala niin.

Onneksi tässä koneessa on langaton verkko, joten menen makuuhuoneeseen siksi aikaa kun rouva katselee elokuvaansa. Katsokoon vaan siellä hyvin perkeleesti niin.

****

Heikki ja Minna, tapaninpäivänä kello 23.50.

- Heikki, nyt on puhuttava.

- Minun mielestä meillä on puhuttavaa ihan helvetin vähän.

- Mutta kun...

- Nyt saatana pidät suus kiinni ja visusti. Mulle ei tarvi selittää yhtään mitään. Mee vaan kamariin nukkumaan siitä. Tai sinne Länsikylälle takas.

- Ei kun minä haluaisin selvittää tämän nyt.

- Se asia on ihan riittävän selvä. Jätätkö minut rauhaan, vai lähdenkö hotelliin yöksi?

- Eikö tästä voida edes puhua?

- Minulla ei oo mitään puhuttavaa. Ole hyvä ja mene pois siitä.

****

Minna, Heikin ja Minnan koti, 27.12 klo 1.30.

Olisi vessahätä, mutta arvaako sinne tästä mennä. Heikki ei ole ollut ikinä noin pelottavan näköinen mitä se tuossa illalla oli. Mutta en voi housuihinikaan tehdä.

Hiivin hiljaa makuuhuoneesta ja menen vessaan. Heikki näkyy nukkuvan sohvalla. Vedän vessan ja menen takaisin makuuhuoneeseen.

Minna, 27.12 klo 5.03

Aamuvuoroon meno, joten on noustava. Keittiöstä tuli kahvin tuoksu, tunsin sen uneni läpi. Kuulin myös hetki sitten oven kolahduksen.

Otan kahvikannun ja kaadan, mutta se onkin tyhjä. Puuroa se on keittänyt, mutta näköjään vain itselleen. En jaksa alkaa itse keittämään, vaan laitan mukin vettä mikroon ja etsin, olisiko pikakahvia tai teepusseja. Leipää on pöydällä, ja jääkaapista löydän päälle margariinia ja kinkkua.

Minna, loppiaisilta

Heikki lähti joulun jälkeen naapurikaupunkiin töihin, enkä ole sitä sen jälkeen nähnyt. Jonkun kerran olen soittanut, se on vastannut ja kysynyt mitä asiaa. Jos sanon jostain tulleesta laskusta, se kuuntelee, mutta jos yritän puhua muista kuin sen firman asioista, se vain tylysti sulkee puhelimen.

On se käynyt ainakin kerran tällä viikolla. Tulleet laskut oli häipyneet keittiön pöydältä. Soitin eilen sen työmiehille, Eerolle ja Kalelle ja kysyin, missä niiden hommat nyt on. Ne olisivat kumpikin loppiaiseen asti vapaalla, mutta Eero tiesi, että se on ollut tekemässä yksin jotain neljän paritalon työmaata naapurikaupungissa. Kyselen, missä se on, ja Eero ihmettelee kuinka en tiedä. Sanon, ettei Heikki juuri työmaistaan ole kertoillut. Eero kuulostaa epäilevältä, mutta kun toivottelen hyviä pyhien loppuja, se lopettaa ihmettelynsä ja toivottelee samoja.

Lähdin eilen ajelemaan sinne sadan kilometrin päähän, missä Eero oli kertonut niiden työmaiden olevan. Aikani ristiin rastiin ajeltuani löysin uuden asuinalueen, ja aloin selata sitä läpi.

Lopulta löysin yhden kadun varresta sen pakettiauton, ja yhden huoneiston ikkunasta näkyivät työvalot. Heikki oli siellä, ja menin sisälle. Se vilkaisi olkansa yli, ja jatkoi työskentelyään. Oli laittamassa parkettia. Kysyin, oliko se syönyt, mutta se ei näyttänyt kuulevan.

Kysyin kovempaa, jolloin se sanoi että miksi kävelen ulkokengillä uudella parketilla. Sanoin, että olin ajanut yli sata kilometriä nähdäkseni mieheni.

- Vai miehen, perkele. Mee vaan sinne Länsikylälle, eiköhän se sieltä löydy.

Olin soittanut Ranelle heti joulun jälkeen, että nyt on ainakin pidettävä pikkuisen väliä tapaamisilla. Käry on käynyt, ja minun on pakko selvittää tämä asia. Rane sanoi että selvitä sitten, ja kun olet saanut selväksi, ota yhteyttä.

Sanoin, etten ollut kotoa mihinkään tapanin-illan jälkeen lähtenyt. Ja että olisi mukava, jos Heikkikin sinne tulisi.

Se sanoi, että katsotaan jos lauantaina sitten.

Niine hyvineni minun oli lähdettävä.

***

Helmikuun alku, Minna

Sain ajan perheneuvontaan tammikuun puolenvälin tietämillä. Vähän arastutti mennä seurakuntatalolle tapaamaan sitä työntekijää, ajattelin että se haukkuu minut kuudennen käskyn rikkomisesta ja toivottaa tervemenneeksi helvettiin. Mutta ei se semmoinen ollut. Semmoinen keski-ikäinen naispappi se oli, ja kuunteli ja teki muistiinpanoja, kun juttelin.

Selitin tilanteen vähän arkana, mutta se kuunteli ihan asiallisen näköisenä ja kulmiaan kurtistelematta.

Sitten se antoi minulle uuden ajan, ja pyysi kysymään Heikiltä, voisiko tämä käydä hänen vastaanotollaan myös.

Tulin aika helpottuneena sieltä pois, ja laitoin Heikille tekstiviestin asiasta. Se ei vastannut, mutta kun se illalla vähän ennen kymmentä tuli kotiin, se sanoi ettei menisi minnekään neuvoloihin. Hänellä ei ole muuta neuvolaa kuin tehdä vaan työtä.

Sitten se muutti sävyä, ja kysyi että mites sen Mauritiuksen reissun kanssa. Siinä hätäpäissäni sanoin, että sinne kyllä lähdetään.

Raneen olin ollut puhelinyhteydessä, ja se sanoi että odottaisi kyllä ihan rauhassa, mutta ei äärettömän pitkään. Kesään mennessä olisi oltava asian jollain tavalla selvä.

Helmikuun 15. päivä, Heikki.

Tulin eilisiltana hyvissä ajoin kotiin, sillä pakkaaminen oli tehtävä, ja aamulla olisi lähdettävä ajamaan Helsinkiin todella aikaisin. Lähtö olisi puolenpäivän tietämissä, ja jo kymmenen jälkeen olisi hyvä olla lentoparkissa. Niissä lähtöselvityksissä kuluu aikaa yllättävän paljon.

Ja niin me pakattiin. Minä sain omani äkkiä valmiiksi, ja Minna mietti vielä kymmenen aikaan jotain vaatteitaan, punnitsi pakaasejaan henkilövaa'an päällä.

Yöllä se alkoi oksentaa, ja mittasi kuumetta. Kolmekymmentäyhdeksän. Se sanoi, ettei voisi lähteä, mutta kehotti minua menemään. Eikä muu hyvinyt. Eihän se mukavalta tuntunut, mutta olin odottanut reissua syksystä lähtien. Ehkä minulla olisi jopa kivempaa ilman Minnaa.

Pitkin talvea olen yrittänyt painaa pahkaani sitä sen miesseikkailua, ja miettinyt, että minkä takia se semmoista tekee. Ollaan me yritetty jutella asiasta, mutta riitelyksi se aina menee. Ja minä en mene semmoiseen perheneuvontaan, en minä ole vieraissa hypännyt. En yhtä ainutta kertaa tämän kohta kahdenkymmenenneljän vuoden aikana.

Niinpä olen nyt tässä. Istun ulkomaan-terminaalissa, ja mietin, pitäisikö ostaa jotain juotavaa koneeseen. Lähtöselvityksessä piti selvittää, ettei kanssamatkustajaa ole, ja rahaa kuulemma saa osittain takaisin siltä osin. En välitä.

Luulen tietäväni, mitä Minna puuhailee sillä aikaa. Se on lomalla, joten eiköhän se sen Ranensa kanssa aikansa vietä. Mikäs sillä, talonjussi, jolla ei ole näin talvella muuta kuin käy katsomassa kun pinoja mitataan. Saas nähdä, meneekö minulta puoli valtakuntaa sen perseeseen.

Pakotan nuo kitkerät ajatukset pois, ja käyn hakemassa kaksi nelisenttistä viskiä. Eiköhän ne helpota.

***

Minna, pari päivää Heikin lähdettyä

Kieltämättä oli katala temppu syödä tahallaan pilallista salaattia päivää ennen lähtöä. Mutta kun en sitten lopultakaan halunnut lähteä. Nyt pääsen esteittä Ranen luokse, ja siellä olen ollutkin. Piia soitti, ja kysyi, pääsisimmekö iskän kanssa pääsiäisen aikoihin hänen ja Lassen kihlajaisiin. Sanoin että ainakin itse pääsen, iskästä ei tiedä. Karkaisin mieleni, ja kerroin Piialle minun ja Ranen suhteesta, ja sitä itketti ja se sanoi ettei halua puhua.

Se veti minut hiljaiseksi. Kuinka ihmeessä Heikki on lapsen lumonnut, eihän se koskaan edes ollut kotona, kun ne oli pieniä. Mitä nyt sunnuntaisin jotain väsyneesti niiden kanssa jotain touhusi, ja vei kesälomalla vaikka minne. Mutta yllättyä näköjään saa! Jarmolle en jaksanut heti soittaa, ja sitten kun jaksoin, Piia oli jo ehtinyt kuulumiset kertoakin.

Jarmo sanoo puhelimeensa vain, ettei halua puhua minun kanssani ja lyö luurin kiinni. Olen laittanut sille monena päivänä tekstiviestejä ja opetellut jopa käyttämään sitä saakelin tietokonetta ja hommannut oikein sähköpostin, ja kirjoittanut pojalleni. Se kuittaa vain, että hävittää viestini lukematta.

Eikä minulla ole mitään muuta paikkaa tässä maailmassa kuin Ranen kainalo ja se perheneuvonnan pastori. Kaikki muut kääntää minulle selkänsä nyt. Kaikki muut ymmärrän, mutta lasten selänkääntäminen tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja pahalta. Eihän tämä ole niiltä pois.

Ensimmäisellä rajalla

Minna

Lähdettiin ylioppilasjuhlista Vuorentaustalta, ja ajeltiin kotiin päin. Ennen Tamperetta se alkoi puhua, että haluaisi käydä kerrankin Vehoniemen automuseossa, ja nyt se olisi matkan varrella. Että kävisikö se. Hitto, eikö se voisi omilla reissuillaan käydä. Mua ei juurikaan kiinnostais, mutta nyt on hankala vedota yhtään mihinkään. Kotonakaan ei ole ketään, Jarmo on armeijassa ja Piia puolestaan kaverinsa Nooran ylppäreissä. Ei kai tässä auta kuin suostua. - Okei. Se kääntyy Kangasalle päin tyytyväisen näköisenä, ja parkkeeraa Vehoniemessä museon pysäköintipaikalle. Kun en nouse autosta, se ihmettelee, ja kysyy mikä on. Sanon, etten halua sisälle, istun tässä ja käyn vaikka kävelemässä tuolla järven rannassa tai jossain. Katsele rauhassa vaan. Se sanoo okei, ja menee.

Istun hetken autossa, otan avaimet ja nousen kävelemään. Haen vielä takin hartioille, sillä iltapäivä ei ole mitenkään lämmin. Siinä kävellessä tulee taas mieleeni se yksi Rane, joka on käynyt vanhainkodilla äitiään katselemassa. Yksinäinen mies. Monta kertaa olen ollut soittamaisillani sille, mutta en ole ilennyt. Mitä se ajattelisi.

Mietin asiaa vähän kauemmin, ja järveä katsellessani tuumin, että eihän tuo ota jos ei annakaan. Numeron olen selvittänyt jo aikapäiviä, ja henkäisen syvään, ja valitsen sen, ja painan luurin kuvaa.

Se vastaa, ja esittelen itseni, ja se ihmettelee että kuka. Selitän, että se hoitaja, joka on siellä vanhainkodilla, muistatko. Se muistaa, ja kysyn, että lähtisikö Rane kanssani lenkille tänä iltana. Tulisin sen kotikylän pururadalle, ilmoittaisin kun olisin siellä.

Rane empii, ja sanoo lopulta, että eiköhän se käy. Sanon soittavani tarkemman ajan.

Heikki tulee lopulta museosta, ja vaahtoaa innoissaan joistakin kuusikymmenluvun autoista. Yritän kuunnella, mutta eihän minua kiinnosta. Heikki on kyllä ihan kunnon mies, ei siinä mitään varsinaista vikaa ole. Töitä se tekee lujasti, sillä on sellainen rakennusalan aliurakointifirma, ja kaksi jannua töissäkin. Ne laittavat parkettia ja keittiökalusteita ja sen sellaisia. Joskus liikkuvat pitkällekin, ja yöpyvät poissa kotoa.

En usko, että Heikki olisi mitään luvatonta tehnyt reissuillaan, sillä se katsoo silmiin puhuessaan, eikä välttele milloinkaan katsettani. Minä olen käynyt omassa hommassani, hoitanut kotia ja perhettä. Heikkikin tietysti on osansa kotona tehnyt, ei se edes harrasta mitään erityistä. Töitä vaan tekee raivokkaasti, ja kieltämättä tienaa hyvin. Silti minulla on sellainen olo kuin olisin jotenkin vajaa. Olen ollut kaksikymmentäkolme vuotta ihan kivan miehen kanssa naimisissa, mutta olo on kuin elämä olisi ohi. Jotain on vielä kehitettävä ennenkuin vanhuus ja mummokuume tulevat.

Alan puhua, että eikö voitaisi käydä syömässä vaikka Jyväskylässä. Kello on jo viisi iltapäivällä, enkä viitsisi kotona laittaa. Heikki innostuu, ja sanoo tietävänsä Jyväskylässä oikein mukavan ruokapaikan.

Ravintola on pieni, ja monessa kerroksessa. Nousemme portaita, ja saamme pöydän. Heikki pyytää ruokalistan, ja minä sanon voivani ajaa kotiin.

- Oo-ho. Heikin ilme on hämmästynyt, mutta sen enempää ihmettelemättä hän tilaa oluen ja viskin. Päädymme rommipippuripihviin pariisinperunoilla, ja jätämme tilauksen.

Aterian jälkeen Heikki tilaa vielä kahvin ja konjakin, itsekin pyydän tiramisun jälkiruuaksi. Heikki on hilpeällä tuulella, kun lähdemme kotia kohti. Se ei ota kuin harvoin, ja nyt se on kumonnut ainakin neljä oluttuoppia, viskin ja konjakin.

Ajo kotiin kestää vielä toista tuntia, ja Heikin hilpeys vaihtuu uneliaisuudeksi. Kotiin päästyämme se menee makuuhuoneeseen, oikaisee sängylle ja avaa television. Kysyn, että väsyttääkö sitä, ja se myöntää aterian olleen tuhti, ja oluiden edesauttavan asiaa. Menen vielä baarikaapille ja kaadan sille tuhdin konjakkinapsun, vien sen yöpöydälle ja sanon katselevani toista ohjelmaa olohuoneesta.

Pian makuuhuoneesta kuuluu tuhina ja kuorsaus, ja minä vaihdan lenkkivaatteet päälle. Vilkaisen nukkuvaa Heikkiä, siltä on jäänyt konjakkia vähän lasin pohjalle.

Otan auton avaimet, ja ajan Ranen kotikylälle, parkkeeraan pururadan lähelle ja soitan olevani radalla kävelemässä.

Rane tulee, ja ihmettelee vähän. Kävelemme ja puhelemme. Alkukankeuden jälkeen Ranekin alkaa jutella, kertoilee kaikenlaista. Se ihmettelee, miksi halusin sen kanssa lenkille, ja sanon niinkuin asia on. Minusta on mukava opetella tuntemaan ihmisiä.

Ei siinä sillä kertaa mitään sen ihmeellisempää tapahtunut. Rane hymyili ujosti, kun annoin sille suukon poskelle lähtiessäni.

Saavuin kotiin ihan säädylliseen aikaan, puoli yhdeksältä illalla, ja Heikki oli välillä herännyt ja käynyt peseytymässä, katseli iltauutisia toisella silmällä ja vastasi, kun tervehdin. Sanoin käyneeni lenkillä, eikä se ihmetellyt eikä kysellyt.

Seuraavana aamuna se oli herätessäni jo lähtenyt, hellalla oli valmiiksi keitetty puuro ja termoksessa kahvi, kuten melkein kaikkina aamuina oli ollut. Heikki on aina ollut aikainen mies.

Heikki

Koko ylioppilasjuhlareissulle suostuin oikeastaan vain siksi, että siellä lähellä oli Vehoniemen museo.

Minun oli tehnyt monesti mieleni sinne lähteä, mutten sitten viitsinyt pyhäisin sinne lähteä, ainutta viikon vapaapäivääni siihen käyttää. Olen tehnyt ihan näihin asti lauantaitkin hommia. Aikataulut ovat kireät, ja jotta hommia saisi jatkossakin, on pysyttävä aikatauluissa. Eero ja Kale ovat vain maanantaista perjantaihin, ja pitävät pitkät pyhät. Mutta toisaalta niin kyllä minäkin tekisin, ellen olisi vastuussa tästä koko hoidosta.

Kun lähdettiin Vuorentaustasta, sanoin Minnalle, että kävisin mielelläni. Näin, ettei se tykännyt ajatuksesta, mutta suostui kuitenkin. Kun se sitten jäi autoon istumaan, ajattelin että se taas tavalliseen tapaansa nillittää, muttei se sitä tuntunut olevan.

Päin vastoin, se itse ehdotti ravintolassa syömistä, ja vein sen Kissanviiksiin, kun tiesin siellä olevan kelpo ruuan. Ja sitten kun vielä Minna itse ehdotti, että voisin ottaa muutaman napanterin, niin tuntui olo suorastaan epätodellisen hulppealta. Taitaa tosiaankin pitää paikkansa se, että kun on naimisissa tarpeeksi pitkään, suhde käy sellaiseksi holjaksi ja kaikella tapaa paremmaksi.

En ota paljoakaan viinaa. Kun työreissuilla pitemmällä ollaan, teen yleensä kaksitoistatuntista päivää, ja painun pehkuihin. Eero ja Kale käyvät naistentanssit, mutta minä en niistä välitä. Ei tule hommat minulta tehtyä, jollen ole virkeä. Mutta pojat tekevät vain seitsemästä neljään, kyllä ne jaksaa sitten resuta.

Eikä minua muutenkaan kapakkaelämä kiinnosta. Olen ollut Minnan kanssa naimisissa kaksikymmentäkolme vuotta, ja se riittää minulle. Sillä on omat menonsa, minulla tämä homma, ja me pärjätään. Se hoitaa kodin ja mukulat, minä hankin rahaa, että saadaan mitä tarvitaan, ja mukulat maailmalle vähän evästettyinä. Eikä se ole ainakaan minulle valittanut mistään, että kai se on tyytyväinen.

Suussa maistuu vielä vähän eiliset juomingit, kun keittelen aamukahvia ja hauduttelen puuroa. Minna laittaa muuten ruuat ja pitää kodin kunnossa, mutta minä keitän kahvit ja puurot aamulla. Näin se on ollut yli kaksi vuosikymmentä, eikä ole mitään syytä sitä käytäntöä muuttaa.

Puhallan vielä varmuuden vuoksi joltain maalifirmalta saamaani alkometriin, eikä viisari värähdä. Voin siis lähteä töihin.

Minna näkyy nukkuvan vielä. No, se menee tänään kai vasta kahdeksi töihin, joten nukkukoon.

Otan pakettiauton, ja soitan kännykästä ensin Eerolle ja sitten Kalelle, ja sanon että kohta lähdetään. On kahden rivitalon keittiökalusteet ja parketit urakkana, ja viikossa pitäisi selvitä. Majoitukseksi on saatu tällä kertaa kesämökki, joten pojat pitänevät iltaohjelmansa siellä. Onneksi siinä on useampi huone, että pääsen töistä tultuani nukkumaan. Pojat tulevat Kalen autolla, ja sovitaan, että nähdään työmaalla kahdeksalta. Menen itse seitsemäksi katsomaan mestat ja aloittelemaan.

Sitä on tämä yrittäjän arki.

Lokakuun illassa

...on mitä soveliainta mennä pois katuvalojen loimotuksesta, ihan avomeren rantaan, rantakalliolle, ihmettelemään illan tummenemista. Taivaankansi tummuu, ja tähdet alkavat näkyä.

Tulee mieleen vaikka mitä, kun sinne kaukaisuuteen katselee

Tunnustus

Onhan tästä jo monta päivää, kun tämän tunnustuksen aihe ilmeni.

Koko tämän tunnustuksen myöntäminen lähti liikkeelle siitä arvoisten kansanedustajiemme liikuntakerhon varojen kavaltamisesta.

Järkevimmät sanat jupakassa sanoi arvoisa Eduskunnan puhemies.

"Liikkuminen on hyvä ja hyödyllinen harrastus, mutta ei sen luulisi kovin paljoa maksavan."

Nuo sanat ovat ensimmäiset järjelliset sanat, mitä olen poliitikon suusta kuullut. Muutenkin ymmärsin, että puhemies piti näitä kerhoja enimmäkseen turhina, mistä hän sai jälleen pistepussiinsa täytettä kansalaispassivistilta.

Tosiaankin. On huomattavan paljon asioita, joita voi aivan hyvin tehdä järjestöitymättäkin.

Muuan päivä

Kanttori herää aikaisin, edessä on pitkä päivä.

Hän laittaa puuron tulemaan, vilkaisee tietokoneelta uutisia ja säitä.

Maito kuohahtaa hellalle, mies pyyhkii levyn, laittaa hiutaleet hautumaan ja kolikot levylle. Puuro valmistuu, mies syö, ja työntyy raivoisaan syysmyrskyyn sanottuaan vaimolle hei hei.

Aamupäivä kuluu kaikenlaisissa palavereissa. Sitten hän ajaa takaisin kotiin, lähtee kohta seuraavaan tilaisuuteen. Pastoria ei kuulu, ja kanttori joutuu pitämään koko jutun yksin. No, meneehän se niinkin. Näillä ei suuria vaatimuksia ole, ja kanttorinkin hölpötykset he kuuntelevat protestoimatta.

Kahvipöydässä väki kritisoi seurakuntaliitosta, sitä, että tutut työntekijät hyppäävät nykyisin ympäri kyliä. Ennen ne pysyi kotikylällä. Mies kuuntelee, kiittää kahvista ja ehdottaa loppuvirttä. On nimittäin lähdettävä seuraavaan hartauteen.

Hän ehtii juuri. Kaksi tilaisuutta laitoksessa, kahdella osastolla. Pastorikin löytyy, kanttori on tavoittanut hänet kännyköitse, ja pastori sanoo joutuneensa ottamaan toisen hartauden.

Tilaisuuden jälkeen hän lähtee kotiinpäin, katsoo bensamittaria, ja ajattelee käyvänsä tankkaamassa. Hän poikkeaa automaattiasemalle, laittaa kortin automaattiin, ottaa pistoolin ja tankkaa, miettii että onpa ollut kiireinen päivä.

Hän lähtee kotiin päin, pari kilometriä ajettuaan hän ihmettelee, miksi auto alkaa nykiä. Ja pakoputkesta näkyy tulevan sinistä savua.

- Meniköhän männänrengas, mies miettii. Mitenkähän seuraava reissu, vaimon piti lähteä sinne itse, mutta kaipa minun on mentävä, miten se pärjää nykivällä autolla.

Veto loppuu vallan, ja mies vilkaisee kojelaudan koteloon laittamaansa kuittia.

Diesel 30,21 litraa.

Prkl.

Just.

Kanttori soittaa vaimolleen, että tuli moka, on peruttava seuraava meno. Vähän aikaa soitellaan ahkerasti edestakaisin eri paikkoihin. Mies saa ajettua auton läheiselle korjaamolle.

Auto on onneksi kaksikymmentä vuotta vanha, siinä ei ole katalysaattoriakaan. Todennäköisesti tankin tyhjennys poistaa ongelmat. Ehkä.

Mies soittaa pastorille, että voisiko tämä kääntyä takaisin ja hakea hänet. Pastori lupaa hakea.

Mies saapuu kotiin. Harmittaa niin vietävästi.

Hän muistelee, mitä muuan mies totesi, kun hevonen kuoli: "No jo on kumma, tuota se ei ole ennen tehnytkään."

Vähän samanlainen tilanne.

EDIT seuraava päivä klo 8.10.

Kanttorin puhelin soi. Korjaamolta soitetaan, että auto on kunnossa. Kanttori toteaa, että onpa ripeää toimintaa, ja hakee autonsa keinoteltuaan itsensä kaupungille bussilla.

Oli hyvä kirjailija

Tultiin Saiman kanssa kotiin myöhään, kuten tavallisesti maanantaisin.

Niinpä oli alentuminen mainosrahoitteisen kanavan uutisiin. Kuulin kirjailija Veikko Huovisen kuolleen. Niin meille jokaiselle joskus käy, mutta silti katsoin velvollisuudekseni kirjoittaa tänne muutaman sanan.

Veikko Huovinen oli vaikka millä mittapuulla mitattuna merkittävä kirjailija. Hän se osasi kirjoittaa vaikeistakin asioista humoristisen ymmärtäväisesti.

Epäilemättä kirjat historian hupaisista toimitusjohtajista, kuten Hitleristä (Veitikka) Stalinista (Joe-Setä) tai vaikka Pietari Suuresta (Pietari Suuri hatun polki) kuuluvat hänen merkittävimpään tuotantoonsa. Hän jotenkin inhimillisti, ja samalla teki naurettaviksi, nuo oikeasti mittaamatonta kärsimystä aiheuttaneet vöyhöttäjät, jotka päätyivät myös oikeaan ja viralliseen historiaan. Ehkä siksi pidinkin Huovisesta. Juuri tuo hirvittävien saatananpoikien "arkistaminen" viehätti, vaikka lukiessaan tiesikin, että kysymys oli fiktiosta.

Minun teki joskus mieleni kirjoittaa oikein kirje kirjailija Huoviselle. Sitten tuumin, että ehkäpä hän on saanut kirjeitä niin paljon, että kokisi lähinnä vaivautumista, ja siksi luovuin tuumastani. Eniten kirjeen kirjoittamisesta ja lähettämisestä luopumiseen vaikutti vuosien 1974-75 kirjoitettu "Humusavotta", kirjailijan päiväkirja. Siitä kävi selvästi ilmi, ettei kirjailija kaipaa älyttömien möllyköiden kirjeitä. Mitäpä minä, tavallinen keskisuomalainen juntti, arvon kirjailijaa häiritsemään.

Niinpä vain luin nautiskellen läpi kirjailijan koko tuotannon.

Joka tapauksessa haluan julkituoda omalta vaatimattomalta osaltani arvostukseni tätä Kainuun kirjailijamestaria kohtaan.

Sunnuntai-iltana töiden jälkeen

Päivän viimeinen tilaisuus loppuu. Porukkaa oli kuin iltamissa, tuumin. Suljen pianon kannen, napsautan kitarakotelon salvat kiinni ja tartun sen kahvasta, säilytän kuusikielistä soittopeliäni kotona.

Taivaalta valuu alas jääkylmiä, suuria vesipisaroita, kun kävelen hiljalleen kotiin.

Riisun työvaatteet, vaihdan vapaammat asusteet, jalkoihin Reino-tossut.

Minun viikonloppuni on alkamassa.

Alkava pimeä vuodenaika

Ja äkkiä sitä vain havahtuu siihen, että valo tuleekin jo paljon viistompaan, ilma on kirpeä ja vaatteita täytyy olla kunnolla päällä.

Ja mikäs, meneehän se syksykin.

Jos huhtikuun alkuun jaksaisi sinnitellä, eihän tässä ole kuin puoli vuotta siihen.

No, onhan sentään tuota työtä, tänään kokoontui ensiharjoituksiinsa Kolme Kitaristia, joista yksi olin minä.
Kohta kokoontuu kirkkokuoro. Saas nähdä, ketä sieltä vielä tulee.
Illat alkavat kulua töissä.

Siitäkin tietää, että on syksy.

Silti aurinko lämmitti vielä ainakin mustan takin läpi.
Vielä saatiin kerättyä mustikkakukon tarpeet.

Metsästä saa siis vieläkin haettua ihan ilmaista ruokaa.

Mutta miten käy kylälukkarilta toccata?

Kun syksyllä illat pimenevät, alkaa kylälukkari miettiä, onnistuisiko vielä oikein kunnon toccatan soittaminen?

Kun vaimo on mennyt harrastukseensa, ottaa kylälukkari nuottihyllystään pehmeäksi kuluneen nuottivihon, etsii kirkon avaimen, katsoo että hälyttimenkin avain on nipussa, ja lähtee.

Eipä ole juuri näinä vuosina enää tullut harjoiteltua, ja kaikki vihjaa. Urut tuntuvat valittavan, ettei sitä ole palveltu kunnolla, siispä se ei ota suvaitakseen soida ainakaan jaloa ranskalaista toccataa.

Teknisistä ongelmista vähäisin ei suinkaan ole se, ettei ole sivunkääntäjää, eikä ulkoakaan niin paljoa muista. Kiivaita sivunkääntöjä on ollut muinaisuudessakin, koska juuri herkullisimmassa kohdassa kylälukkari saa niiteistä irti revenneen osan syliinsä. Ei auta muu, kuin etsiä paikka, missä oltiin, ja taas menoksi.

Näillä uruilla kylälukkari ei ole tätä toccataa koskaan soittanut. Hän ei ole siis soittanut tätä toccataa lähes seitsemään vuoteen. Ja toiseksi, pohjoismainen 1800- luvun soitin on vähän erilainen kuin ranskalainen saman ajan vehje, saatikka uudenaikaisemmat urut. Ranskalais - romanttisia urkuja ei ole koskaan kylälukkari kokeillutkaan, koskapa ei ole sellaisten suurten ranskalaisromanttisten urkujen ääreen koskaan päässyt - eikä tule koskaan pääsemäänkään.

Toisaalta, mitäpä tuosta seliseliä tekemään. Pärjää sitä vähemmilläkin nuoteilla... Mutta mukava oli muistella sitä, kuinka vielä vajaat kymmenen vuotta sitten tuokin teos raikui niin että kattokruunut silloisen työpaikan katossa helisivät. Eikä katkennut soitto sivunkääntöön, kuten nyt (tulee harvemmin sivunkääntöä vaativia kappaleita soitettua enää).

Pohja

Saima on useammin kuin kerran yllyttänyt vaihtamaan blogipohjaa.

No, tässäpä tämä nyt. Kiitokset Elegialle, joka ystävällisesti on tällaisen tehnyt ja jakoon laittanut.

Piräsiskö sen erot?

Mää olen kuunnellu rariot ain autol ajatessan ja sit ehtouutissekki mee on ussemite katsot Saima kans.

Viime päivin mone ova puhun, et pääministerin täyrys erot. Mää täsä hunteerasin, et eikös see siit muijastas muutamppi vuassi sit eronnukki.

Mitä sit, vaiks pääministeri eroaisis viä tehtävästänki? Munst see on ollu aiva samankaltane kon oli vaiks se sosialiremokratti enne sitä. Hoitan sen hommas, minkä oo saanu samaltappa kon kaik muukki ova sen homman hoitan. Engmää usko, et jos see nyssit vaiks erois, ja see joku meppi siält tulsis hätti, see mittä meihi vaikuttas. Tai jos vaiks valla Stuppi tai Kataine pääministeriks laitettas. Tai sit vaiks pirettäsis uure vaali, ja se oppositionaine tulis pääministeriks, tai se vihri. Ei see mittä mihinkä vaikut.

Kyl jokkane ajatteleva ihmine tiätä, et tommotti ministeri tekevä simmottos asioi, kon niire oo pakko tehr. Nee voiva ajatel asioist siltappa, et noin ja noin sen piräsis ol, mut ei ne simmottos voi tehr. Jos nee vaiks päättäs, et laajenneta veropohjat ja verotettasis vaiks pääomatuloi viis rosenttiyksikköt suuremi, et saaraha vaiks kaikil huanokuntosil vanhuksil kunnoline hoito ilma lääketokkurat, nii rahamiähe sanosiva, et hee lähtevä rahoines ulkomail. Sit tää päättäjä sanosis, et älkkä ny menkö, mää vaa puhusin lämpimikseni.

Mun pualest nykyne pääministeri voi aiva hyvi jatkata. Tai sit erot, jos suuri joukko ihmissi saava siit hyvän miälen.

Mul see ei tee suve eikä talve mitä simmotti äijäp puhuva. Noil perkeleen hirvikärpäsil nee eivä kuitenka mittä saa.

Uutissi Turuust ja hiuka muuhaltki

Tänäppän aamusten mää ensi keitin kahvet ja samal sit hauruttelim puurot.

Josakin vaihees mää sit lui hiuka Turu Sanomi, ja siä oli semne uutine, et vaa neli prosentti turkulaisist oo jonki pualue jäseni.

Munst siinä ei ol mittä merkilist. Kon nyy viime aikoinaki oo katsel näit kaikenmailma vaalirahajutui sun muut, nii mun tarvi oikke ihmetel, kui kukka simmottos viitsi eres tehr. Minktaki kukka viitsis alka istuta josakin kokouksis, kon voi yhthyvi men vaiks ulos etsimähä siänei.

Suppilovahveroi löytyy kyl Turuuski oikki hyvi. Mää tiärän Turuus oikki erinomase hyväm paika, misä kasvaa suppilovahveroi nimpali kon kehta kerät. Kaupunkilt semne vaja viistoist kilometri.

Mut näist pualueasioist viäl hiuka. Joku proffa siin sano, et pualueisi kuuluvitte ihmiste määrä oo merkittäväm piäni. Munst see kerto vaan sen, et simmottil pualueil ei ol ihmissil mittä simmottis tarjottava, mikä ihmissi kiinnostais. Ei kettän kiinnost ratekiat, tahtotilat tai viissio.

Niim mää olen sen hunteeran. Ja luulen, et muukki kon turkulaisse ja mää, joka en ol turkulaine, ajatteleva siltappa.

Ei ymmärrettävin sanoin kuvattavissa

Enimmäkseen lukkarin työ on ihan mukiinmenevää. Laulamista, soittamista, kuorojen ja laulu- tai musiikkiryhmien harjoittamista ja johtamista. Olemista läsnä ihmisten arjessa ja vähän juhlassakin. Tuo viimeinen ainakin näin maalla.

Ymmärrän sen, että etenkin näin syksyllä on pidettävä yhteisiä kokoontumisia työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kesken, tehtävä tulo- ja menoarviota, toimintasuunnitelmaa. Sitten jatkossa mahdollisuuksien mukaan toimitaan näiden puitteissa. Ainakaan ei enempää rahaa saa tohlata kuin on talousarviossa pyytänyt, ja luottamushenkilöt myöntäneet. Muuten ei hyvä heilu.

Tosin minä en näistä kokouksissa istumisista ihan hirveästi tykkää. Onhan toki mukava silloin tällöin vaikkapa lukkariporukassa istahtaa tunti pari, taratella kuulumisia ja ennenkaikkea juoda kahvia. Pulla tai sämpylät ovat aina hyviä, koska kokoustamispaikkamme välittömässä läheisyydessä on erinomainen leipomo, ja lisäksi työtyöntekijäjoukkoomme kuuluu pappien, kanttoreiden, suntioiden, nuoriso-ohjaajien, lapsityöntekijöiden, diakonissojen, haudankaivajien ja toimistoihmisten lisäksi muun muassa ravitsemusalan huippuammattilainen.

Vaan illallapa oli pitkä kokous, jossa oli paikalla monenkin tahon ihmisiä. Vierailija oli epäilemättä asiantuntija. Hän käytti muunmuassa sellaisia sanoja kuin
visio, strategia, tahtotila, asiakasrajapinta, vuosikello (siinä oli hauska piirros).

Käsitteet olivat muutenkin epähavainnollisia ja vaikeatajuisia. Minulla oli vähän rumia ajatuksia, mutta koska oppi-isämme Luther kehottaa olemaan valhettelematta lähimmäisestä ja selittämään kaiken parhain päin, katson parhaaksi pitää mielessä risteilleet ajatukset ominani.

Sen verran voin valaista, että harmitti vähän se, että olin valinnut istumapaikan salin keskivaiheilta, jolloin ei käynyt päinsä matkapuhelimen matopelin pelaaminen.

Hämärät käsitteet ovat vallanneet elinkeinoelämän jo aikoja sitten. Oliko niiden pakko tulla meillekin? (Tässä tämä sama kappale japaniksi)

Hajatelmia sunnuntaiaamuna

Olen lähdössä tavanomaisesti töihin. Sitä riemua riittää tuonne iltapäivälle saakka.

Eilisissä uutisissa oppositiojohtajatar valitteli, että Nova-Groupin vaalituet vaikuttivat vaalien tulokseen. Samaahan vakuutteli Apu-lehdessä Arto Merisalo joitakin viikkoja sitten.

Kansalaispassivisti on sitä mieltä, että jos äänestäjät ovat tosiaan niin äärettömän tyhmiä, että antavat mainonnan vaikuttaa äänestämiseensä, niin aika kehnosti on asiat. Ja toisaalta, että silloinhan näkymät ovat peräti pelottavat. Kuka tahansa, joka on välilöissä valtamedioiden kanssa, pääsee sätkynukeksi. Ja todellista valtaa käyttääkin rahasakki, ei kansa.

Voisiko se olla niin? Kaipa.

Tässähän ihan arvovaltaiselta taholta ollaan sanomassa, että mainonnalla on oleellista merkitystä ihmisten ajatuksiin ja yhteiskunnalliseen suuntautuneisuuteen. Jos näin on, niin olemme vajonneet kaulaamme myöten siihen itseensä.

Mitäpä minä tuosta.

Keitin juuri aamiaiseksi hyvää puuroa. Tein sen näin:

1 litra maitoa

2,5 dl spelttihiutaleita

Maito kuumennetaan kiehuvaksi, jonka jälkeen lisätään hiutaleet, sekoitetaan hyvin. Laitetaan ne pakolliset viiden sentin kolikot levylle, ja levy ykköselle. Annetaan kiehua rauhassa. Sekoitetaan välillä. Jos haluaa, niin suolaakin voi rivauttaa, minulta jäi laittamatta.

Puuron kypsyttyä otetaan pakastimesta aiemmin jääpalapussiin laitettua luumu-omenasosetta, pari palaa pohjalle ja kuumaa puuroa päälle.

Se oli hyvää, ja kanttori jaksaa hyvin iltapäivälle saakka jatkuvat tilaisuudet, jotka on tänään hoidettava.

Speltti on erinomainen ravintoaine.

Aamupäiväreippailu ennen töitä

Lukkarin normilauantai. Sentään aamupäivällä ennättää vähän ulkoilla. Ohessa kuvasatoa.

Muuan syyspäivä kylälukkarin elämässä

Yöllä mies havahtuu siihen, että mp3- soittimessa kuunneltavana oleva äänikirja "Täällä pohjantähden alla" Veikko Sinisalon lukemana on edennyt unien aikana. Hän sammuttaa mp3- soittimen, ja päättää jatkaa kuuntelua seuraavana päivänä ajomatkan tai muun sopivan tilaisuuden tullen.

Mies laittaa soittimen yöpöydälleen, vaimo tuntuu nukkuvan sikeästi. Kukapa ei aamuyöstä niin tekisi, tuumii mies, ja ennen kuin ehtii ajatella sanaa "kissa", hän on unessa taas.

Seuraavan kerran hän havahtuu siihen, kun toinen perheen kissoista ilmoittaa olevansa nälkäinen, ja tämä tekee ilmoituksen hyppäämällä nukkuvan miehen päälle. Sitten eläin poistuu keittiöön päin, ja mies kömpii perässä, silittelee jaloissa kähräävää kissaa ja antaa pussiin pakattua ruokaa. Toinen kissa näkyy olevan terassilla, on ollut yön ulkona. Mies päästää senkin sisään, ruokkii senkin ja laittaa kahvin tippumaan.

Pikku hiljaa vääntäydytään ylös. Miehellä ei ole tilaisuuksia ennenkuin myöhään iltapäivällä, joten aamupäivä menee kotona ollen. Mies työskentelee tietokoneensa ääressä, suunnitellen kuoronsa ohjelmistoa syyskaudelle, ja tekemällä oikein päivämäärämukaisen harjoitusohjelmankin. Hän on näet ammatiltaan kanttori.

Hän saa ajatuksen. Hän kirjoittaa kuorolleen pari sovitusta käyttäen suuresti ihailemansa Arvo Pärtin tapaan minimalistisia keinovaroja. Tietokoneen soittamana vuorovirsisovitus arkaaisine ja minimalistisine keinovaroineen kuulostaa mukavalta. Ehkä kysymys on jossain määrin plagioinnista, mutta mies ei aio teoksiaan julkaista, laulattaapahan vain omalla kuorollaan, jos ne siihen suostuvat.

Iltapäivällä on kaksi laitoshartautta, yksityisissä hoitokodeissa. Mies on käynyt useissa iäkkäiden ihmisten hoitopaikoissa, ja nämä kaksi ovat niiden parhaimmistoa. Hoidokit ovat virkeitä, eikä lääketokkurasta näy jälkeäkään. Ensimmäisessä paikassa papin puhuessa kanttorin tekisi mieli mennä silittämään läheisellä sohvalla loikoilevaa kissaa. Kanttori ajattelee, että jos hän elää vanhaksi ja tarvitsee hoitoa, hän haluaa ehdottomasti sellaiseen hoitokotiin, jossa on kissa.

Toisen laitoshartauden jälkeen haetaan perheenjäsen bussilta, jonka jälkeen kanttori lähtee harjoittamaan pienehköä lauluryhmää. Harjoitus kestää myöhään iltaan.

Kotiin tullessaan mies ottaa hellalta vaimon keittämää mustikka-ruispuuroa. Se on hyvää.

Kaikki jauhaa joutavaa

Iltaa.
Tämän iltaisissa tv- uutisissa oli alati ajankohtainen aihe:
Nyt ainakin jotkut poliitikot palauttavat sen tietyn yrityksen konkurssipesälle ne rahat, mitä on vaalitukina saanut.

Loistavaa. Nyt siis oikeus lopultakin tapahtuu.

Varat palautuvat konkurssipesälle, ja saavatpahan ainakin pesänhoitajat ainakin osan palkkiostansa pesän varoista.

Oheinen ns. musiikkivideo on samaa sarjaa kuin nämä uutiset. Päätin istahtaa urkujen ääreen, painella kolmisen minuuttia neljäsosia peräkkäin ja päällekkäin. Lopputulos sama kuin vaalirahakohussakin.

Paljon melua tyhjästä.

Menee mahdottomaksi

Lukaiskaapa tämä juttu.

Miltä tuntui?

Omassa pienessä maailmassani en oikein jaksa tuon uutisen sisältöä edes sulattaa. Että samassa firmassa yli 20 ihmistä riistää hengen itseltään. Tietenkään oman henkensä riistämistä tuskin voi laittaa ihan kokonaan työnantajan piikkiin, mutta toisaalta tuntuu omituiselta ajatella sekin, että firma on palkannut tuollaisen määrän itsemurhakandidaatteja.

Jutun kolmannessa kappaleessa sanotaan, että firman johto ei pidä itsemurhalukuja suurina yrityksen koon huomioon ottaen. Hyytävää tekstiä. Siis onko tosiaankin niin, että rahan tahkoaminen on niin tärkeää, että tuollainen rankka hätähuuto aiheuttaa vain viileän toteamuksen! Onko liikemaailman huipulla petoja vai ihmisiä? Kyllä alkaa tuntua siltä, että Vanhan testamentin Sodoma ja Gomorra alkavat olla pyhäkouluympäristöjä nykyisen maailmanmenon rinnalla, huh huh.

Minusta kysymys on tuossa absoluuttisesta pahuudesta.

Selvää on, että liiketoiminnan täytyy tuottaa voittoa. Muutenhan se ei pysy pystyssä. Tai sitten jonkun muun tahon täytyy subventoida. Sekään vaihtoehto ei välttämättä ole ihan niin huono, kuin nykyisin yleisesti ajatellaan. Ei ainakaan minulla ole mitään tulonsiirtoja vastaan. Sillä tavallahan pysytään itse kukin leivänsyrjässä kiinni. Ehkä joskus toiste on tilanne se, että tuo subvetoitu muuttuukin veturiksi, ja subventoi vuorostaan toisia. On tahoja ja ihmisiä, jotka porskuttavat kehdosta hautaan omillaan, mutta sellaisia eivät ole läheskään kaikki.

Jotain on pielessä, ja pahasti, Ranskanmaalla. Minä en ismeistä suuremmin välitä, enkä niihin usko. Mutta siihen minä uskon, että olisi mahdollista saada osapuilleen kaikille siedettävät oltavat. Ja se tuntuu pahalta, että tuo yllä linkitetty uutinen ei ole edes mitenkään erikoisen tuntuinen.

Maailmaa taitaa vaivata sikainfluenssaakin pahempi pandemia... Mitähän tapahtuu sitten, kun ihmisten mitta oikeasti tulee täyteen? Sitä ranttaliksi laittamista ei ole mukavaa katsella.

****
EDIT
Luin lisää, tämän jutun. Nyt herää lisää kysymyksiä. Alan olla klapilla päähän lyöty.

Nimittäin minulla on jonkinlainen kaupallinen koulutus takana, ennen nuorena. Luulin osaavani prosenttilaskun, mutta nyt joudun epäilemään sitäkin. Siteeraus:

Liikevaihto supistui 25,9 miljardista eurosta 12,8 miljardiin euroon. Laskua oli yli kolme prosenttia.

Mikähän laskuoppi tässä on takana. Laskua on tosiaankin yli kolme prosenttia, koska minulle päähän päntätty Ojalan laskuoppi antaisi tulokseksi noin sormituntumalta lähes 50.

No, mitäpä minä näistä. Mutta häijyn oloista on, kerta kaikkiaan.

Herkkuja maailma väärällään

Alkusyksy on siitä jännä vuodenaika, että luonto ja puutarha ovat herkkuja väärällään. Illat kuluvat usein sadonkorjuu- ja säilöntähommissa.

Tällä viikolla ollaan vaimon kanssa keitelty omena-luumu- pihlajanmarjasosetta ja pakastettu sellaista. Se on hyvää vaikka kaura- tai spelttipuuron kanssa.

Se tehdään näin:
Otetaan pihapuista tai käydään hakemassa kylästä omenoita ja luumuja. Omenoista poistetaan siemenkodat ensin halkaisemalla hedelmä ja kaivamalla veitsellä siemenkota pois. Luumuista poistetaan kivet. Minä ympärileikkasin luumut, ja heittelin puoliskot kattilaan. Sitten vielä mauksi terttu pari pihlajanmarjoja, irroitellaan marjat tertuista ja nakellaan sinne luumujen ja omenien sekaan.

Sitten laitetaan kattilaan tilkka, olisko desilitran kieppeille, vettä, ja kiehumaan liedelle. Annetaan kiehuskella kaikessa rauhassa välillä sekoitellen. Kun omenatkin ovat pehmenneet, otetaan sauvasekoitin ja säräytetään keitos soseeksi. Lisätään hillosokeria mitäpähän desin kieppeelle, ja keitellään vielä kymmenisen minuuttia.

Kun sose on sitten jäähtynyt, laiteltiin minigrip-pussiin ja pakasteeseen. Sieltäpä kelpaa synkkiä syksyn ja talven aamuja varten hakea aina sulamaan pussi silloin, toinen tällöin, ja laittaa tuota sosetta aamupuuron sekaan.

Variaatio tästä on se, että tehdään siitä soseesta vielä vähän juoksevampaa, ja laitetaan sitä jääpalapussiin. Sellainen jääpala sitten kuuman aamupuuron sekaan, niin vot!

****
Muistattekos vanhan sadan markan setelin? Sellaisen, jossa oli Johann Vilhelm Snellmanin kuva, ja jota sanottiin mustikkapuuron väriseksi.

Illalla Saiman kanssa tuumattiin, että tänä aamuna syödään sellaista puuroa. Ja syötiin kanssa. Että se oli hyvää.
Se tehtiin näin:
Kattilaan laitetaan litra vettä.
Siihen päälle siivottuja mustikoita jotakin 4-5 desilitraa.
Keitellään niitä siinä hetki.
Sitten lisätään puuroruisjauhoja jotain kolmisen desiä.
Lisätään vajaa desi sokeria, ihan tavallinen kidesokeri on oikein hyvä.
Keitellään tunnin verran miedolla lämmöllä. Minä laitan viiden sentin kolikot levyn päälle, näin puuro ei pala pohjaan.

Että se oli hyvää kylmän maidon kanssa! Ja halpaakin oli, mustikat käytiin hakemassa tuosta lähimetsästä, puuroruisjauho paljoa mitään maksa.

Syksyssä on puolensa!

Voisiko sille tehdä mitään?

Mutta voisikos näille räikeille sikamaisuuksille, joista on tuossa edellä ollut puhetta, tehdä jotain?

Mietitäänpä. Vaikuttamisen kanava on politiikka, eikö niin?

Kuinkahan moni on lähtenyt mainittuun aktiviteettiin mukaan päämääränään parempi maailma. Kuinkahan moini on mukautunut sen lainalaisuuksiin? (Ne, jotka ovat jääneet mukaan peliin)

Niin, vaikuttaa voi tosiaankin. Mutta esimerkiksi työttömyysturva- tai vanhustenhoitoasiassa ei taida olla mahdollisuuksia vaikuttaa. Uskoisin, että joku on siitä joskus puhetta ainakin jollain paikallistasolla pitänyt, ja varmaan pitää jatkossakin. Taitaasipa vain kuulua arvovaltaisemmalta taholta:

"Kuka prkl siellä inisee? Ei nyt ole varaa sellaiseen. Se asia on muutenkin ihan kunnossa. Käy vaikka katsomassa siellä ja siellä. Kyllä työttömät toimeentulon saa, mutta jos ne saisivat sen samantien, se maksaisi niin ja niin paljon. Ja kaikki hoidetaan, vanhuksetkin. Mitä nyt joskus joku yksittäistapaus. Joku huono työntekijä vaan. Tässä on tärkeämpääkin miettimistä. Meidän kannatus laskee, ja asialle on tehtävä jotain. Lisäksi pörssikurssitkin painuvat kuin lehmän häntä. Kuinka kehtaat tällaisista pikkuasioista puhua."

Toisaalta vääryyttä vastaan pitäisi nousta. Se jatkuu, jollei kukaan tee mitään.

Kansalaispassivismini olemusta ravistellaan.

Mutta hei. Entä jos suuri joukko, vaikka satatuhatta ihmistä, valittaisi vaikka eduskunnan oikeusasiamiehelle tai EU- tuomioistuimeen työttömyysturvasta ja puoli miljoonaa vanhustenhoidosta? Ihan yksinkertaisilla ja henkilökohtaisilla perusteilla.

Arvokkaasti, reuhaamatta, kulkueissa hoilottamatta. Pukua joka päivä käyttävien luikuriselityksiin huomiota kiinnittämättä.

Kohta uutisissa valiteltaisiin, kun ennestäänkin ruuhkautuneet instanssit hautautuisivat toivottoman juttuvyöryn alle. Miksei poliitikot hoida hommiaan?

Minulla on semmoinen olo, ettei Arkadianmäen väki suuremmin välitä siitä kansanosasta, joka on syystä tai toisesta joutunut sellaiseen tilanteeseen, ettei saa toimeentuloansa työnteosta tai pysty selviämään arjestaan ilman ulkopuolista apua.

Kunhan näin aamusta tuumailin.